Tänään oli ensimmäinen käynti terapiassa. Alkuunhan se tottakai on sellaista tunnustelua ja tutkimista, mutta sitten mennäänkin syvemmälle. Tänään oli sellainen tunnustelukäynti, mutta sekin avasi silmiä tosi paljon sille, mitä minun mielessäni todellisuudessa pyörii. Puhuimme itsetunto-ongelmistani ja siinä yhteydessä tuli puheeksi, että kuinka paljon pettymykset ja vastoinkäymiset elämässäni ovatkin vaikuttaneet mieleeni. Siis olen tosiaan alkoholistiperheen nuorimmainen ja joutunut todistamaan äitini pahoinpitelyä joka yö koko lapsuusaikani. Itsekin sain siinä osani. Olen myös joutunut kokemaan useita erilaisia pettymyksiä, sillä lapsena äitini tai isäni eivät todellakaan olleet mukana tukemassa kasvuani ja kehitystäni, ei käyty koskaan luistelemassa vaikka toivoin, en saanut kunnon vaatteita vaan kaikki ostettiin rähjäisinä ja valmiiksi rikkinäisinä kirpputorilta jne jne… Mitä kaikkea nyt kuvitella saattaa, kun vanhempina ovat kaksi rapajuoppoa, jotka laittavat ennemmin kaikki vähäiset rahat viinaan, kuin ostavat lapsilleen yhtään mitään.
No tätä en ole koskaan tietoisesti tullut ajatelluksi, sillä olenhan pitänyt tätä normaalitilana. Olen lapsesta asti tottunut siihen että suru ja paha olo on normaalitila ja mitään muuta ei olekaan. Ehkä jonkinlaista pinnallista onnellisuutta, mutta koskaan en ole ollut syvästi tyytyväinen elämääni, aina on ollut tämä lapsuudesta päälle jäänyt hylkäämisen, surun ja lohduttomuuden tunne. Kai tätä sanotaan jossakin perusnegatiivisuudeksi.
No nämä pettymykset lapsuudesta asti laukaisevat minussa vastoinkäymisten myötä aina saman reaktion. Kun on mennyt vähän aikaa hyvin, niin sitä vaan odottaa sitä päivää milloin kaikki menee perseelleen ja synkkä aika alkaa. Tämä on minulla johtanut usean parisuhteen päättymiseen, työ- ja opiskelupaikkojen menetykseen ja hillitsemättömään päihteidenkäyttöön. Eli siis jos olen päässyt sellaiseen tilanteeseen että saan ihanimman tyttöystävän ikinä ja olemme tosi rakastuneita ja onnellisia, tiedän jo etukäteen odottaa jotain pahaa sattuvaksi, pelkään että hän pettää minua tai jättää tai mitä vaan. Sitten kun tulee ensimmäinen pieni särö tai ryppy rakkauteen, mieleni romahtaa täysin ja annan periksi. Parisuhde päättyy ja olen masentunut ja surullinen taas pitkän aikaa ennenkuin pääsen jollainlailla jaloilleni, jälleen yhden pettymyksen painoa harteillani kantaen. Tätä toistuu loputtomiin.
No tänään tämä kaikki pysähtyi. Terapeuttini kuunteli ja tunnisti ongelmani heti. Hän tiesi sanoa että kaikki johtuu sieltä lapsuudenajan kokemuksista ja sitä kautta rakentumatta jääneestä itsetunnosta. Elän pelon ja morkkiksen maassa, vaikka minulla ei olisi mitään syytä pelätä enää tai tuntea syyllisyyttä.
Hän neuvoi, että seuraavan kerran kun tulee tilanne jossa tunnen tällaista vastoinkäymisen tunnetta, niin pysähtyisin hetkeksi sen tunteen kanssa. Koittaisin olla reagoimatta siihen niin voimakkaasti heti ja päästämättä sitä valloilleen. Jonkin ajan kuluttua tästä tunne helpottuisi tai ainakin kutistuisi, jonka lisäksi voisin järkeillä asian niin, ettei minun tarvitsekaan romahtaa siitä ja sitäkautta ruokkia tätä epäonnistumisen tunnetta. Jatkaisin vaan tämän pienen notkahduksen jälkeen siitä mihin jäin, ajatellen että tämä on vain yksi vastoinkäyminen monien joukossa ja olen varmasti kokenut pahempaakin elämässäni. So what vaikka näitä tulee, elämä ei siitä rikki mene. No näinhän se järjellä ajatellen kyllä on. 
Kuitenkin kun koko elämänsä on elänyt tässä pimeyden maassa ja on muutenkin tunneherkkä ihminen, niin saan varmasti vuosia taistella, että opin tuota taitoa käyttämään luontevasti ja pysyn vahvoilla vaikka mikä tulisi. Tänään nimittäin kävi niin, että heräsin kipeänä ja se on päivän mittaan vain pahentunut. Ei se mitään, kyllä minä sen kestän, mutta tänään olisi ollut tyttären Joulujuhla koulussa ja minä olin niin huonovointinen että en päässyt lähtemään. Tässä tuli ensimmäistä kertaa vastaan se tunne, että olen epäonnistunut taas. Tällä kertaa koitin terapeutin neuvoja käytännössä ja vaikka alkuun tunsin itseni tosi paskaksi ihmiseksi, niin tyttären sanat “ei se mitään, jää vain kotiin lepäämään, ei siellä varmaan mitään nähtävää muutenkaan ole”, jäivät päähäni kaikumaan siihen malliin että se toi jonkinlaista lohtua. Taistelen edelleenkin tämän asian kanssa, mutta kesken tämän taistelun huomasinkin että kun hetkeksi pääsen tästä ongelmasta yli, tulee heti tilalle toinen ja sitten toinen ja toinen ja loputtomasti pahaa oloa. Nyt vasta kolmekymppisenä tajuan, että minähän olen koko elämäni käynyt tätä samaa pahanolontunnetta läpi huomaamattani. Ajatukset pyörivät tätä rataa jo lapsena kaikkien pettymysten ja kiusatuksi tulemisen jälkeen. Nyt minä huomaan minkälaisessa harhassa olen elänyt ja mitä todella olen sisältä. Synkkää täynnä.
Tämä tunne siitä, että iso järkäle sisälläni on liikahtanut, lohduttaa minua syvästi. Nyt minä tajuan että mistä kaikki tämä itsetuhoisuus viinan kanssa läträämisen ja muiden päihteiden kanssa leikkimisen muodossa johtuu. Koitan paeta pahaa oloani aina kuitenkin painamalla sitä syvemmälle ja syvemmälle itseeni. Nyt kuitenkin tiedän, että tämä taistelu on ammatti-ihmisen, terapeuttini kanssa mahdollista voittaa ja että minusta voi tulla ihan oikeasti, syvällisesti onnellinen.
Torstaina tämä taival jatkuu. Siihen asti taistelen mörköjeni kanssa, vaikka sitten kuumassa suihkussa.
