Uuden elämän alku?

Viikonlopun aikana yksin ollessani kävin mielessäni läpi kahta viimeistä kuukautta. Juhannuksen jälkeen jäin kesälomalle ja kun nyt mietin sen jälkeistä aikaa, niin vasta kunnolla tajusin miten hurjaa rumbaa tämä on ollut. Kun sitten mylläsin mieltäni enemmänkin, tajusin kuinka kauheaa aikaa perheessämme on ollut jo vuoden vaihteesta, jolloin puolisoni palasi keikkatyökomennukselta. Näihin viimeiseen kahteen kuukauteen kuuluu mm. puolisoni pari aivotärähdystä, putkayö, ainakin pari hänen rokulipäivää ja tilanteita, jolloin olen joutunut poistumaan kotoa. Soimaan itseäni siitä, että vielä olen samassa taloudessa. Pieni onni kuitenkin on, että nämä ilmeisen suunnitellut juomareissunsa (joita luulin yhteiseksi lapsivapaaksi ajaksi) on olleet hänen suunnitelmissa etukäteen, jolloin lapsi on ollut isovanhemmilla yökylässä. Tosin eivät kaikki reissut.

Talvella hän oli yhden yön katkaisuklinikalla, mutta sieltä poistui. Jatkuvia lupauksia muutoksesta, yhden päivän sitkistelyä ilman alkoholia, sitten taas baariin ottamaan pari milloin milläkin syyllä. Tiedän, en ole hänen juomaputkensa aikana itsekään mikään helpoin kumppani, olen se nalkuttava akka. Sietokykyäni koettelee myös se, että olen vast’ ikään toipunut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Viimeeksi viime viikolla jouduin suunnittelemaan aikatauluni ja lapsen hoidot uusiksi, kun en voinut olla kotona päihtyneen miehen seurassa. Jatkuvaa vittuilua ja kiusaamista en enää jaksa. Niinpä hän sitten jatkoikin juomista vielä seuraavan päivän ja kehotti meitä olemaan vanhemmillani yötä, kun on niin huonossa kunnossa. Ne aiemmin tärkeät työtapaamiset saattoi sitten siirtää. Juominen hänen mukaansa johtuu milloin tiukasta rahatilanteesta (juomiin on kuitenkin aina rahaa, tietenkin) tai työasioista (niinpä niin, vaikeammaksi varmaan menee kun yrittää krapulassa/väsyneenä töitä painaa). Mustasukkaisuuden peikko hänessä yllättäen heräsi, kun olin viikonlopun itsekseni. Soitteli jatkuvasti ja muistutti illalla itsensä ja lapsemme olemassaolosta :unamused:

Mies oli lapsemme kanssa viikonlopun vanhemmillaan, tosin sieltäkin mies oli palaamassa jo lauantaina kun hänen menemisiään kuulemma suotta rajoitettiin… Olisi vaan illalla kahvilla käynyt kaverillaan. Uskokoon ken tahtoo. (välillä mietin itseäni, olenko liian epäluuloinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole. Niin monet kerrat ovat osoittaneet mieheni toimintatavat.) Palasivat eilen kotiin ja mies lähti suuressa nälässä ostamaan pizzaa. Palasi pizzatta, kun ei kuulemma minulle mikään kelpaa. Kehotin häntä vain ostamaan mieleisensä, kun viestillä pyysi valitsemaan pizzan. Hänhän se lätyn halusi! Kysyin, eikö hänellä ollut kova nälkä, totesi huolehtivansa ruokapolitiikasta. Yli rennakkaasti alkoi selostaa lapselle asioita ja kerrata missä olivat käyneet mummilassa. Hänestä tuli taas ylihuolehtivainen, enkä olisi saanut mennä keittiöön, kun lapsi alkoi syödessä itkeä odottamattomasti. Vihainen komennus pois. en mennyt. Isoäiti vakuutteli pojan olevan mitä tasapainoisin ja iloisin pikku kaveri. Niin hän on ollutkin. Eilinen nukkumaan meno oli kuitenkin ihan kamala. Lapsi itki ja nikotteli ihan pois tolaltaan olevana, ettei voi nukkua. Pitkään sain häntä rauhoitella. Aamu alkoi jälleen poikkeuksellisesti itkulla ja tuttuun hoitopaikkaan hän ei olisi millään mennyt. Roikkui jalassani ovella. Kaikkihan voi johtua siitä, että olimme erossa viikonlopun. Silti käytös on poikkeavaa. Aion tiedustella mieheni äidiltä, ei kai mies juonut siellä ollessaan mitään ja sitten esim tapellut vanhempiensa kanssa.

Tulipas hurjaa tajunnan virtaa ja pahan ja sekavan olon purkamista. Pointtini tässä jutussa oli ehkä vielä selkeyttää ajatuksia. Vinkkejä/kokemuksia kaipaisin, kuinka puhua (yrittää ainakin) miehen kanssa eri osoitteisiin muuttamisesta. Olen jo aiemmin ottanut asian esille ja sanonut että hän voi edelleen selvänä olla elämässämme mukana, olla yötä ja elää ihan normaalia arkea. Ja jos on tarve juoda, tehköön sen omassa asunnossaan. Kokonaan en halua häntä elämästämme sulkea. Juuri tänä aamuna viestitin hänelle töihin lapsemme itkuisuudesta ja kerroin että lapsi herkästi reagoi asioihin ja huomaa kaiken. Kysyin suostuuko keskustelemaan ammattilaisten kanssa ja kun vastaus oli että katsotaan nyt, viestitin ettei asiat voi ainakaan näin jatkua eikä aikaa katsomiseen juuri ole.

Ja lisäyksenä vielä. Mieheni olettaa, että hänen juomissekoilujensa jälkeen elämä jatkuu normaalisti, kunhan hän päiväksi pariksi vetäytyy omiin oloihinsa tai luimistelee ja välttelee minua. Millään lailla hän ei viittaa tekemisiinsä. Nyt lauantaina, kun soitti että tulevat ehkä kotiin aiemmin hänen vainoamisensa vuoksi, mies aloitti puhelun “No mikä siellä nyt on hätänä”. En ollut esittänyt mitään avunpyyntöä, minkä vuoksi olin ensin ihan ihmeissäni. Sitten tajusin, että tämä oli jonkinlainen puolustushyökkäys tai jotain. Minä olen aina vaan kusipää ja hullu, kun otan puheeksi hänen käytöksensä ja toimintansa. Ja kuinka ne vaikuttavat koko perheeseen.

Kuulostaa tutulta. Itse olen eronnut alkoholistimiehestä jo muutama vuosi sitten ja välillä kaikki noi juopon sekoilut tuntuu enää vain pahalta unelta.

Sun pitää itse tehdä päätökset. Muista kuitenkin, että alkoholismi on krooninen ja etenevä sairaus. Kun mietit suhteessa jatkamista, kannattaa ajattella, että elämä jatkuu samanlaisena tai korkeintaan muuttuu pahemmaksi. Jaksatko/haluatko sitä? Alkoholismista on vaikea parantua, etenkään jos sitä ei itse halua ja niistäkin, jotka oikeasti haluavat lopettaa, aniharva onnistuu. (Kannattaa käydä tuolla Lopettajissa hakemassa vähän realiteettiterapiaa siihen, miten “helppoa” lopettaminen on). Älä siis pane toivoasi siihen, että miehesi raitistuisi. Se on epätodennäköistä. Tätä en sano ilkeyttäni tai pahuuttaani, se on vaan ihan tilastollinen fakta.

Toinen asia, mikä kannattaa muistaa on se, että kukaan ei saa toista ihmistä raitistettua. Jos näin olisi, ei maailmassa olisi narkkareita/alkoholisteja. Raitistumisen yrittäminen lähtee vain alkoholistista itsestään ja kukaan ei voi nalkuttamatta/rakastamalla/ymmärtämällä/tukemalla saada tätä halua pumpattua toiseen.

Kolmanneksi: älä uhkaile tyhjällä. Jos sorrut siihen, niin uhkailuista katoaa kaikki voima ja niistä tulee vaan tyhjää puhetta. Uhkaa vaan asioilla, joista pidät kiinni. Jos annat lähtemis-ultimaattumin, niin tee se vain, jos olet oikeasti valmis lähtemään. Ja jos lupaukset pettää, lähde.

Sulla on vain yksi ainut elämä. Lue tuo viestisi uudestaan ja mieti, haluatko käyttää se tuollaiseen? Oletko onnellinen alkoholistin kanssa? Kohteleeko hän sua hyvin ja arvostavasti? Millaista elämää haluaisit elää?

Mulla lähtemiseen auttoi se, että aloin tehdä sellaisia “pieniä irtiottoja”. Tein esimerkiksi suunnitelmat niin, että miehen juominen ei niihin vaikuttanut. Päätin vaikkapa lähteä teatteriin tai leffaan, enkä edes kysynyt miestä mukaan. Jos meillä oli jotain yhteistä suunniteltuna ja mies ratkesi juomaan, lähdin yksin. Tällä tavalla sain normalisoitua elämää ja näin, että mulla on muitakin vaihtoehtoja kuin se, että juoppo pomputtaa mua emotionaalisessa liekassa. Sain sellaisia välähdyksiä siitä, mitä elämä voisi olla. Niiden välähdysten voimalla sain lopulta lähdettyä. Ainut asia, joka mua kaduttaa on se, etten lähtenyt jo paljon aiemmin. Jokainen päivä siinä hullunmyllyssä oli liikaa.

Miksi sun muuten pitäisi pystyä puhumaan miehesi kanssa eroamisesta? Mun kokemuksen mukaan alkoholistin kanssa ei voi keskustella rakentavasti eikä selvitellä asioita. Olisin itsekin kaivannut tällaista, mutta onneksi lopulta tajusin, että ei alkoholisti pysty siihen. Sun täytyy selvittää ne tunteet ja ajatukset jotenkin muuten, vaikkapa jonkun ystävän tai terapeutin kanssa. Ei alkoholisti muutenkaan pysty ottamaan vastuuta omista teoistaan. Kirjoitit itsekin tuossa jotenkin, että alkoholisti olisi halunnut, että juomisten jälkeen oltaisiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meillä oli ihan sama. Ei mekään ikinä pystytty selvittämään niitäkään asioita, koska ei alkoholistilla ole kykyä ottaa vastuuta juomisestaan tai tekemisistään. Sama pätee parisuhteeseen. Väsytät vain itsesi, jos odotat alkoholistilta sellaista käytöstä, jota voi terveiltä ihmisiltä odottaa. Alkoholisti ei vaan kykene sellaiseen.

Voimia elämääsi, teitpä mitä tahansa! Kirjoittele tänne, se on myös ihan älyttömän hyvä tapa käsitellä asioita. Ja ainakin mulla omien kirjoitusten lukeminen auttoi, kun tuli katumuksentunteita tai aika alkoi kullata muistoja. Omien vanhojen kirjoitusten lukeminen aina palautti mieleen se, mitä se oikeasti oli ollut. Täällä kaikki ovat tai ainakin ovat olleet enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa, joten ymmärrystä löytyy.