Heippa läheiset sekä lopettajat 
Lähestyn 50 vuoden ikää, perheessä lisäkseni lähes täysi-ikäinen lapseni sekä rakas holisti, joka lähestyy 40 vuoden ikää.
Takana 3,5 vuotta yhteiseloa kaikkine mäkineen.
Itsellä antoisa työ, jokusia rakkaita ystäviä, hyvä terveys sekä tasapainoiset lapset, joista toinen muuttanut omille teilleen. Ulkopuolisen silmillä voisi sanoa elämäni olevan jollain tasolla kadehdittavaakin.
Kaikki näyttää siis pintapuolisin hyvältä.
Rakas holistini on ollut lähes ikänsä työttömänä. Opiskeluajoista jäänyt vain se “amisaika” päälle 
Hänen raha-asiansa on enempi ku persiillään. Kaverit ovat lapsuuden aikaisia amisjannuja, joille maistuu ja joilla ei oikeastaan ole juuri mitään otetta elämään.
Ihme kyllä, hän on vielä hyvännäköinen ulkoisesti. Luonteeltan epäsosiaalinen ja yksin viihtyvä.
Näkyvinä juomisen aikaansaanoksina on huono muistisuus, keskittymiskyvyttömyys, masennus, jatkuva väsymys, oman elämänhallinan puute, käsien tärinä sekä seksuaalinen haluttomuus.
Muita riippuvaisuuksia on rahapelit sekä jonkunlainen netti riippuvaisuus.
Tätä miestä minä siis rakastan. Tiedän monen ajattelevan tässä kohta, että hullu ton muijankin pitää olla ku ei ole paennu vielä kun jalat kantaa
Meilläkin mahtuu kaikenlaista näihin vuosiin. …
Juominen on hänellä ollut lähinnä itsekseen tissuttelua. Kesät pahimpia. Silloin tulee joku kumma tarve hakee juotavaa ja istua auringossa. Juominen on aina sitä viimiseen tippaan asti juomista. Niin kauan kun juotavaa on, pysyy silmät auki. Juotavan loputtua, on aika mennä nukkumaan. Niitä lisäjuotavia haetaan tietenkin, vaikka naula olis jo päässä.
Hän on erittäin mukavaa seuraa juotuaan, eikä haasta riitaa. Hän ei ole millään lailla väkivaltainen muutenkaan. Hyvin rauhaa rakastava ja epäsosiaalisena hänestä tulee sosiaalisempi.
Antabusta on kokeiltu jo pari vuotta hillitsemään, mutta eihän se toimi kun sen kans kikkailee. Hänen omasta mielestään hän kykeni juomaan hillitysti. No se kesti vuoden se hillitty ottaminen ja se oli hillittyä, mutta jokusia viikkoja sitten tuli se viiminen naula arkkuun.
Hänen oma suunnitelmansa oli ollut ottaa vain kaksi olutta!
Tilanne oli aika kamala hänen kompuroidessaan kotiin koko päivän juomisen jälkeen. Minkäänlaista puhetta ei kyennyt muodostamaan. Jotain örinää kuului muttei sanoja. Suoraan nukkumaan ja aamulla olikin sitten naama valkosena et mitä on tapahtunut?
Ei mitään tietoa millä tavalla, kenen kyydillä tullut kotiin, missä on päivän ollut, kenen kanssa, paljonko on juotu, mihin oli jääny osa vaatteista. Olin vihainen ja samalla surullinen. Se jäätävä huoli toisesta noissa tilanteissa. Se pettymys kun selvinpäin puhutaan ja huomaan ettei hän oikeasti edes tajua kuinka syvällä hän on. Pettymys joka kerta, uudestaan ja uudestaan. Valheita valheiden perään. Viha ja rakkaus vuorottelee aina riippuen tilanteessa missä mennään.
Tämä aamu oli erilainen. Hän pelästyi omaa tilannettaan ja sanoi itse että nyt meni korkki kiinni!
En edes ollut vaatinut enkä pyytänyt mitään sellaista. Hän ei tietenkään halua erota. Onhan se selvää, en minäkään haluaisi jos olisin holisti ilman majapaikkaa, huolenpitoa, perseelle potkimista, ruokaa ja rakkautta. Arg!!
Sitä sitten haettiin taas uudet antabukset, mut kuinka ollakkaan tuli riita siitä kuka ne maksaa. Kuvittelin että hän maksaisi niistä puolet ja toivoin hänen ajatelleen että hän tarvitsee niitä korkin kiinni pysymisen tukena, mutta ei hän niitä kuulema tarvitse. Hän pystyy oleman juomatta kun kerran on niin sanonut. Hitto vieköön, sehän on jo tullut selväksi. Niihän hän unohti että just oli mopo karannu käsistä, ei ollu pari kaljaa riittäny vaikka hän niin olikin suunnitellut.
Tiedän kyllä että holisti ei näe asioita siten kuin henkilö jolla ei ole päihderiippuvaisuutta, mut silti se aina murskaa oman toivon ja sitä pettyy joka kerta uudelleen.
Miten kauan mahtaa kestää entisellä holistilla se että alkaa hahmottamaan omaa elämää ja niitä tilanteita missä olet ollut ja mitä olet läheisillesi aiheuttanut? Tuleeko se omatunto takaisin vai onko se menetetty ominaisuus ihmisellä joka on vuosia juonut? Voiko raitistuva ihminen koskaan ymmärtää sitä läheisten uhrausta jonka he ovat tehneet pysymällä vierellä? Kuvitteleeko kaikki holistit että se kumppani automaattisesti jaksaa olla siinä vierellä vuosia uskoen sepityksiä ja kauniita sanoja rakkaudesta? Miten suhtaudutte kumppanin tarpeisiin? Pidättekö niitä ihan samana, vai onko teille tärkeää pitää “tyytyväisenä” ?
Hoksaako holisti sitä että se toinen on yhä terve ja sillä on normaalit tarpeet parisuhteessa?
Kaipaa hellyyttä, läsnäoloa. avointa keskustelua, tunteita, normaaleiden kokemusten jakoa sekä yhteen hiileen puhaltamista? Millä te läheiset kuittaatte nämä tarpeet?
Meillä mieheni mielestä vaikeneminen on kultaa. Itse olen oppinut selviytymään elämässä sillä että olen kyennyt puhumaan. Se on vaan aika turhauttavaa kun toisesta ei saa siihen kaveria 
Kaikesta huolimatta rakastan häntä, en vaan tiedä kauanko jaksan tätä oravan pyörää.
Pelottaa ajatus siitä, että tää taas “kusee” ja sitten pitäis vaan antaa anteeks miljoonannen kerran.
Vielä jaksan toivoa hänen onnistuvan, vielä jaksan uskoa että joskus voisin luottaa.
Haluan unohtaa valheet joita on enempi kuin tarpeeksi. Yritän selvitä pettymysten loputtomasta suosta ja olla vihaamatta. Tiedän hänen tarvitsen tukeani, tiedän hänen rakastavan minua.
Onko teistä kukaan onnistunut oikeasti selviämään tälläisestä paskasta siten ettei ole itse pahasti sairastunut?
Tsemppiä kaikille läheisille <3 ja Sinä joka olet pistänyt korkin kiinni, pidä se kiinni. Se on takuulla parasta mitä voit tehdä itsellesi ja läheisillesi .