umpikujassa alkoholismin takia..

Hei olen pitkään lukenut muiden kirjoituksia täältä päihdelinkin sivuilta ja saanut niistä apua ja vertaistukea. Nyt kirjoitan itsestäni ensimmäistä kertaa…
Olen hukassa, ahdistunut ja peloissani minun ja poikaystäväni tulevaisuudestani. Lapsuuteni olen kasvanut alkoholisti/narkomaani isäni kanssa kahdestaan ja nyt myöhemmällä iällä ymmärtänyt sairastuneeni läheisriippuvuuteen ja vahvuuteen. Isäni menetti vanhempansa jo lapsena ja on hakenut minusta kaikilla mahdollisilla tavoilla äitihahmoa ja turvaa. Pelkäsin isääni salaa. Hän joi,käytti lääkkeitä ja suonensisäisiä huumeita. Lapsuudesta muistan että hän oli useimmiten ukottava, agressiivinen, pelottava ja arvaamaton käytökseltään eikä antanut minulle tilaa olla lapsi. Äitini jätti minut 10 vuotiaana isäni kanssa kahdestaan ja muutti maalle uuden miehensä kanssa…
Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin olla positiivinen, iloinen mahdollisimman huomaamaton, kiltti ja aina isäni käden ulottuvilla jotta selviyidyimme pahoista tilanteista. Muutin pois kotoa 16 vuotiaana.
Olen 24 vuotta ja lähihoitajana työskennellyt päiväkodissa 6 vuotta. Olen tehnyt työtä sydämestäni ja tavallaan terapioinut itseäni työn kautta.
Vasta nyt alkoholisti poikaystäväni kautta olen alkanut ymmärtää etten ole käynyt lapsuuttani tunteen tasolla läpi. En osaa asettaa rajoja itselleni, en arvosta itseäni tarpeeksi. Olen kieltänyt vihan ja surun tunteet Ja kannan kummallista häpeän tunnetta sisälläni. Jäin töistä sairaslomalle puoli vuotta sitten kahden itsemurha yrityksen takia ja tällä hetkellä haen psykoterapiaan…
Kaksi vuotta sitten tapasin poikaystäväni. Hän on erikoinen ,syvällinen, herkkä ja komea… Rakastuimme palavasti ja hän jumaloi minua ja minä häntä. Hän on kuitenkin alkoholisti. Olen saanut hänet ymmärtämään että on alkoholisti, muttei halua hakea apua. Suhteemme ajan hän on ollut aina yhden kuukauden kerrallaan raittiina noin neljä kertaa. Hän ei käy töissä, koulussa yms.ja Hän on syrjäytynyt yhteiskunnasta…
Poikaystäväni on juonut 16 vuotiaasta saakka ja on kertonut että ensimmäistä kertaa alkoholia maistaessaanettä tiesi jäävänsä siihen koukkuun, niin hyvin että on vaikea olla oma itsensä ilman alkoholia…
Ensimmäisen vuoden suhteestamme hän joi minulta salaa. Usein hän oli seurassani kännissä mutta minä tyhmä en tajunnut sitä. Ihmettelin vain että miten hän on niin idearikas, rohkea ja sanavalmis. Seuraavan vuoden aikana alkoi näkyä merkkejä juomisesta, sekoilusta yms. Ja nyt kuvio on alkanut mennä todella sekavaksi. Hän on yrittänyt opiskella ja olla töissä mutta kaikki on kaatunut juomiseen. Hän on katkonut välinsä perheeseensä. Pahimmillaan joi 10 viikkoa päivittäin putkeen syöden rauhottavia lääkeitä. Tuon ajan hän istui baarissa vanhojen juoppojen kanssa ja haukkui minua koska en hyväksynyt hänen juomistaan. Hän jätti kaikki laskunsa maksamatta, juominen meni syömisen edelle ja kotinsa hän sotki järkyttävään kuntoon. Ja minä sydän syrjälläni itkin hänen kohtaloaan. Olen yrittänyt kaikkeni auttaaksen häntä ,välillä sorrun nalkuttamaan, huutaman, raivoamaan ja tämän kaiken jälkeen inhoan itseäni. Hän syyllistää minua nalkuttamisesta ja hänen juomiseen puuttumisesta. Nyt hän oli kuukauden omilla voimillaan juomatta taas. Tämän kuukauden ajan hän oli sisäänpäinkääntynyt, masentunut, ujo ja ahdistunut eikä halunnut hakea apua. Hän kertoi kaipaavansa alkoholin tuomaa turvaa. Ettei ilman sitä tunne itseään. Seitsemän päivää sitten hän aloitti juomisen uudestaan ja on juonut siitä saakka. Alkuun hän osaa käyttäytyä ja kokee olevansa normaali kun voi taas juoda. Mutta minä näen sivusta valheellisuuden. Sen ettei hän ole oma itsensä humalassa. Hän käyttäytyy ylisosiaalisesti,rohkeasti, on todellinen charmi ja suupaltti, mitä hän ei selvinpäin ole… Sitten muutama viikko eteenpäin ja hän ei enään hallitse itseään eikä juomista. Väkivaltainen hän ei ole mutta hän laiminlyö minua tunteellisesti.
Hän puhuu haluavansa olla minun kanssa loppu elämäni, rakastavansa koko sydämestä ja sanoo minun olevan hänen naisensa. Minä koen että hän on minun mieheni ja rakkain ihminen maailmassa…
En vain tiedä jaksanko enään katsoa tätä touhua sivusta… Oikeasti hän ei ole onnellinen juodessaan, häntä surettaa ja ahdistaa se ettei pääse pakkomielteestä ja riippuvuudesta eroon. Hän tuntuu masentuneelta ja elämänsä menettäneeltä nuorelta. En halua jättää häntä yksin. tiedän että olen hänelle läheisin ihminen… Hulluinta tässä on se että juuri kun hän ehti olla kuukauden juomatta minä aloin taas uskoa meihin, ja hän varmaan myös. Nyt matto on taas vedetty jalkojen alta. Hän ei ymmärrä kun koitan puhua järkeä… Hän torjuu minut ja lähtee baariin… Tuntuu että hänen ei kykene enään luottamaan itseensä, hän ei enään vakuuttele juomisen lopettamisella, hän ei vakuuttele millään. Hän ei taida itsekään luottaa enään itseensä.
Minua pelottaa miten tässä käy. EN haluaisi jättää häntä yksin… Mutta kun en voi auttaa. Alkoholi vie mieheni minulta :frowning:

Kirjoitit pitkän tarinan ja muutaman rivin itsestäsikin…
Sinulle kaikkein arvokkainta olisi hoitaa itseäsi ja varmaan tiedätkin sen. Happinaamariteorian mukaisesti laita happinaamari ensin itsellesi, sen jälkeen vasta voit auttaa muita. Kaikki me, jotka olemme yrittäneet hoitaa poikaystävää/miestä irti alkoholista, tiedämme kantapään kautta tämän asian. Mutta jotenkin se vaan on helpompaa yrittää auttaa muita… varsinkin jos ei arvosta itseään.

Siltikin toistan tämän: sinulla on rajallinen määrä energiaa. Käytä se kaikki itsesi hoitamiseen! Mies muuttuu, jos on muuttuakseen, sitten kun sinä muutut.

Rakasta itseäsi, olet arvokas!

Hei Mmarie, lapsuutesi oli varmastikin sellainen, että koit paljon turvattomuutta, ja sen vuoksi sairastuit läheisriippuvuuteen, ihan kuin itsekin epäilet. Hyvä kun haet psykoterapiaan, toivottavasti saat hyvän terapeutin, jota voit ajatella vaikka sijaisäitinä/isänä. Lapsuuden surut ja pelot pitää saada kokea pois, turvallisessa ympäristössä. Jokainen meistä tarvitsee rakastavan isän ja äidin, aina sitä ei ole lapsuudessa mahdollista saada, ja silloin jäämme “kesken”, emmekä aikuistu. Osa meistä jää lapsen tasolle, “vanhempaa etsimään”. Minulle kävi näin. Silloin se epävarma lapsi sisällämme tekee päätöksiä, ja sen tekemien päätösten vuoksi saattaa sitten ajautua tuhoisiin suhteisiin, joiden on tarkoitus toistaa lapsuutemme kuvioita. Miksi? Siksi, että pääsisimme kokemaan lapsuutemme “loppuun”. Psyykeemme vaatii sitä, että koemme traumamme niin monta kertaa läpi, kunnes olemme ne silmästä silmään kohdanneet, ja parantaneet. Tämän vuoksi minäkin elin itsetuhoisissa suhteissa. Niiden avulla elin lapsuuttani uudestaan läpi. En vain osannut kohdata niitä muistoja oikein… tai en uskaltanut, ja sen vuoksi elämäni meni yhä pahemmin solmuun.

Sinua voisi auttaa AAL-ryhmä, siellä on alkoholistien aikuisia lapsia, käsittelemässä juuri tuollaisia kipeitä asioita. Et ole yksin, kaltaisiasi on monia.

Uskallan väittää, että sinun lapsuutesi jäi täysin kesken. Ensin päihdeisän kanssa, sitten omillaan 16-vuotiaasta lähtien. Lapsella on tarpeita, jotka vanhempien pitäisi 100% täyttää. Esim. arvostuksen, hellyyden, rakkauden, huomion, turvallisuuden jne tarpeet. Minä lähdin myös nuorena pois kotoani, ja vanhempani eivät kyenneet omien ongelmiensa vuoksi minun lapsuudentarpeitani täyttämään. Sen vuoksi rakastuin päättömästi “ihanaan” mieheen jota olisin voinut kuvailla samoin kuin sinä nyt kuvailet poikaystävääsi. Rakastuin rakastumiseen, koska olin niin rikki ja “tyhjä”. Alkoholisti poikaystävä osasi hetkellisesti täyttää tarpeitani, ja se tuntui niin hyvältä, että koukutuin samantien tähän. Ei kai se ole ihmekään. Mutta minussa eli jo addiktio, läheisriippuvuus, ja se osaa sokeuttaa ihmisen. Se muutti minua niin, että aloin “korjaamaan” poikaystävääni, sen sijaan että olisin nähnyt oman kurjan tilanteeni. Minua ei yksikään mies pystynyt korjaamaan, olisin tarvinnut silloin ammattiapua. Se kipu, mikä sisälläni silloin asui, oli ihan järjettömän suuri. Luulin, että kipu johtui poikaystäväni sikailuista, mutta se olikin jo valmiina minussa.

Näin minäkin ajattelin. Luulin tietäväni, mitä mieheni päässä liikkui. Analysoin ja pohdin syitä ja seurauksia, ja ymmärsin, ymmärsin, ymmärsin… Ymmärsin meidät molemmat kuoliaaksi asti. En halunnut jättää poikaystävääni, koska olin hukannut oman minuuteni häneen. Luulimme että olimme “yhtä”, ja jos minä lähtisin, minuakaan ei enää olisi.

Sinä olet niin paljon viisaampi kuin minä olin sinun iässäsi. Olet jo ymmärtänyt olevasi läheisriippuvainen, ja olet hakemassa apua itsellesi. Täydet pisteet siitä! Tiedätkö, että suurin osa läheisriippuvaisista ihmisistä ei koskaan myönnä sairautta itselleen? He kärvistelevät ja kärsivät, ja laittavat ympäristönsä (= lapset) kärsimään siinä sivussa, mutta silti eivät koskaan myönnä, että voisivat olla heikkoja ja voimattomia, ja läheisaddikteja. Ehei. Sinulla on kaikki mahdollisuudet toipua, ja saada vielä ihana, tasapainoinen elämä. Oppia hyväksymään itsesi, ja rakastamaan itseäsi, niin että et tarvitse siihen toista.

Luulin olevani alkoholistilleni elämänlahja, auttaja, pelastaja. Ajattelin, että ilman minua hän ei selviä. Sekin oli harhaa, hän pärjäsi paljon paremman ilman minua. Raitistuikin, ja on nykyään onnellinen. Läheisriippuvainen mahdollistaa juopon juomista omalla sairaudellaan, addiktiot viihtyvät yhdessä. Et voi korjata miestäsi, eikä sinun kuulukaan. Mutta voit pelastaa itsesi. Aloita heti. Etsi AAL ja Al-anon kirjallisuutta, mene ryhmiin. Ne ovat ilmaisia, ja niihin pääset vaikka heti. Katso itseäsi peiliin,ja sano, että olet itse itsellesi se rakkain ihminen maailmassa. Et ole yksin, ja tulet löytämään vielä paljon ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Minäkin välitän sinusta. Kirjoittele tänne kuulumisiasi, ja vaikka tervehtymistarinaasi. Ole esimerkkinä muille, jotka eivät uskalla olla heikkoja ja avautua peloilleen. Tsemiä <3

Kiitos teille ihanat ihmiset! Että jaksatte vastailla ja kirjoittaa viisaita kommenteja ja ajatuksia… Oon ollut niin yksin näiden asioiden kanssa, tuntuu ihan hassulta löytää ihmisiä jotka ymmärtää ja puhuu samaa kieltä.
Häpeän kanssa taistelen, alkaa patoutuneet tunteet pikku hiljaa vapautumaan kun ymmärtää niiden juuria.
Ei ketään voi rakastaa ellei rakasta itseään…
Me ollaan kyllä mun poikaystävän kanssa rakastettu toisiamme aidosti mut ollaan molemmat niin kesken ja tavallaan sairaita ettei kyetä ratkomaan asioita kypsästi… Viime aikona on ollut riitoja ja minut on torjuttu, jätetty yksin ja itkemään. Ja on tuntunut hirveältä riidellä rakkaimman ihmisen kanssa ja tulla torjutuksi…
Nyt kun alan vihdoin tajuta miten kauheita asioita mulle on lapsena tapahtunut, Haen turvaa ja hoivaa läheisistä. Mun sisällä huutaa tyhjyys ja suru… Ja kaipaan niin kovin että poikaystäväni ottais syliin, ymmärtäis ja hoivais… Mutta ei Hän koittaa pyristellä kuiville ja torjuu minut… Jotenkin kuvio toistaa sitä samaa kaavaa kuin lapsena. Minut torjutaan ja minä koen että olen huono ihminen… Että minussa on naisena jotain vikaa… Meidän suhteen aikana olen oikutellut ja välillä käyttäynyt hölmösti ja nurkkaan ajettuna uhkaillut itsemurhalla, mutten koskaan ole kohdistanut vihaani kunnolla häneen… Olen aina muistanut kehua ja rakastaa, laittaa ruokaa ja yrittänyt keksiä yhteistä kivaa tekemistä. Minun täytyy löytää oma voima takaisin. Omat juuret, oma keho ja mieli…ja elämä!
Näistä vaikeista kokemuksista huolimatta ollaan kaikki hyviä, arvokkaita ja kauniita ihmisiä… Toisinaan sitä eksyy ajattelemaan jotain ihan muuta…

Toivon teille voimia jaksaa tänään missä ikinä kuljette… <3