Ulkopuolisen näkökulmaa kaivataan

Jälleen yksi epäonnistunut “keskustelu”

Koska en tiedä mitä ajatella tai tehdä, kirjoitan tänne. Kaipaan siis ulkopuolisen näkökulmaa elämääni…
Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, siitä kaksi kihloissa. Tulevaisuutta (häät, lapset) suuniteltu, mutta…
Kun tapasimme nykyinen avomieheni oli kova menemään ja joka viikonloppu baarissa ja tietenkin poikien kanssa joskus viikolla. Kyse oli opiskelijaelämästä. Tämä ei juurikaan haitannut, koska opiskelija olin itsekin. Pari vuoden jälkeen ne ruusuiset, vaaleanpunaiset lasit tippuivat silmiltäni ja elämä ei ollutkaan niin hauskaa. Avopuolisoni perheessä alkoholia käytettiin myös reippaasti ja aloin olla viettämättä aikaa heillä, koska toisten juominen sai minut vähentämään juomista. Tilanne tasoittui pikkuhiljaa, lukuunottamatta muutamia ylilyöntejä.

Yhteenmuuttettuamme avomieheni teki muutamia katoamistemppuja lähdettyään yhdelle poikien kanssa. Puhelimella ei tavoittanut, ilmaantui sitten seuraavana päivänä krapulassa/humalassa takaisin. Erosimmekin tuolloin juuri näistä johtuen mutta hän halusi minut takaisin luvaten parempaa…

Näistäkin syistä olen ollut aika nihkeä alkoholin suhteen… Kotonani en ole tottunut saunakaljoihin yms. viikolla, jotka miehelleni ovat “pakkomielle”. Nykyisin hän juo viikonloppuna sixpackin olutta pe ja la. Tämä on suuri vähentyminen tai silmänlumetta. Nimittäin, ilmeisesti riidan pelossa, hän juo salaa. Oluttölkkien jemmaus paljastui minulle yllättäin.
Uutta ei myöskään ole se, että työmatkani ajat hän joi koko ajan. Nämä olivat sen verran kosteita päiviä, ettei hän kyennyt edes siivoaaman jälkiään. Katuvana sitten meni muutamia kuukausia paremmin. Olen luvannut itselleni, etten pilaa elämääni alkoholistin kanssa, jos en voi luottaa häneen. Nyt elän aika murrosvaiheessa…

Tämän hetkinen tilanne miksi kirjoitin tänne juontaa juurensa viikonlopusta. Hän lähti kaveriporukassa laskettelemaan ja mielestäni reissu oli ok. Lupasin hyväksyä sunnuntaina krapulan mutta en humalaa. Sunnuntaikin meni ok, en edes naljaillut kuin hän palasi kotiin. Mutta töihin hän ei ole vieläkään kyennyt… Tänään hän kuitenkaan ei ollut kotona minun palattuani, vaan saapui ikäänkuin samaan aikaan kuin töistä. Ilkeä kun olen, kokeilin hänen laukkuaan ja yllättäen olutta löytyi. Kysyin suoraan ja hän myönsi ettei ollut töissä mutta huomisesta lähtien… Riitelyksihän se meni ja mies lähti kävelylle.

Olen niin kyllästynyt, mielestäni saamattomuuteen, koska hän ei saa otettua itseään niskasta kiinni ja laitettua asioita järjestykseen. Pelkään myöskin, että pitkitän vain väistämätöntä, eroa. Vaikka alkuajoista mieheni alkoholin käyttö on muuttunut todella paljon, elän kuitenkin tietynlaisessa pelossa, entä jos.

Varoitus: tässä tulee rehellinen mielipiteeni:

Surullisen tuttua tekstiä. Samaa kaavaa tuntuu menevän kaikkien alkoholistien “ura”. Loppu on vaan arvoitus: raitistuuko vai ei ja jos, niin koska.

Jos voisin, hävittäisin kaiken alkoholin koko maailmasta ettei yksikään juoppo voisi juoda pisaraakaan. Mutta eihän se niin mene.

Usein alkoholistin puolisoita kehoitetaan keskittymään omaan elämäänsä ja pitää itsestään huolta. En tiedä onnistuuko keneltäkään juopon kanssa asuvalta elää täysin omaa elämäänsä välittämättä juopon tekemisistä? Usein on yhteisiä laskuja, menoja, lapsia, velkaa… millä kaksi ihmistä liittyy tiiviisti yhteen ja toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset vaikuttaa oleellisesti toisen elämään. Juoppo pettää luottamuksen niin monta kertaa kun saa tilaisuuden. Juoman hankkiminen on tärkeintä ja ajatukset on pitkälti siinä.

Mieheni oli kuukauden hoidossa ja hän avasi minulle alkoholistin maailmaa. Vaikka mitä olisin tehnyt, sanonut, ajatellut, en olisi saanut (enkä saa) miestä pois alkoholistin maailmasta tähän omaan todellisuuteeni. Alkoholisti ikäänkuin elää omassa ulottuvuudessaan eikä näe asioita samalla tavalla kuin läheiset (siis raittiit läheiset). Et siis voi saada miestäsi lopettamaan mitenkään. Vain hän voi sen tehdä, mutta luultavasti ei halua/pysty.

Jos olisi kristallipallo, olisi helppo tehdä valintoja ja ratkaisuja tulevaisuutensa suhteen. Mutta kun ei ole, pitää kuvitella minkälaisia vaikutuksia ratkaisuilla mahdollisesti on. Usein toivomme parasta ja haluamme uskoa asioiden järjestyvän. Todellisuus on usein ihan jotain muuta. 10 vuotta juopon miehen vierellä kulkeneena neuvoisin jättämään häät ja lapset väliin tämän herran kanssa, koska hän todennäköisesti sotkee omien asioittensa lisäksi myös sinun ja lastenkin elämän. Alkoholismi on kamala “sairaus”, joka tuhoaa myös läheiset. Elämä on tarpeeksi haastavaa ilman juoppoakin.

Hups, olen yleensä lähinnä lueskellut tätä palstaa, mutta tämä liippasi liian läheltä. Minä olin joskus vuosia sitten se juopompi osapuoli samanlaisessa tilanteessa. Olimme nuoria, rakastuneita, saimme ylioppilaskylästä yhteisen asunnon ja kaikesta piti tulla ihanaa. Silti juopottelin kuin sinkkufuksipoika, enkä (näin jälkeen päin) yhtään ihmettele ettei avovaimoni sitä enää pitemmän päälle kestänyt.

Enkä minä osaa kovin hyvin silti neuvoa. Sinun täytyy itse päättää se raja, kuinka paljon siedät. Tulevaisuuttahan meistä ei kukaan osaa nähdä, mutta jos TÄLLÄ HETKELLÄ miehesi tekee olosi liian pahaksi niin on aika viheltää peli poikki.

Kovin on tuttua ja noinhan se alkoi meidänkin yhteinen taival!
Tutustuessani mieheni perheeseen suorastaan pelästyin sitä elämän menoa jota he viettivät, mutta nuori kun olin en osannut ajatellakaan että ne vaikutteet seuraisivat meidän yhteiseen elämään. Naimisissa olemme olleet jo yli 30vuotta ja ensimmäiset 15-20 vuotta suhteellisen onnellisestikin kunnes sitten jossain vaiheessa aloin voimaan huonosti mieheni alkoholin kulutuksen takia. On vaikea sanoa koska juominen riistäytyi käsistä alkoholismiin ja riippuvaisuuteen mutta lasken sen siitä ajasta kun oma vointini alkoi kärsiä puolisoni juomisesta!

Tänään ymmärrän enemmän ja tiedän enemmän sairaudesta nimeltä alkoholismi! Mieheni tapauksessa on useitakin riski tekijöitä, luultavammin perinnöllisyys, lapsuuden koti olot ja rakkaudeton lapsuus mm. Siinäpä ainekset elämään!

Mutta kuitenkin, elimme onnellista ja täysipainoista elämää lähes 20vuotta ja niistä olen kiitollinen. En vaihtaisi pois päivääkään siitä ajasta mutta nämä viimeiset 10 vuotta ovat koetelleet voimiani ja ennen kaikkea hermojani mutta silti olen pitänyt itsestäni huolta parhaalla mahdollisella tavalla.

Toista ihmistä on vaikea mennä neuvomaan ja antaa hyviä ohjeita kun jokainen meistä kokee ja tuntee omalla tavallaan ja onhan ne elämän tilanteetkin erilaisia jokaiselle.
Mutta kun yhteinen elämä jo alkaa runsaalla alkoholin käytöllä ja selvillä alkoholismin piirteillä kehottaisin miettimään tarkkaan kannattaako jäädä. Alkoholismi on sairaus, yksi niistä vaikeimmista ja pirullisimmista mitä ihminen voi sairastaa. Siitä ei koskaan parane, parhaimmassakin tapauksessa alkoholisti voi lopettaa juomisen jos itse haluaa, mutta sairaus jää. Nekin jotka ovat lopettaneet juomisen elävät päivän kerrallaan ja sairaus on siellä jossain vaanimassa tilaisuutta aina uuteen puhkeamiseen. En ole vielä kohdannut ainoatakaan parantunutta alkoholistia joka olisi täysin vapautunut kuormastaan! Ja jos syyt ovat syvemmät, kuten mieheni tapauksessa alkoholittomat kaudet on täytettävä jollain muulla väärinkäytöksellä, ja niitähän löytyy. Jos ihminen ei osaa olla läsnä oman itsensä ja läheistensä kanssa silloin on paettava johonkin, työ narkomaniaan, nettiin, seksiin. peleihin, urheiluun mm.

Alkoholismi on elämää nautinnossa, eikä elämää arjessa ja todellisuudessa ja sitähän alkoholisti ei taas kestä! Tahdon vaan sanoa tällä kertomuksellani että alkoholismi on niin kaikkivaltainen sairaus että pelkkä juomattomuus on vain yhden oireen vähentämistä siitä sairaudesta! Paranemiseen tarvitaan terapiaa ja asiantuntijoiden apua ja sekään ei auta jos itse alkoholisti ei sitä itse halua!

Omalla kohdallani olen tehnyt tietoisen valinnan ja jäänyt tähän avioliittoon, pääseehän tästä pois jos haluaa… mutta ajattelen niin että mieheni on sairas ja se auttaa minua ymmärtämään ongelman toiselta kantilta! En koe itseäni uhriksi vaan kanssa ihmiseksi!

En tiedä auttaako tämä sinua pisaraakaan omassa päätöksessäsi mutta toivon sinulle kaikkea hyvää ja tsemppiä!

Hei linkkiläiset, pitkästä aikaa!

Syksyllä kirjoittelin tänne ahkerastikin erottuani 15:n vuoden yhteiselon jälkeen alkoholiongelmaisesta puolisostani ja lasteni isästä. Välillä olen käynyt lukemassa palstaa, mutta muuten olen ollut taka-alalla. Paitsi nyt. Nepin kirjoitus tuntui niin tutulta.

Rakastuin ex-mieheeni aikoinaan tulisesti eivätkä varoituskellot soineet, vaikka hän oli humalassa joka viikonloppu ja viikolla otti kaljan jos toisenkin. Minulle oli täysin vierasta, että KALJA on monellekin se suuri ongelma. Naivisti ajattelin, että alkoholiongelmainen vetää kirkasta kaksin käsin. Kaljasta kännin ottavalla ei ole ongelmaa. Ex-mieheni perhe oli myös kova alkoholinkäyttäjä ja ajattelin itse olevani vaan hieman tottumaton moiseen.

15 vuotta, kaksi lasta. Välissä onnellisiakin aikoja MUTTA KOKO AJAN mukana kalja. Joskus mies joi vähemmän, joskus enemmän. Aina välillä mies “tajusi” ettei kalja sovi ja oli muutaman kuukauden ilman. Sitten se taas alkoi siitä yhdestä saunakaljasta. Humalaa, kaljan hajua, nalkutusta, epätoivoa, pettymystä, sekopäistä toimintaa…

Nyt olemme eronneet ja miehelläni on uusi suhde, jossa naisella pieniä lapsia. Kuulin hänen puhuneen ystävälleen, miten on vihdoin “tajunnut”, ettei kalja sovi… Hoh hoijaa! Mutta minä ja lapset olemme vapaat! Enää ei tarvitse kuunnella, suhahtaako taas uusi pullo auki. Tai haistella kaljan hajua, vaikka “mitään en oo otaanu”.

NEPPI! Jos voit, älä sitoudu tuohon mieheen! Tiedän, että en voi sinua neuvoa, mutta yritän kuitenkin. OTA MIES, OLLA EI OLE ONGELMAISTA SUHDETTA ALKOHOLIIN! Se on minun suora ja rehellinen mielipiteeni. Alkoholia et voita. Se on varma! Se tulee aina ennen sinua.

Minulla on myös samantyyppinen ongelma. Eli mies juo pääasiassa kaljaa. Mutta häippäsee retkilleen, laittaa kännyn kiinni ja juo myös salaa esim. autossa tai vessassa.

Ex mies, lasteni isä juo myös. Ja hän joi joka päivä, paljon. Eli minulla on nyt yhteensä 11 vuoden kokemus juovista miehistä. Ensimmäistä miestä yritin parantaa. No, hän hakeutuikin hoitoon, kun erosimme. Tästä on aikaa noin viisi vuotta.

Nykyinen mies on ns. tuurijuoppo. Ja minulle on ollut todella vaikeaa määrittää rajoja. Viimeinen niitti oli se, että hän makasi keskellä päivää kadulla sammuneena kaikkien nähden. Myös tyttäreni koulukaverit näkivät tämän. Nyt hänen/meidän ongelma on julkista. Ja tätä en enää siedä. Eli ero tulee taas.
Tiedän kokemuksesta, että juomiskerrat pahenee ja lisääntyy.

Vaikka mies olisi kuinka kiva, alkoholin voimalle et voi mitään. Joko jaksat tai sitten et. Jos mies lähtee omasta halusta hakemaan apua, voi olla toivoa. Mutta kivikkoinen tie se on.
Minä en ole voinut mitään muuta, kun hakea eroa. En suostu tähän. Minun elämääni ei ole tarkoitettu juopon/sairaan ihmisen hyysäämiseen. En halua olla se vahtikoira, kiukkuinen kylmä akka. Minulla on paljon muuta annettavaa lapsilleni. En halua olla huonolla tuulella. Vaan nauttia lasteni kanssa tästä elämästä. En halua, että lapset elävät tälläistä elämää…

Vielä silloin, kun olin ilman lapsia juovan miehen kanssa oli se kärsiminen ehkä helpompaa. Nykyään minulle on lasten hyvinvointi omaa hyvinvointia tärkeämpää. Itsellä ei tuolloin ollut niin väliä.

Muista, että jokainen luo oman elämänsä. Toivon sinulle kaikkea hyvää, mitä sitten päätätkin. Kovia aikoja on varmasti edessä, jos jäät suhteeseen. Elät elämääsi jatkuvasti veitsenterällä; toivot, uskot, loukkaannut, itket, suret, rakastat, vihaat, kärsit ja odotat. Haluatko elää niin?

Ps. unohdin rekisteröityä, eli edellisen kommentin vieraana kirjoitti rauduskoivu

Suuri kiitos kaikille vastanneille! Myönnän, että viestien lukeminen teki todella pahaa ja tavallaan kielsin todellisuuden… Pidin tauon tästä palstasta mutta kuten arvaattekin miksi olen täällä… :frowning:

Nyt olen päätökseni tehnyt (toivon, etteivät tunteeni saa minua pyörtämään sitä…) En pelkää eroa, vaan pelkään kertoa tilanteesta läheisilleni (molempien perheet), koska huomaan, miten olen oppinut valehtelemaan avopuolisoni puolesta… Mietinkin, etä jos olisin ollut rehellinen muille, olisinko ollut rohkeampi lähtemään tästä helvetistä aikaisemmin? Monia asioita, sitä ihminen ajatteleekin ennemmin kuin omaa hyvinvointia!

Miten toivun erosta? Miten kertoa muille? Miten saada itsensä jälleen kokonaiseksi? Pelkään varmaan näitä asioita enemmän kuin muuta eroon liittyvää :cry:

Moi Neppi!

Minusta tuntuu, että meistä useimmat uskovat oman tilanteensa olevan jotenkin erilainen kuin muilla. Ainakin minä uskoin. Luulin, toivoin ja halusin uskoa, että juuri minun miehelläni olisi enemmän luonteenlujuutta vastustaa alkoholia, että kysymys olisi sittenkin vain “kiukuttelusta” tai “masennuksesta” tai “työpaineista” tai milloin mistäkin, kun hän ei suostunut keskustelemaan mielestäni vääristyneestä suhteestaan alkoholiin. Minäkään en halunnut uskoa, että hän on alkoholisti. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, mielestäni tuo pullojen piilottaminen on kyllä jo niin selvä merkki, että asiaa ei tarvi enää enempää miettiä. jos haluat, voi käydä lukemassa oman tilitykseni tuolta “kuka meitä voi auttaa?”.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta, joista viimeiset 3,5 vuotta hänellä on ollut alkoholiongelma. En koskaan aikonut salata sitä läheisiltäni, mutta enpä toisaalta tullut myöskään kertoneeksi. En tosin kyllä aktiivisesti valehdellutkaan, mutta joskus esim. lasten kanssa menin vanhemmilleni yöksi jonkin valkoisen valheen turvin vaikka oikeasti syy oli ryyppäävä tai krapulainen mies. Viime syksynä, eli noin 8-9 kuukautta sitten kerroin asiasta sekä perheillemme että muutamalle ystävälleni, ja myös mieheni ystäville. Minun taytyy sanoa, että mielestäni läheiset ovat ottaneet asian erittäin hyvin vastaan. He ovat kannustaneet minua ja miestäni, ja samalla on löytynyt myös vertaistukea. Toisaalta, mitä pidempään asiaa pitää salassa (tahtomattaa tai tarkoituksella), sitä enempi läheiset joutuvat ns. kuromaan kiinni jutun juonta. Heille ei siis ehkä ihan heti valkene, kauanko itse on ehtinyt asioita pohtia.

Heti kun asiasta puhuin, koin että se olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Älä siis turhaan pidä asiaa sisälläsi, uskon että läheisesti ymmärtävät. Kun asiasta puhuu ääneen, se voi toimia terapiana myös oman eroprosessin käsittelyssä.

En toivoisi kenenkään kehottavan toista eroamaan. Ihmisten tilanteista on niin vaikea tietää. Mutta kokemuksesta täällä puolisot puhuvat, ja niin puhun minäkin. Olen ollut alkoholismin suhteen sinisilmäinen, ja halunnut uskoa ja antaa aikaa. Sekä alkoholistit että alkoholistien läheiset ovat kaikki tavallisia ihmisiä, tämä voi sattua kenelle tahansa. Olen kuitenkin samaa mieltä, että jos suhteen alussa on tiedossa että ongelma on, eikä alkoholisti itse sitä vielä tunnusta, niin “paraneminen” voi olla todella pitkän tien takana, koska se on pitkän tien takana vaikka alkoholisti itse paranemista aktiivisesti tavoittelisikin.

Siispä: Kyllä sinä selviät!

Kiitos Ellis79! Käin lukemassa kirjoituksesi. Ensimmäisenä tuli mieleen, että nostan hattua sinulle! Paljon ole jaksanut/jaksat. Rakkaudella on ihmeellinen voima. Kirjoituksessasi tuli esille se, mitä en ole tänne kirjoittanu mutta pohtinut paljon; Haluanko todella miehen, jota pitää vahtia!!! Tämän parhaillaan olevan kostean hetken syynä on, että “mies jäi vahtimatta”… Lähdin itse vanhempieni luokse viime viikolla ja mieheni piti tulla junalla perässä (olemme kotoisin samasta kaupungista). Mutta kuinkas ollakaan. Perjantaina hän myöhästyi junasta (totuutta en tiedä). Lauantaina hän aikoi tulla aamujunalla mutta soitti tunti ennen junan lähtöä, että kannattaako yhden päivän takia lähteä - hän tuli tulokseen ettei kannata. Epäilin/tiesin jo tässä vaiheessa, mikä on totuus. Valkoisenvalheen turvin itse lähdin suunnitellusta poiketen päivää aiemmin takaisin - ei olisi kannattanut :frowning: Epäilen kyllä, että läheiseni aavistavat mutta eivät kysy suoraan.

Tarvitsen aikalisän ja pohdin, mihin “katoan” miettimään asioita mieheni loman ajaksi… Juokoot lomansa, jos muuta elämää ei ole mutta on “katoaminenkaan” fiksua?

Kiitos että jaksoit lukea mun tarinani :slight_smile:

Joo, eipä sitä tosiaan usko itte mitä lopulta jaksaa kun on pakko. Jos etukäteen tietäis niin ei varmaan jaksais :wink:

Nomitenmänyttänsanoisin…Jos päätät jäädä suhteeseen, niin sun pitää nimenomaan opetella olemaan vahtimatta. Ja tähän perään voin sitten heti todeta, että en ole sitä kokonaan oppinut itsekään.

Ai miksi pitäis? Koska se vahtiminen ei auta. Esim. mun Mies juo niin salaa, että hyvä että tietää siittä edes itse :unamused:

Hän on päättänyt raitistua tammikuussa. Käytännössä toistaiseksi Mies voi olla viikkoja tai pari kuukautta juomatta, kunnes retkahtaa. Mun äiti on usein sanonut, että “sun nyt pitää vaan pitää liinat tosi tiukalla jne jne”. No haloo, ei se auta! Ei meille ilmesty tölkkejä tai pulloja pitkin asuntoa, mies juo salaa. Siis tosi salaa. Voi juoda jopa niin, että laskee laskurilla paljonko voi alkosta ostaa, paljonko ehtii yön aikana palaa ja aamulla varmistaa alkometristä että voi lähteä töihin :confused: Ja kaikki tämä ilman että yhtään pulloa on näkyvillä. No sittenhän se tietysti aina repeää niin että sen on ihan turha edes yrittää valehdella, asian on jossain vaiheessa päivänselvä.

Kerron oikein konkreettisen esimerkin tuosta vahtimisesta, tämä sattui noin 3 viikkoa sitten enkä muista kirjoitinko tätä tonne omaan ketjuun (ehkä en): Mies oli repsahtanut 2kk jälkeen eräänä perjantaina. Maanantaina mulla oli meno omaan harrastukseeni, joten anoppi (joka tietää tilanteen) tuli meille lasten ja miehen kanssa, koska en miehen tilaan luottanut. Otin miehen auton, ja kun pääsin perille löysin autosta avatun tölkin. Soitin samantien miehelleni, ja sanoin että tiedän tilanteen ja hänen pitää nyt lopettaa pelleily heti tai lähteä muualle jos ei voi olla juomatta. Mies keksi tölkille jonkun selityksen. Pyysin anopin puhelimeen, ja kerroin että mies todennäköisesti juo parhaillaankin, että tiedoksi vaan. Anoppi yritti pojalleen puhua järkeä, poika = Mies valehteli päin naamaa ettei mitään juo. Anoppi ihan kiehui raivosta kun tulin kotiin. Siinä vaiheessa miehen tila oli minulle jo ihan selvä, ja lopulta löysin piilotetut pullotkin.

Mikä on tarinan opetus? Mies juo, kun se juo, jos se tahtoo juoda. Sitä en voi minä tai ies sen äiti muuttaa.

Hei Neppi, hyvin samankaltainen tilanne täälläkin. Noin kuusi vuotta yhdessä, rakkauden alkuhuumassa ei mitään ymmärrystä miten paljon toinen juo, enkä omassa lapsuudenperheessäni ole joutunut kohtaamaan alkoholiongelmia. On mennyt siis kauan että ymmärsin ees suunnilleen mistä on kyse. Nyt olen muuttamassa pois ja suren parhaillaan särkyneitä haaveita perheestä tämän miehen kanssa.

Olen kertonut jokin aika sitten läheisilleni miehen ongelmasta ja poismuutostani. Eihän se helppoa ole, mutta kukaan ei kuole pelkkiin sanoihin. Avaa vaan suun ja kakistaa ulos, noin niinku käytännössä. Se auttaa itseäkin käsittelemään asiaa, kun sanoo asiat ääneen. Se myös vapauttaa. Omat läheiseni ovat suhtautuneet asiaan eri tavoin, osa ei oikein ymmärrä miksi parista kaljasta tulee niin iso ongelma, mutta suurin osa tukee. Osa pitää tilannetta surullisena, koska mieheni on kuitenkin niin hyvä, herkkä ja syvällinen tyyppi.

Olen Elliksen kanssa samaa mieltä: se on ihan sama mitä sinä teet, mies juo joka tapauksessa. Vahdit tai et. Parempi tietysti olla vahtimatta ja elää omaa elämää, koska vahtimisesta ei ole hyötyä ja kulutat siihen turhaan energiaa. Minusta on todella suuri valinta pysyä juovan ihmisen rinnalla (ja pysyä tervejärkisenä…!). Itse koen helpommaksi ja omalta kannaltani terveemmäksi ratkaisuksi lähteä ja jättää hänet elämään omien valintojensa mukaan. Siihen on kyllä tarvittu aika paljon aikaa ja miettimistä, että olen valmis lähtemään, ja taitaa olla vielä edessäkin monet itkut. Mieti, mitä haluat elämältäsi ja ota tosiaan aikaa itsellesi. Itse tiedän haluavani perheen ja kun kuvittelen, millaista olisi hoitaa pientä lasta tämän miehen kanssa, näen itseni erittäin yksinäisenä.

Kiitos tuestanne, helpottaa oloa suunnattomasti!

Mies lähti töihin (itse olen lomalla) ja tiedän, ettei palaa kotiin ennen kuin tietää minun olevan nukkumassa. Hän ei pysty kohtaamaan minua koskaan tälläisen jälkeen ja keskusteleminen tilanteesta saisi aikaan jo toisen riidan :unamused:

Lapsista olen haaveillut jo useamman vuoden ja tuntuukin entistä tyhjemmältä jäädä yksin, kun tietää lähtevänsä “nollapisteestä” liikkeelle. Mutta eipä se auta itku markkinoilla, vaikka itku tulee joka tilanteessa.

Viime yönä pohdin, että ennen kuin puhun läheisteni ja meidän molempien perheiden kanssa, haluan selvittää omat ajatukseni (vaikkei se tule onnistumaan) ja puhua mieheni kanssa päätöksestäni. Koen, että hänellä on kuitenkin etuoikeus tietää suunnitelmistani. Mitä sekin keskustelu tuo tullessaan, huoh…

Neppis, laitahan jotain päivitystä tilanteestasi.

Nollapisteestä täälläkin lähdettäisiin. Onneksi mun kaveripiirissä on sellaisiakin esimerkkejä että pariskunnan tapaamisesta on kulunut pari kuukautta ja perheenlisäys on ilmoittanut tulostaan. Ja hyvin on kaikki sujunut. Valaa jotenkin uskoa omaan tilanteeseen… Eikä ne miehetkään mitkään holhottaviksi retkuiksi ole paljastuneet.

Toivossa on hyvä elää…

Heipä hei…

Kyllä sitä on tyhmä ihmislapsi…
Eli tämän paskan keskellä elän edelleen… :unamused:

Välillä, kun asiat ovat menneet parammin, olen ollut epävarmuudessani onnellinen. Tiedän petäväni itseäni, koska sitähän olen tehnyt nämä vuodet… Tällä hetkellä en ole ollut kolmeen viikkoon tietoinen mieheni tekemisistä ja menemisistä. Minä pidän (omaa) kotia(nia) yllä ja touhuan kaikkea. Mies tulee ja menee milloin missäkin. Välillä on selvinpäin, välillä ei. Ja jostain syystä minun taas tällä hetkellä vaikea tunnustaa tilannetta läheisilleni. Pidä siis ulkokuorta yllä kunnes murrun.
Asuntoa olen etsinyt mutta ensin pitäisi saada tuo yhteinen velka pois, koska en kykene maksamaan lainanlyhennystä ja vuokraa.Toivon, että mieheni lähtisi pois ja voisin jäädä itse tähän asuntoon. Taitaa olla turha toivo.

Mutta kertokaan, että kun te asutte yhdessä miehenne kanssa, kenestä suunnittelette eroa/toivotte eroa, miten suhtaudutte mieheen? Minä olen nyt ollut oklme viikkoa lähestulkoon ottamatta kontaktia ja suunnitellut elämääni omilla ehdoillani. Olen pystynyt siihen yllättävän hyvin. Välillä tuntuu, että pimahdan ja pakkaan mieheni tavarat. Hänen näkeminen ja samassa huoneessa oleminen aiheuttaa lähinnä vihan tunteita. Toivoisin suhtautuvani neutraalisti, jotta kaikki muu jatkossa olisi helpompaa.

Tämäpä siis tilanteeni tällä hetkellä. Vihaan itseäni, koska roikun edelleen tässä helvetissä. Mutta en taida olla ainut :wink:

Hei Neppi,

kiva kuulla kuulumisiasi taas. Minun on vaikea kertoa miten erittelen tunteitani Ukkoa kohtaan, mutta se menee jotenkin näin; en ole neutraali ja jos olen vihainen näytän sen. Jos Ukko on selvin päin ja pääsee ns. ihon alle juttujensa kanssa, annan sen koskea minuun. Humalaisen Ukon lähestymisyritykset passaan täysin. Minua ällöttää antaa sen koskea minuun jos se on humalassa. Minäkin olen tosta omasta törkyturvastani tehnyt niin kauan eroa, että se ei varmaan enää minua usko kun sanoisin sille että nyt se on oikeasti loppu. Ukko ei tajua lähteä täältä. Minä taas olisin lähtenyt täältä ajat sitten, ellei asunto olisi minun kotini jo alkuperäisesti.

Miedän suhde menee ees ja taas, minä olen pari päivää onnellinen saadessani normaalin miehekkeeni taas lähelleni, sitten valehtelu hänen puoleltaan taas alkaa ja lopputulos on putki. Suuri ja kaunis päivien kulutuskeino Ukon puolelta jolloin se ei käy töissä, valehtelee melkein kaikesta mitä se minulle sanoo ja kuvittelee varmasti olevansa maailman hauskin tyyppi. Valehtelun sen olinpaikasta olen kuitenkin oppinut spottaamaan Ukon eleistä, joten tässä pieni lista:

  1. ukko karhistelee kurkkuaan puhelimessa.
  2. ukko nielaisee kuuluvasti puhelimessa ja karhistelee sen jälkeen kurkkua.
  3. ukko kertoo asiasta joka juuri kävi ja joka vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta (se on) jne…

Että näin, minkäslaisen listan sitä seuraavaksi vääntäisi? Listan miehen tunnusmerkeistä, joita tulisi varoa? Minä oikeasti toivon että joku lukiessaan joskus näitä viestejä ottaa neuvon korvansa taakse eikä valitse itselleen sitä poikaa, jolle maistuu se kalja jokainen päivä… Tai jos valitsee, niin on kuitenkin tietoinen kaikesta mikä siihen liittyy.

Oma kokemukseni alkoholistina on että tilanne olisi hyvä hoitaa niin, että alkoholisti saa tehdä itse valinnan jatkuuko suhde vai päättykö se.
Kun läheinen syyttämättä kertoo, että kyse ei ole rakastamisesta tai tahtomisesta, vaan yksinkertaisesti jaksamisesta, alkoholistille saattaa herätä halu auttaa, eli hoitaa itseään. Toisinsanoen alkoholisti saa itse valita suhteen ja alkoholin välillä, mutta niin, ettei häntä syyllistetä sairaudestaan.
Alkoholistin kanssa on myös pystyttävä olemaan yhtä johdonmukainen kuin lasten kasvatuksessa; jos jotain sovitaan siitä on pystyttävä pitämään kiinni. Jos lupaat lähteä, jos alkoholisti ei hakeudu hoitoon, sinun on myös lähdettävä, muuten tilanne vain pahenee.
Tosiasia on, että alkoholismi on hoitamattomana parantumaton, kuolemaan johtava sairaus, joka pahenee kokoajan.
Tunnen paljon alkoholisteja, mutta en ketään, jonka sairaus olisi itsestään pysähtynyt.
SEkä oma kokemukseni, että monen tuntemani toipuneen alkoholistin kokemus tukee ajatusta, että tämä on paras ja toimivin tapa sekä alkoholisti, että läheisen kannalta katsottuna, lähtee alkoholisti toipumisen tielle tai ei.

GTJK - Hyvä saada myös alkoholistin näkökulma asiaan. Itse alkoholistin ex-vaimona kannatan tuota kuvaamaasi suhtautumistapaa. Jälkeenpäin ymmärsin itsekin, että salapullojen etsiminen ja toisen vahtiminen eivät auta mitään, samoin salasin miehen alkoholiongelman ympäristöltä muutamia läheisiäni lukuunottamatta. Niinpä eron jälkeen miehen sukulaiset olivatkin huuli pyöreänä, mitä tapahtui. Mieheni hoitoon hekeutuminen ja raitistuminen alkoi vasta eron jälkeen, kun hän siis oli menettänyt työpaikkojensa lisäksi perheen. Joku viisas on sanonut, että voit rakastaa ihmistä, mutta sinun ei tarvitse rakastaa alkoholia ja siitä aiheutuvaa käytöstä. Ketään ei kuitenkaan rakastamalla saa raittiiksi. Mutta on muistettava myös rakastaa itseään ja omaa elämäänsä ja tehdä ratkaisunsa myös siltä pohjalta. Elämä on valintoja täynnä - niin alkoholistilla kuin hänen läheisilläänkin.

Kiitos viesteistä teille molemmille.
Olen antanut mieheni valita, mihin suuntaan hän lähtee. Lähdin viikoksi pois ja pyysin, ettei hän ota yhteyttä vaan miettii elämäänsä. Kerroin miten paljon häntä rakastan ja miten minusta tuntuisi pahalta erota rakastamastani miehestä viinan takia. Totesin, että kuolemakin olisi helpompi kuin ero.

Viikon aikana hän otti minuun muutaman kerran yhteyttä ja tunne oli “niin kuin silloin ennen”. Palattuani kotiin, hän myönsi ensimmäisen kerran ongelmansa ja puhui siitä avoimesti. Jopa ensimmäisen kerran hän itse halusi aloittaa keskustelun. Puhuminen oli rakentavaa, rauhallista ja “katsoimme yhdessä samaan suuntaan”. Kaikki olikin hyvin, kunnes minulle tuli viikonloppumeno ja hänelle tilaisuus juoda… Palattuani olin niin pettynyt tilanteeseen ja häneen, etten jaksanut reagoida mitenkään. Todettuani tilanteen menin nukkumaan ja itkin itseni uneen.
Tästä on aikaa nyt kolme viikkoa. Koko tämän ajan mies on juonut enemmän tai vähemmän. Töissä hän käy, olettaisin. Hän ei pelkästään juo, vaan tappaa minut henkisesti. Kotona hän ei tee nukkumisen ja syömisen lisäksi muuta. Hän saattaa tulla kotiin “töistä” aamuyöllä/aamulla ja minun tultuani kotiin hän on lähtenyt. Käytännössä hän käy “hotellissa” majailemassa. Lauantain juhlien jäljiltä, joista tuli kotiin 05.30 hän ei päässet sängystä ylös koko päivänä. Tai pääsi, juomaan oluen. Minun mentyä nukkumaan, hän heräsi nukkumaan sohvalle ja aamulla minun herättyä siirtyi sänkyyn. Ja kotona hän ei tietenkään ole tällä hetkellä.
Miten enään pystyn hänen antaa valita? Minun näkökulmasta hän on valintansa tehnyt. Viina. Ja jotenkin tämä pitäisi päättää…

Siltä näyttää, että hän on todella valintansa tehnyt ja se valinta on juomisen jatkaminen. Kun aikoinaan itse analysoin tapahtumia, minusta jälkeenpäin tuntui, että en ollut minkään arvoinen naisena, koska minut oli vaihdettu viinaan. Toiseen naiseenkin vaihtaminen olisi tuntunut arvokkaammalta. Itsetuntoni naisena siis oli ihan nollilla. Siispä pidä huoli itsetunnostasi ja omasta hyvinvoinnistasi- Tee sellaisia asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä ja käyttäydy niin kuin itse katsot oikeaksi, älä mene samalle tasolle juovan miehesi kanssa. Pidä yhteyttä ystäviisi ja yritä puhua heidän kanssaan muustakin kuin juopottelevasta miehestäsi, jostain mukavammasta. Helli itseäsi, olet sen ansainnut!