Niin, otsikossa tuo tulikin.
Lähdin aamupäivällä kaitsemaan sisareni lapsia ja piirtyipä,kaunis näky verkkokalvoille lähteissäni.
Olohuoneen sohvapöydällä tyhjä 0,7 viinapullo, pari tyhjää kaljatölkkiä ja tupakka-aski.
Sohvalla sykkyrässä makaa mies, suupielet valkoisessa karstassa ja neuleen rintamuksilla kuivunutta oksennusta.
Lattialla sohvan vieressä lammikko oksennusta.
Takaani kysyy teini-ikäinen tyttäreni, että onko tuo vielä hengissä?
Totta helvetissä on, tuollaiset tyypit eivät tajua kuolla vasta kuin 90v.
Kuulostaa karulta, mutta tämä alkaa olla mun ajatusmaailmani.
Asunnosamme on remontti kesken, rahat on loppu, kumpikaan ei pysty ostamaan toista ulos.
Menee ainakin vuosi, ennenkuin saan raha-asiani sille tilalle että pääsen jaloilleni. Mutta juopon kanssa vuosikin on ihmisikä, You Know…
Mies on ihmisraunio, eikä suostu hoitoon.
No, yritän elää omaa elämääni ja antaa äijän upota. Joskus vaan kun örvellys menee tälle oksuasteelle, meinaa kärsivällisyys pettää.
Siis eihän tää ole todellistakaan. Ukko on tuon sikakänninsä jälkeen maannut mykkänä tuossa sohvassa, eikä vastaa puheluihin eikä tekstareihin.
Tyhjät pullot lojuu edelleen pöydällä, yrjöt jotenkuten laapittu pois, tahrat kuitenkin jäljellä. Oikeasti mikä ihmissika tuo on.
Tässä mulla porkkanaa painaa duunia niin, että saan velkani pois ja itseni&lapseni maailmalle. Mikä käsittämätön voima tuolla Kuningas Alkoholilla on, kun Se vie voiton perheestä, lapsista, kaikesta.
Mä niin tunnen sun tuskas siinä, että lapset eikä mikään merkkaa mitään ku päihteet vie. Mä tosin olen viel siinä pisteessä, etten hullu halua ees miehestäni eroon vielä, vaikka tiedän ettei mikään muutu. Aina vaan jaksaa toivoa. Tällä hetkellä toivon itseni ja lasten vuoksi pääseväni myös tilanteeseen, että pystyisin riuhtaisemaan itseni irti tästä henkisesti tappavasta suhteesta. Oma ukko on sekakäyttäjä, joka viipottaa kaiket päivät ja yöt missä huvittaa ja väittää et mä olen hullu eikä kestä mua enää Hullu mä olenkin ku viitsin tollasta katsella enkä eroon pääse. Voimia sinulle <3
Voi Maria, naisen yksi parhaimmista ja samalla pahimmista luonteenpiirteistä on optimismi.
Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Lasten ollessa pieniä pystyy aika hyvin kikkailemaan, ettei mikään ole hätänä ja jopa peittelemään puolison toilailuja.
Mutta annas olla kun pääsevät teini-ikään, (mulla teinejä kaksi) niin silloin ei enää ole pakotietä, vaan koko raadollinen totuus on tiskissä.
Mä olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itsestäni ihan uuden luonteenpiirteen ja Se on kovuus.
Ei mikään ihailtava ominaisuus ihmisessä, mutta ainoa joka pitää nyt pään kasassa.
Ja kun kohtalo päättää koetella, niin sen Se myös tekee. Olin jo sitä mieltä, että laitetaan tölli myyntiin, saisi edes velkansa kuitattua vaikkei käteen mitään jäisikään, MUTTA…
Kävi ilmi, että kotikylällemme on kaavoitushanke oikorautatiestä, ja kiinteistökaupat on “jäissä” vuoden verran.
No tässä virun ja ukko selvinä päivinään miettii konnankoukkuja pääni menoksi.
No on mulla yks teinikin täällä ja tajuaa kyllä asioiden laidan jo paremmin kuin hyvin. Enpä ole kyllä asioita hänelle ees yrittäny enää kaunistella. Itse olen aina ollu valtava optimisti ja ukko on täys pessimisti. Päihteitäkin käyttää sen takia et kertoo tietävänsä ettei niistä kukaan selviä Turha koittaa siis olla ilman, kun ei kuitenkaan onnistu…hohoijaa. Hoitoon ei siis ole valmis, mutta minä kohta olen. En kestä tota jatkuvaa valehtelua ja riidanhaastamista, vaikka se olenkin aina minä, jonka vuoksi riidellään. Eihän hänessä vikaa ole. Välillä hän rakastaa minua kuin heikkopäinen ja välillä olen täysin yhdentekevä,kuuluisin sana häneltä tätänykyä on, että erotaan sitten. Voi luoja miten tuo ukko saa karvat pystyyn, mutta silti rakastan. En tiedä rakastanko sitä haavetta, joka hänestä minulla on silloin, kun kaikki oli vielä suhteellisen hyvin…vaikeeta on :mrgreen:
Päivät kuluu ja kulun minäkin.
Mies ollut neljä viikkoa kesälomalla ja arvata saattaa, kuinka on pulloja kallisteltu. Tyyppi haki Eestistä autollisen viinaa ja nyt sitä mennään…
Autotalli turvoksissa tyhjistä tölkeistä ja elämä on kuin silkkiä vaan…
Hommasin ukolle jo valmiin tuki henkilön (raitistuneen alkoholistin)Minnesota hoitoon, mutta kalkkiviivoilla äijä veti liinat kiinni syyttäen minua vehkeilystä. Whaat?
Vannon, että yllätän itseni ajoittain toivomasta, että ukko kuukahtaisi sohvaan koomassaan, päästäisiin tästä koko farssista.
Kamalia ajatuksia, mutta tässä tilanteessa, missä raha-asiat on viturallaa eikä poispääsyä viinakurimuksesta näy, alkaa omakin moraali jo kadota.
Mutta onneksi juopoille, hirmuhelle on antanut mitä pätevimmän syyn tissutteluun!!!
…tai edes muuttamista erilleen. Kirjoitat että rahat on loppu. Sosiaalitoimesta voi saada apua jos on todella toivoton tilanne. Sieltä voidaan esim. avustaa väliaikaisen vuokra-asunnon saamisessa.
Voimaotus: kyllä ero on ihan selviö, yhteistä tulevaisuutta ei ole, mutta juurikin tuon ratahankkeen vuoksi nyt asuntoa ei voi myydä ennen ensi syksyä.
Mirs ei halua eikä tod.näk pystykään ostamaan minua tästä ulos kuten en minäkään.
Sitäpaitsi hän on vannonut hankaloittavansa kaikin tavoin lähtöäni, ja hänet tuntien minulla on helvetti edessä.
Tiedän, että nyt vaan pitäisi repäistä ja lähteä mutta olen jotenkin niin lamaantunut ja väsynyt.
Hei, meitsi on bäk, hengissä ja iskussa. Onpa pitkä aika kun tänne viimeksi kirjoitin ja kun luin noita edellisiä tekstejäno, ihan nousi hiukset pystyyn…
Niin se loppui minun ja ukon tarina keväällä, otin kimpsuni ja kampsuni ja häivyin.
Enkä hetkeäkään liian aikaisin…
Muutama kuukausi on mennyt ihan siihen, että olen työstänyt niitä kaikkia tunteitani jotka vuosia piilottelin ja vain koetin selviytyä. Vasta hiljattain olen havahtunut tähän päivään, nostanut katseeni ja nähnyt että hei, elämähän on uudelleen alussa. Ei haittaa, vaikka sain taloudellisesti hiukan “pataani”, vaikka omaisuuden jako on vielä kesken, vaikka tulen saan vielä hiukan lisää takkini, pääasia että pystyn jälleen hengittämään, samoin lapset.
Ukko juo edelleen , juo ja pikkuhiljaa sössii raha-asiansa, mutta nyt saa olla omillaan, enää en tuputa apuani.
On tää ollut retki, ei voi muuta sanoa.
Onnittelut rohkeasta irtiriuhtaisusta! Ja kiva aina kuulla kaikista teistä (tai oikeastaan meistä), jotka palaavat tänne kertomaan uudesta, itsenäisestä, elämästään Josko se rohkaisisi muitakin…
Hullu mä olenkin ku viitsin tollasta katsella enkä eroon pääse. Voimia sinulle <3
Josko se rohkaisisi muitakin…