Kuinka moni narkkaa tylsyyteen? Olen havahtunut tämän vuoden aikana, että aina kuin lähden ryyppäämään / narkkaamaan minulla on tylsää. Jos tekemistä riittää, ei kuosikaan kiinnosta. Mutta kysymys on juuri siitä, että elämä tuntuu ikävystyttävältä, joten pitää saada jotain “säpinää”, joka tietenkin onnistuu helposti päihteillä.
Olenkin miettinyt tässä viime aikoina mitenköhän saisin tuotettua itselleni kiinnostavaa tekemistä, mutta mitä tahansa aloitan (uusi työ, harrastus, jne.) kyllästyn siihen todella nopeasti. Ja tätä kyllästymistä lääkitsen päihteillä, koska silloin maailma tuntuu kiinnostavalta edes hetken.
Taidan kyllästyä yksittäiseen päihteeseenkin nopeasti, jonka vuoksi vaihtelen aineita usein ja sekakäytän. Jos saisi tämän loputtoman ikävystymisen loppumaan, päihteilykin varmaan loppuisi…
Näin se minulla menee. Kun ei saa mitään aikaiseksi elämässään, ei se ole kuin ajan kysymys, kun löytää itsensä pilleri kädessä tai piikki hihassa. Vaikka kuinka yrittäisi pysyä selvin päin.
Tässä kiinnostava artikkeli, jossa addiktioiden syntymistä pohditaan laajemmin juuriltaan revittyjen kansakuntien ongelmana. Esimerkkeinä mm. Amerikan intiaanit, ja venäläiset Neuvostoliiton hajottua. Musta tätä vois verrata tuohon ketjun aloittajan tuntemaan “tylsyyteen”, eli “hengen köyhyyteen”, kuten artikkelin otsikossa sanotaan.
Mulla ainakin kävi juuri niin, että kun tulin reväistyksi irti yhteisöstäni: kavereista, perheestä ja harrastuksista, aloin etsiä lohtua päihteistä. Piikkiä ja alkoholia olen usein ajatellut “kavereinani”: “jos mulla ei muuta ole, vaikka muuten olisinkin aivan yksin, on mulla ainakin ne.” Ihmiset, jotka tulevat rikkinäisistä perheistä, tai joilla ei sellasta koskaan ole ollutkaan, ajautuvat usein päihteiden käyttäjiksi.
Artikkeli selittää myös sen, miksi AA ja NA toimivat niin hyvin! Se “korkeampi voimahan” on pelkkä sivutuote. Olen aina ihmetellytkin, miten niin moni ihminen, joka ei koskaan, missään määrin, ole ollut uskonnollinen, yhtäkkiä löytääkin itsestään jonkin hengellisyyden. Ei, uskon kyseen olevan siitä, että sen varsinaisen avun ihmisille tuo uuden yhteisön tuoma tuki ja turva. Se niin tärkeä tunne, että kuuluu jonnekin. Moni saattaa AA/NA:ssa ensimmäistä kertaa tuntea olevansa osa tiivistä perhettä.
Jep, tylsyyteenhän sitä täälläkin vedetään. Itse en tosin koe millään muotoa olevani irtireväisty mistään yhteisöstä, tai muutoinkaan vailla yhteisöllisyyttä, mutta muuten toki voin olla henkisesti köyhä. Kun ei vaan mikään tunnu miltään, nyyh!
Ongelma on tiivistettynä itsellä se, että vaikka olisi mitä töitä, opintoja, harrastuksia tai Ihania Asioita vireillä, havahdun aina jossain vaiheessa sellaseen kalvavaan “mitä vitun paskaa tässä oikeen duunaan” -tunteeseen ja levottomuuteen, eikä asiat enää sen jälkeen onnistu tyydyttämään, vaan ne alkaa tylsistyttää. Sama on käynyt joskus pitkien selvistelyputkien kanssa, kaikki tuntuu vaan niin kovin kovin tylsältä. Siihen tylsyyteen sitä on sitten etsittävä lääkitystä päihdyttämällä päätään.
Myönnän harrastavani… Joskus, kun oli vielä Panacodit käytössä ja tajusin että niillä on enemmäm viihdearvoa kuin apua kipuun, vetelin niitä huvin vuoksi.
Pätee tosin myös muihin tunteisiin, joita en “siedä.” Ahdistus > alkoholia/muita päihteitä, masennus > sama juttu…
Kai se on jotain elämyshakuisuutta, kun vetää noita tylsyyteensä. Useasti tylsyyksissäni oon laittanut kavereille viestiä, että mites olisi sauhut/siiderit/ilokaasut/essot/millä ikinä saa hauskan olotilan aikaiseksi.
^ Etkö lukenut tämän ketjun postauksia ollenkaan? Kysymyshän kun ei nyt tainnut olla siitä, että onko elämä mielenkiintoista vai tylsää itsessään, vaan siitä, että tylsyyden tai vaikkapa irrallisuuden tunne puskee läpi mielekkäistäkin asioista.
Tylsyyteen mäkin join tai nuorempana kuosailin aika pitkälle. Vaikeinta selvin päin pysymisessä on juurikin se tylsyyden sietäminen, ei niinkään mitkään älyttömät viinan tai muun päihteen himot. Hiljalleen sitä merkitystä on kyllä alkanut löytymään ihan tavallisistakin jutuista -tai no, ei musiikki tai liikunta musta mitään tavallista oo vaan spessua ja kivaa - tai ehkä se merkityksellisyys on alkanut syventymään. Ettei tarvitse koko ajan olla ihan helvetisti tekemistä, mutta silloin kun tekee, on enemmän läsnä siinä. Tai jotain sellaista. Itselleni tyypillistä on myös ollut turruttaa erinäisiä tunteita päihteillä joita ei syystä tai toisesta ole osannut tai halunnut käsitellä… huomaan edelleen pakenevani niitä esim. uppoutumalla duuniin, opiskeluun tai noihin em. aktiviteetteihin, mutta en enää ehkä niin samassa määrin kuin ennen.
^ Se onkin sitten ihan toinen, joskin kiinnostava, aihe se. Ehkä onkin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tunne tylsyyttä, he eivät saletisti ainakaan siihen vaivaan sitten narkkaa. En tosin ihan tiedä, miten se tähän keskusteluun nyt varsinaisesti liittyy.
Ehkä sitten mielenkiintoisen asian tekeminen ja niillä elämän täyttäminen voisi olla ratkaisu narkkaamiseen. Tosin se ei liene yhtään niin helppoa kuin sen toteaminen.
^ Niin mutta tässähän oli nyt kyseessä se, että vaikka niitä omasta mielestä mielenkiintoisia asioita tekee ja kerää ympärilleen niin niihinkin kyllästyy liian nopeasti. Ongelmana aloittajalla taisi olla se, että miten voittaa tuo jatkuva ikävystymisen oravanpyörä?
Itse tarjoan tähän lääkkeeksi jonkinlaista perspektiivin muutosta koko elämää ja itseä kohtaan. Tosin minulla ei ole harmainta aavistusta miten se mahdollisesti sitten toteutetaan kenenkäkin kohdalla…
Vähän offia, mut: Lapsilla harvemmin on tylsää jollei niitä rajoiteta perusteettomilla tukarisäännöillä tai olosuhteet pakottaa tylsistymään. Poislukien traumatisoituneet yms. tapaukset. Jokin tässä hommassa menee aivan totaalisen päin vittua kun se taipumus innostua spontaanisti tukahdutetaan viimeistään oppivelvollisuusiässä, ennemmin tai myöhemmin… Paska yhteiskunta ja maailma, buhuu. Vedänpä siis… huikan vettä. Ja hengitän syvään.
Ehkä ongelman ydin on siinä, että oot tietyssä mielessä ehdollistunut siihen, että jostain kivasta asiasta seuraa välitön palkinto kun olet tarpeeksi päihteillyt ja totuttanut itsesi siihen. Sama homma itsellä. Tuota mekanismiahan apinoi esim. seksi, raskas liikuntasuoritus, jokin luovan prosessin huipentuma tai joku adrenaliinitasoja nostattava tempaus kuten laskuvarjohyppy. Mutta eihän sellaista voi olla koko ajan elämä vaikka olisi nymfomaani ammattilaskuvarjohyppääjä, joka ultrajuoksee viikonloput ja vetää kerran kuussa stadionkeikkaa ympäri maailman :mrgreen: Mikä siinä kyllästymisessä on niin kamalaa? Voisiko sen takana olla jokin toinen tunne?
^^^/^^^^
Juu, ihmisethän on luonteeltaan niin erilaisia sen suhteen, et kiinnostuuko ja innostuuko asioista helposti vai ei, ja miten se kiinnostus kestää. Eipä se oikein päättämällä onnistu, että “nytpä alan elää niin itseäni kiinnostavaa elämää, ettei tylsiä hetkiä enää jää!”
En edes osaa sanoa. Jos kyllästyn, alan vähän niin kuin automaattisesti etsiä jotain stimulaatiota, ja aika usein se löytyy sitten huumeista / alkoholista. En osaa olla paikallani ja nauttia todellisuudesta, antaa ajatusten virrata läpi tajunnan ja fiilistellä auringonpaistetta. Kaipaan jännitystä.
Kokeile kiipeilyä Tai ala skeittaamaan, tai maastopyöräilemään, tai vaikka base-hyppimään En mäkään täysin jouten olosta pahemmin nauti, enkä usko että ylipäänsä kukaan siitä varsinaisesti nauttii - siis siitä, ettei tee YHTÄÄN mitään - paitsi ehkä jotkut ikänsä Tiibetin luostarissa zen-päissään meditoineet Buddha 2:set… :mrgreen:
Itseasiassa minä nautin aika ajoittain siitä, että en tee yhtään mitään, en edes ajattele mitään. Tähän tilaan on mahdollista päästä meditoinnilla. Tilaan jossa uusia ajatuksia ei enään pulpahtele pintaan vaan ns. ~mielen järvenpinta~ on peilityyni.
Omat kokemukseni meditoinnista on kyllä kaikkea muuta kuin mielentyyneyttä, ei oo mun juttu se. Oliks heti ihan zen ja shanti, vai menikö tovi että mieli alkoi hiljentymään? Mulle meditaatiota on mm. pyöräily, kiipeily, soittaminen… parhaimmillaan siis, eräänlaista sellaista ainakin
Joskus, kun oli vielä Panacodit käytössä ja tajusin että niillä on enemmäm viihdearvoa kuin apua kipuun, vetelin niitä huvin vuoksi.
- tai ehkä se merkityksellisyys on alkanut syventymään. Ettei tarvitse koko ajan olla ihan helvetisti tekemistä, mutta silloin kun tekee, on enemmän läsnä siinä. Tai jotain sellaista. Itselleni tyypillistä on myös ollut turruttaa erinäisiä tunteita päihteillä joita ei syystä tai toisesta ole osannut tai halunnut käsitellä… huomaan edelleen pakenevani niitä esim. uppoutumalla duuniin, opiskeluun tai noihin em. aktiviteetteihin, mutta en enää ehkä niin samassa määrin kuin ennen.
Paska yhteiskunta ja maailma, buhuu. Vedänpä siis… huikan vettä. Ja hengitän syvään. 
Tai ala skeittaamaan, tai maastopyöräilemään, tai vaikka base-hyppimään