Mulla meni 2 vuotta tajuta, että mieheni on alkoholisti. Miten ihanaa meillä olikin alussa, oikea unelmien prinssi. Olin eronnut pitkästä suhteesta vasta muutama kuukausi ennen hänen tapaamistaan. Itsetunto oli nollassa ja miten hyvältä tuntuikin, kun tämä upea mies aloitti piirittämisen. Kuluihan tuota viinaa aika reippaasti, mutta en minä sitä silloin tajunnut. Oli paljon juhlia ja kaverereita. Olin niin imarreltu kun elämästä tuli yht’äkkiä niin jännää.
Noin vuoden yhdessäolon jälkeen aloin ihmettelemään, miksen olekaan onnellinen. MIksi olen ahdistunut ja usein kiukkuinen. Mies ei myöntänyt itsessään mitään vikaa. Vika oli minun päässäni ja käski mennä hoitoon. Jossain vaiheessa meninkin ja sain mm. Diapam-reseptin. Käytinkin välillä rauhottavia, mutta eipä se mitään lopullisesti muuttanut. Viime syksynä sain totaalisen hermoromahduksen ja minulla todettiin vaikea masennus. Täytyy sanoa, että siitä alkoi elämäni synkin aika. Miehen juominenkin lisääntyi ja oikeastaan vasta silloin tajusin totuuden. Yritin sanoa miehelle, että juomista on nyt pakko vähentää huomattavasti. Minun pääni ei enää kestä tämmöistä elämää. No sain aikaan vain suuttumista ja kahta kauheampaa juomista. Niin ja toki haukkuja. “Hullu, sairas, hae vahvemmat lääkkeet jne” Ilman lapsiani en varmaan enää olisi tässä, niin kamalaa se oli, kun valoa ei tuntunut näkyvän mistään.
Jotenkin luovittiin helmikuun alkuun. Aloitin terapian ja pikkuhiljaa sain itseäni kasattua. Mies alkoi juomaan yhä pitempiä putkia. “Vkl-juhliminen” saattoi kestää helposti keskiviikkoon ja kohtahan olikin taas uusi vkl. Mistään ei oikein saanut puhua, äänensävy tai asenne oli aina väärä ja sitten pitikin lähteä “kiukkuista akkaa” karkuun baariin tai kavereille. Koitin minä pari kertaa ottaa seuraksi ja että olisin “mukavampaa” seuraa. NO yhden ihan mukavan illan päätteksi minut haukuttiin ja nolattiin baarissa niin totaalisesti, että päätin sen olevan viimeinen kerta, kun herran seurassa mihinkään viihteelle lähden.
Minkäänlaista anteeksipyyntöä en ole koskaan saanut. Minkäänlaista katumusta ei tämä unelmien mies ole näyttänyt. Haukkuja kylläkin ja arvostelua.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että olen päättänyt lähteä. Pahalta tuntuu hetkittäin, mutta onneksi tuo alkkis tekee ne tunteet tyhjäksi ihan oma-alotteisesti. Tänään viimeksi katselin (kännissä)nukkuvaa miestä ja mietin kuinka paljon sitä joskus rakastin. Lähdin kylään kaverille ja ei mennyt kauaa kun tuli viesti, että “hae vahvemmat lääkkeet seko”.
Ihan puskista tuli tuokin 
Pahalta tuntuu, en voi valehdella. Ei tuo mies voi enää käydä täysillä