Tuurijuoppous

Kotikanava
1

Olen seurustellut nyt nelisen vuotta miehen kanssa. Meillä on valtavasti yhteistä, enkä usko koskaan tapaavani ketään muuta ihmistä, joka ymmärtäisi minua paremmin. Mieskin ajattelee samoin ja kertoo usein tunteistaan minua kohtaan. Olemme asuneet yhdessä nyt hieman yli vuoden ja vaihdoimme vastikään asuntoa.

Muuten hyvää suhdettamme varjostaa miehen tuurijuoppous. Ongelma valkeni minulle kunnolla noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Olimme silloin melko nuoria (minä 22-vuotias, mies 25), joten sosiaaliset riennot veivät usein alkoholin suuntaan, vaikka ongelmaa yritettiinkin hillitä. Kaikenlaisten tapahtumien varjolla pystyi aina ylläpitämään juomista, ja useimmiten ”bileillat” päätyivät aina riitaan, koska mies oli alkoholin takia niin pihalla.

Nykyään tunnemme molemmat miehen ongelman paremmin. Monia sosiaalisia rientoja mielellään vältteleekin, jottei taas löytäisi itseään tilanteesta, jossa miehen putki jatkuu. Itse en juo lähes ollenkaan, ja varsinkin jos olemme miehen kanssa yhdessä jossain illanvietossa, en juo mitään. Haluan tietenkin tukea häntä, vaikka muut porukasta joisivatkin. Mies tiedostaa ongelmansa ja onkin hakenut siihen apua AA-kokouksissa. Parhaimmillaan hän taisi olla 3,5 kuukautta juomatta. Tuo oli viime vuonna. Tämän vuoden puolella juomiskertoja on jo ollut useita. Viimeisin on kahden kuukauden raittiusjakso, kunnes nyt vapun jälkeen hän ratkesi (vappu itsessään meni kotona sinnitellessä). Mies tosiaan käy AA:ssa ja ottaa antabusta yleensä ratkeamisen jälkeen. Antabus on meillä auttanut, koska silloin hän ei uskalla juoda. Mutta onko tuolla tavalla ongelman hoitaminen järkevää? Myös antabuksen ottamisesta tulee välillä riitaa. Mies kuitenkin lukee toisinaan AA-kirjallisuutta ja tuntuu oikeasti yrittävän raitistua. Silti näitä ratkeamisia aina tulee, ja tuntuu kuin kaikki alkaisi taas silloin nollasta.

Raittiina mieheni on erittäin ihana ihminen. Hän ei vihoittele eikä ole ilkeä. Humalassakaan ei koskaan ole väkivaltainen, mutta saattaa olla joskus paha suustaan. Tähän vaikuttaa myös oma käyttäytymiseni: kun hermostun hänen juomisestaan, hänkin hermostuu minulle ja silloin voi sanoa ilkeitä asioita.

Miehellä on lapsuudessa perheenjäsenellä esiintynyt samankaltaista, voimakasta tuurijuopottelua. Minusta tuntuu, että hän ei ole hoitanut tästä koituneita traumoja koskaan kunnolla, mikä voi vaikuttaa myös hänen nykyiseen juomiseensa. Hän myös myöntää, että hänellä on nuoruudessaan ollut paljon itsetunto-ongelmia, joita on hoitanut alkoholilla. Nykyään hän on paremmalla tiellä näiden henkisten ongelmien suhteen, mutta tänäänkin sanoi ulos lähtiessään (jo vahvassa humalassa), että tosiaan hän vain nyt tykkää juomisesta. Ja koska hänellä on ongelmia itseluottamuksen kanssa, juominen auttaa. Kaverit häneltä ovat vähentyneet, koska monet aina juovat, ja hän taas yrittää sitä vältellä. Nykyään hän kuulemma kokee vaikeaksi sopia tapaamisia kavereiden kanssa, koska ei luota siihen, että he haluaisivat olla hänen kanssaan. Hän kokee tulleensa leimatuksi myös kavereiden kesken, koska tosiaan on käyttäytynyt huonosti joskus aikoinaan heidänkin seurassaan. Mainitsi tuossa nyt myös, että eikö hän muka saisi edes kerran kahdessa kuukaudessa pitää hauskaa. Yleensä kyllä raittiina myöntää sen, että hänen kuuluu olla juomatta, koska hänellä se ongelma on eikä voi ottaa niin kuin ”normaali” ihminen. Nyt humalassa kuitenkin on toinen ääni kellossa. Sanoi minullekin, että minun ei tulisi olla kohtuuton, vaan tulisi ymmärtää häntä, koska hän on nyt ollut niin kauan raittiina ja sentään yrittänyt.

Vaikka mielestäni mies on kuin sielunkumppanini, minulla on häntä kohtaan myös paljon patoutunutta vihaa, joka juontaa juomiskertoihin. Inhoan valehtelua, ja sitähän tapahtuu aina liittyen juomiseen. Piilotetut pullot tekevät minut hulluksi. Koskaan ei ole sitä TÄYTTÄ luottamusta. Hänen kännipäissään sanomansa asiat ja teot jäävät vaivaamaan pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Tunnen itse käyttäytyväni nykyään enenevässä määrin kylmästi häntä kohtaan, koska en kykene enää aina tuntemaan empatiaa, vaikka hän olisi selvänä. Patoutunut viha pulppuaa esiin oudoissa tilanteissa.

Kuitenkaan en ole koskaan onnistunut jättämään miestä, vaikka olen niin monta kertaa aiemmin päättänyt. Syynä on hänen kultaisuutensa minua kohtaan raittiina, vaikka välillä itse koen omien tunteideni ilmaisun vaikeaksi. Tiedän, etten itsekään ole täydellinen ihminen. Olen taipuvainen pessimismiin ja välillä minulla on masennuskausia (ei kai ”oikeaa” masennusta, mutta muuten vaan alakuloisuutta). Viime aikoina olen kokenut, että alakuloisuus ja ahdistuneisuus osaltaan johtuvat siitä, että odottelen, milloin mies alkaa taas juoda. Mieheni on kuitenkin aina minua kohtaan näissä tilanteissa hyvin ymmärtäväinen, ja yrittää tukea minua.

Tunnen olevani avuttomassa tilanteessa, johon on vain huonoja ratkaisuja. En haluaisi jättää miestäni, koska suhteessamme on paljon hyvää, ja kaikki toimii yleensä hyvin, kun mies on raittiina. Välillä pientä suhteeseen kuuluvaa kinaa on silloinkin, mutta kutakuinkin kaikki on hyvin. Mies ei myöskään ryyppää koko ajan, vaan saattaa tosiaan sinnitellä kuivilla pari kuukautta, kunnes tulee muutaman päivän putki (aiemmin saattoi kestää viikon). Tunnen olevani liian heikko jättämään hänet, koska olemme juuri tehneet uuden yhteisen vuokrasopimuksen. Nyt mietin vain, miksi tein sen? Taas se putki alkoi. Kuinka tyhmä olenkaan.

Aina näinä ratkeamispäivinä tulevaisuus pelottaa minua. Onko minun koskaan mahdollista hankkia lapsia, sillä eikö olisi itsekästä niitä hankkia, jos tietää tällaisen ongelman kytevän pinnan alla? Paheneeko ongelma vielä? Voiko sen kanssa oppia elämään? Hän kutsui minua nyt taas kohtuuttomaksi, kun sain hepulin tästä viimeisimmästä ratkeamisesta. Myönnän, että hän on ollut nyt raittiina sen pari kuukautta. Pitäisikö ratkeamiseen siis muka suhtautua jotenkin ymmärtäväisemmin? Minusta ratkeaminen vaan mitätöi sen työn, mitä hän on nyt tehnyt. Hän myös välillä vetoaa siihen, että aiemmin hänen putkensa kestivät nykyistä kauemmin. Joten nykyiset tulisi siis sallia?

Tunnen hermostuvani hänen juomisestaan erittäin paljon nykyään. Väsymys ja raivo valtaavat minut, ja tunnen olevani tulossa hulluksi. Tuurijuoppous on niin viheliästä, kun on taas jo ehtinyt tottua siihen raittiiseen mieheen. Toki jokaisen juomakerran jälkeen hän katuu morkkiksessaan erittäin syvästi ja itkeskelee. Siitä alkaakin seuraavan kerran odottelu. Toki elämässä on muutakin, mutta kuitenkin aina takaraivossa kytee ajatus seuraavasta juomakerrasta.

Töistä hän on joskus joutunut olemaan putken takia pois, mutta työn osa-aikaisen luonteen takia tätä ei koskaan tietääkseni ole pidetty outona. Opiskelut hänellä viivästyivät vuosilla, mutta nyt hän on viimein saamassa papereita. Opiskelemme molemmat yliopistossa. Hän on nyt 28, minä 25. Voiko tuurijuoppouden kanssa elää vuodesta toiseen vai onko lopputuloksena aina ero jossain vaiheessa?

2

Alkoholismi on sairaus.Voi voi,jos olisin sun ikäisenä tiennyt viinasta sen minkä nyt,en olisi tässä tilanteess nyt,…, alkoholiin menevä mies,jolla terveys alkaa mennä,syyksi ei viinaa ymmärrä. Juokse kovaa kun vielä voit.Voi ihminen monen kanssa sen sielunyhteyden löytää.Kaikki riippuu tilanteesta,jossa ihmiset on.Ei parisuhdetta kannata rakentaa ihnisen kanssa,jonka viinankäyttö aiheuttaa ongelmia,ei ei.

3

Hyvin tutulta kuulostaa,samoja asioita itsekkin käynyt läpi jo vuosien ajan.Valehtelu että ei ole mitään ottanut(vaikka selvästi sen näkee),piilo pullot ym.ym saa karvat nousemaan pystyyn ja siinä aina soppa selvä,kun en millään pysty hillitsemään kiukkuani.Tulee sanottua mitä sylki suuhun tuo,ei enää osaa kunnioittaa toista millään lailla.Selvinpäin ollessa mies muuten hyvä,hoitaa työnsä(vielä)ja koskaan ei ole ollut väkivaltainen. Alkoholi on kuvioissa joka viikonloppu enemmän tai vähemmän.Aina on syynsä juoda olipa asiat hyvin tai huonosti.Määrät ovat koko ajan lisääntyneet ja muutosta persoonallisuudessa on tapahtunut,hänessä on kaksi eri ihmistä,ja siitä toisesta en pidä.Onneksi lapset jo omillaan,joten heistä ei huolta.Olen muuttanut omaan asuntooni,ottaen aikalisän suhteellemme.Toivon sinun miettivän tarkkaan mitä elämältäsi haluat,olet vielä nuori…viina on niin koukuttava,ja vaikea päästä siitä irti se syö paljon läheisten henkisiä voimavaroja ja tuhoaa alkoholistin pikkuhiljaa,jota vierellä kulkijan on tuskallista katsoa. Voimia sinulle!

4

Itsellä on kokemusta kahden tuurijuopon kanssa seurustelusta ja niin surullisen tutulta tuntuu kirjoituksesi.

Tunnistat itsessäsi selvästi paljon negatiivisia tunteita:

Tuurijuoppoudessa pahinta minusta on juurikin se, että ne välikauden kun toinen ei juo tuntuvat ihanalta ajalta. Itse uskon, että siinä usein on kyse ainakin osittain tietynlaisesta harhasta. Sitä kun joutuu elään jatkuvasti varpaillaan toisen juomakausia odottaen ja ahdistuksen kanssa kun retkahdus lopulta tulee, niin tottakai ne pienet onnen hetket sitten tuntuvat ihanilta. En nyt halua kieltää sitä etteikö miehesi olisi ihana selvin päin, mutta kannattaa punnita tarkkaan omien negatiivisten ja positiivisten tunteiden vaakakupit suhteessa ja miettiä että onko oikein, että joutuu suhteessa tyytymään vain onnen muruihin, eikä koskaan saavuta pysyvää tasapainoa/onnea.

Itse halusin alkuun uskotella itselleni, että opin sietämään toisen tuurijuoppoillua niiden hyvien päivien takia. Nykyään ymmärrän miten järjettömän vaatimuksen itselleni olin asettamassa. Ei minun eikä kenenkään tarvi elää sietäen varpaillaan ja ahdistuneena. Jokaisella on oikeus elää tasapainoista ja onnellista elämää eikä vain sinnitellä ja sietää jonkun toisen ihmisen oikkuja, koska sitähän se juominen lopulta on, että joudut elämään toisen ihmisen elämän ehdoilla et oman elämäsi.

Täältä löytyy paljon ihmisiä jotka ovat päättäneet jäädä suhteeseen alkoholistin kanssa; toiset ovat onnistuneet elämään suht tasapainoista elämää kaikesta ahdistuksesta huolimatta ja toiset taas kestävät ahdistusta huonommin (itse kuulun siihen ryhmään ja siksi minun oli välttämöntä erota).

Jos alkoholistin kanssa päättää jatkaa suhteessa, on minusta välttämätöntä oppia irrottautumaan toisen juomisesta (tämä on yhdestä viisaasta terapia kirjasta, jonka nimeä en nyt muista), vain sitä kautta voi saavuttaa oman sisäisen rauhan. Se ei tarkoita että oppii sietämään toisen juomista vaan toisen juominen vaan pitää oppia hyväksymään, piste. PItää myös hyväksyä, että sinä et toisen juomiseen pysty mitenkään vaikuttamaan ja että juominen tuskin tulee koskaan loppumaan. Sen jälkeen voi alkaa miettiä että haluaako olla tekemisissä toisen kanssa silloin kun hänellä alkaa juomakausi päällä. Voi valita erilliset asunnot ja olla juomisan ajan erillään.

Järjen äänellä neuvoisin, että yritä perua vuokrasopimus (itse tein niin ja kiitän sitä päivää vieläkin)ja ala toimia niin että vähitellen irrottaudut toisen juomisesta, mikä on oman hyvinvointisi kannalta ainoa oikea tie. Se voi johtaa eroon tai sitten siihen että päätät jäädä suhteeseen. Tärkeintä kuitenkin on että keksityt omaan hyvinvointiisi.

5

Mun isä juo just tolleen. Eikä ole siitä muutunut kymmeniin vuosiin. Raittiina kausina saa aina elämäänsä korjattua niin, ettei tule se lopullinen pohja vastaan.
Jos haluat jatkaa suhteessa suosittelen että menet Al-Anoniin. Sieltä saa hyvän selviytymismallin elämäänsä joka tapauksessa.

6

Kiitos vastauksista. Antaa taas paljon ajattelun aihetta, miten jatkaa.
Tietysti sen itsekin tietää, ettei tuo juominen (erittäin suurella todennäköisyydellä) tule koskaan kokonaan loppumaan. Silti joka kerta, kun se taas alkaa, tuntee sisällään kauhean iskun. Itsepetoksessahan siinä elää.

Selvästikin, jos päätyy jatkamaan suhdetta, on vain hyväksyttävä tosiasiat. Vaikka nyt alkaakin rauhallinen kausi, juominen tulee kuvioon taas jossain vaiheessa joksikin aikaa. Tuo itsensä etäännyttäminen juomisesta on varmaan myös ainoa vaihtoehto, jotta itse pystyy siinä tilanteessa selviämään eteenpäin.

Tietenkin miehen katumus on nytkin suuri. Sanoo ymmärtävänsä tilanteen ja vakuuttaa myös, ettei salli juomista enää itselleen. Eikä halua pilata suhdetta sen takia. Hyvä, että tiedostaa ongelman, mutta samat asiat on puitu läpi tuhat kertaa, joten usko ei ole kovin suuri. Kehä pyörii ja pyörii.

7

Jälleen Pettynyt, olet vielä nuori. Puhuit lapsista eli haaveilet joskus saavasi niitä. Erästä foorumia lainatakseni JSS, jätä se sika. Älä tee lapsia tuurijuopon kaa, sanon tän kokemuksesta. On hirveän rankkaa olla se, joka kantaa vastuun kaikesta ja jos/kun eroaa, niin joutuu stressaamaan, että miten tuurijuoppo pärjää lapsen kaa, kun ei siihen voi silloinkaan luottaa… Sinä ansaitset saada sellaisen kumppanin ja isän lapsillesi, joka antaa eikä vain ota.

8

Iltaa,
surullista että selvästi miehesi juomisilla on vaikutusta sinun mielenterveyteen :frowning: Pettymykset kerta toisensa jälkeen on kuin suolaa haavoille.
Hienoa että tiedostat ongelman ja puit sitä täällä. Al-anonia myös kehuvat, itselläni ei kokemuksia.

Vuokrasopimuksesta pääsee kuitenkin aika helposti eroon, mutta lapsia sinun ei missään nimessä kannata ajatellakaan, aivan kuten harmaa piekanakin sanoi edellä. Onneksi olet vielä nuori, joten sen suhteen sinulla ei ole niin kiire. Ansaitsisit terveen ja tasapainoisen, luotettavan kumppanin. Voimia! !

9

Täällä sitä taas ollaan. Asunnosta en ole vielä lähtenyt, mutta onhan se koko ajan ollut harkinnassa. Jonain päivänä sen teen, viimeistään keväällä. On sitten ainakin vuosi tullut katseltua tätä yhteiseloa saman katon alla. Eiköhän tuo aika anna melko selvän kuvan siitä, mitä tuleman pitää. Alkkis on kyllä ollut juomattakin aikansa, ja tätähän se jaksaa aina juomisen alettua muistutella. Meni kuukausi ennen kuin taas ratkesi. Sen jälkeen uudelleen tasan kuukausi. Sitten oli kahdenkin kuukauden tauko. Minäkö olen se vaativa? Enkö näe, että pitkiä aikoja alkkis on ilmankin? Miksei se riitä minulle? Hän on rakkaasta alkoholistaan kuitenkin noinkin pitkiä aikoja erossa, osaltaan minun takiani. Niin… en tiedä. Joka kerta, kun korkki aukeaa, kaikki vaan tuntuu alkavan alusta. Sen kyynisen tunnelman ja vihan tunteen eliminointi. Se ottaa aikansa joka kerta. On kyllä saatanallista, miten ihminen järjellä ajateltuna tajuaa, ettei tässä ole järkeä. Silti ei tee muutosta. Kaikki muut ympärillä varmaan pitävät hulluna.

Tuntuu vaan epäreilulta, että MINUN pitää olla se, joka lähtee. Alkkis kun on siihen liian heikko ja kykenemätön. Se ei voi muuta kuin yrittää elää taas päivän kerrallaan. Etenee hitaasti kohti perusaskareita ja energia menee siihen, että yrittää pysyä raittiina, ei ole kykenevä järjestelemään elämäänsä radikaalisti uusiksi. Minun pitäisi sitten KAIKKI ITSE tehdä. No, jokainenhan vastaa vain itsestään tässä elämässä. Sen olen kyllä oppinut jo varhain. En koe olevani pahasti läheisriippuvainen, en liehittele alkkista, osoitan tuntemani kyynisyyden häntä kohtaan. Mutta jotenkin kun elämä aina sitten pikkuputken jälkeen lähtee rullaamaan ihan normaalisti… ja kuukauden tai parikin sitä tekee eikä alko ole kuvioissa ollenkaan. Valitanko ihan turhaan? Se aika tuntuu niin pitkältä, että siinä ehtii jo tottua. Kuitenkaan ei voi olla normaalia, että korkin auettua saan hysteerisiä kohtauksia, koska tunnen niin paljon katkeruutta ja vihaa.

10

Kun tunnistan itsessäni tuurijuopon piirteitä, voisin asiaan ottaa kantaa.

Mitkä tekijät miehesi juomisen laukaisevat? Onko siinä jokin toistuva kaava tai ärsyke? Minulla löytyy siis alkoholin väärinkäyttöhistoriaa, mutta nykyään olen ihan sujut alkon kanssa. Ihmiset ovat tietty erilaisia lähes joka suhteessa mutta itselläni liialliseen juomiseen on liittynyt aina jotain murheita tai epävarmuutta. Silloin kun omassa elämässä ei ole kaikki kunnossa, pulloon tarttumisen riski kasvaa.

Aiemmassa viestissä kerroit että hän on osa-aikatyössä, joka ei ilmeisesti ole kovin tärkeä osa hänen elämäänsä jos tulkitsin oikein. Kuulostaa siinä mielessä tutulta että vietin itsekin liian pitkän tovin täysin merkityksettömässä osa-aikatyössä. Elämä tuntui junnaavan paikallaan eikä mikään tuntunut erityisen tärkeältä, ja tällöin myöskin juominen lähti lapasesta. Sittemmin olen päässyt opiskelemaan alaa josta suuresti pidän ja saanut muutkin taustatekijät kuntoon, ja juominen on jäänyt taka-alalle.

En väitä että tästä olisi välttämättä hänellä kyse, mutta monesti kun muut palikat elämässä ovat kohdillaan ja mieli lepää, juominen saa jäädä. Hän on siis myöskin valmistumassa tai jo valmistunut, onko päässyt alan töihin? Olisiko näihin tai johonkin muuhun elämän osa-alueeseen liittyvää asiaa joka mahdollisesti hiertää takaraivossa?

Ihan ajattelin vain tuurijuopon näkökulman tuoda esille, toivottavasti teillä asiat ratkeavat parhain päin.

11

Kiitos näkökulmastasi.

Mitään tarkkaa syytä en tiedä juomisen aloittamiselle aina uudelleen. Olen sitä vuosien varrella usein kysynyt, mutta hän ei itsekään usein tiedä tai voi sitä minulle ainakaan selittää. Kun alkoholin himo vaan iskee. “Tulee heikko hetki”. Tai muuta tuon tapaista. Sehän tässä on, että juominen olisi helpompi käsittää, jos hänen elämänsä ei muuten olisi lainkaan kunnossa tai jos hän joutuisi koko ajan murehtimaan joistain asioista. Näin ei kuitenkaan minun käsitykseni mukaan ole.

Työ, jota tekee, on tosiaan hänelle merkityksetöntä. Valmistui, mutta jatkaa nyt vielä opiskelua samalla alalla. Opiskeluala on hänelle kyllä mieleen. Mutta opiskeluvaiheessa monet tekevät merkityksetöntä työtä. Itse olen samantapaisessa tilanteessa: teen opiskelun ohessa työtä, jota usein vihaan, mutta rahan takia. Työtä yleensä jaksaa myös paremmin, jos muuten on asiat kunnossa (opiskeluala on kiinnostava ja parisuhdekin on muuten kunnossa).

Olen miettinyt, että varmaan hänellä jossain mielenperukoilla on asioita, jotka hänen ehkä täytyisi käsitellä jotenkin. En silti pysty tällä hetkellä uskomaan, että mikään terapiakaan saisi häntä täysin raittiiksi. Kyllähän elämässä monet joutuvat kokemaan epävarmuutta ja lapsuudessa voi olla huonoja kokemuksia. Alkoholi kai hänellä auttaa nimenomaan peittämään tiettyjä epävarmuuden tunteita, ja koska se aine häneen vaikuttaa erityisen vahvasti, addiktio vaan on syntynyt. Pahinta on, että mielestäni (ja hän on monet kerrat sanonut samaa), asiat ovat suhteessamme kunnossa muuten. Mutta tuo ongelma näyttää meidät erottavan, koska en voi hyväksyä näitä aina vain jatkuvia retkahduksia. Itse olen käyttänyt alkoholia aina kontroloidusti ja nykyään erittäin vähän sattuneesta syystä. Sen takia en voi asiaa koskaan ymmärtää.

12

Itse käytän joskus sanontaa jonka olen kuullut että “juomatonta viinaa on hänellä vielä jäljellä”
Kun toiset raitistuvat pahimman ollessa tapahtunut…mikä heille itselleen se “pahin” onkaan.
Työpaikan meno, asunnon meno alta, vaimon lähtö, terveys? (Hmm…)
Toiset puolestaan sanovat, että ongelmat ovat heille syy/hetki jolloin jatkaa juomista.
Miten toisille elämän ongelmat ovat syy raitistua, ja toisille syy jatkaa juomista?
Samat syyt jopa, henkilökohtaisen näemyksen mukaan muokattuna.
Joten onkohan ajanhukkaa miettiä läheisenä juomisen syitä, kun samallahan pitäisi ratkaista juomattomuudenkin syyt sitämukaa.

13

Ihan hyviä juttuja kirjoittelitte. Mulla parisuhteessa ollessa väkivalta minua kohtaan laukaisee juomisen päälle, olen niin kurkkua myöten täynnä sitä väkivaltahommaa, että pään pikainen nollaus tuntuu nopeimmalta ja parhaimmalta vaihtoehdolta. Minä olen aina pitänyt huolehtivaisesta miestyypistä, joka ei pahemmin dokaa ym. mutta mun lyöminen, tukistaminen, ja siihen henkinen väkivalta/laukasee minussa semmosen vihan, inhon ja pettymyksen, että tyynnyttääkseni itseni alotan juomisen.Kai se on joku “köyhän miehen” kosto, kun asettaa arkena jääkaappiinsa viinipullon näyttävästi esille. Ja kaatelee siitä lasillisia käsi kipsissä. En mä riitele. Mua vaan v…aa. Että en usko, että ikinä muutan kenenkään kanssa ikinä yhteen, vaikka laulais linnun kielellä ja soittais kultaisella puhelimella. Että kun tälläista tapahtuu useammin kun kerran, niin huonolla tuurilla tuurijuoppo alkaa vedellä useemmin ja useemmiin, jos vastapuolen kanssa ei setvitä asiaa kunnolla. Eroonhan nää useemmin päättyy. Että vikaa voi olla siinä selvemmässäkin, narsistin vikaa. Kerroin oman näkövinkkelini, ei ole tarkoitus syyllistää jutun kirjoittajaa. Sen voin sanoa että valkeni, että itteni mä siinä pilaan, en muuta ja hauskuus oli kaukana. Jaksuja sulle :neutral_face:

14

Jälleen pettynyt: olet selvästi tervejärkinen ihminen ja osaat jäsennellä tunteitasi, ajatuksiasi ja kokemuksiasi tarkasti. Tee itsellesi palvelus ja opiskele millainen sairaus alkoholismi on. Tiedän, hoen tätä aina ja kaikille, mutta se on tärkeä asia joka läheisiltä jää usein huomaamatta: jos ymmärtää sairauden luonteen on mahdollista päästä irti siitä noidankehästä, jota on vuosia kiertänyt. Minä suosittelen kirjaa Alkoholismin Aakkoset (Lars Söderling).

Kuvaat tuossa samanlaista vuoristorataa kuin mitä itse elin silloin kun mieheni vielä joi: juovat viikot olin raivona, krapulapäivät alakuloinen ja pettynyt, selvät viikot toiveikas, onnellinenkin, ja mitä pidempään selviä viikkoja jatkuin sitä ärtyneemmäksi kävin ja vain odotin sitä retkahdusta joka aina tuli. Antabus ei ole lääke alkoholismiin, se on laastari ja siitä voi saada hetkellisen hyödyn. Yleensä ennemmin tai myöhemmin alkkis kokeilee juoda antabuksen kanssa ja huomaa, ettei se niin kauheaa olekaan, ja jos on kauheaa niin jättää sitten sen antabuksen ottamatta.

Oman kokemukseni mukaan syiden keksiminen juopottelulle on turhaa energian haaskausta. Alkoholismi on osittain perinnöllistä, ja kuten itsekin kuvasit tuossa niin hänenkin suvussaan samanlaisia tapauksia on. Alkoholisti juo koska hän on riippuvainen alkoholista, ja se että hän pystyy jollain sinnillä väkisin olemaan viikkoja tai kuukausia alkoholista erossa, ei asiaa muuksi muuta. Sitten kun juominen taas alkaa, se jatkuu entistä pahempana oli tauko sitten ollut viikon, kuukauden, vuoden tai kymmenen vuotta.

Onko tilanteesi sitten toivoton? Ei se ole. Sinä voit hoitaa itseäsi, ottaa selvää alkoholismista sairautena ja selviytyä, kävi miehellesi miten hyvänsä. Tämä voi kuulostaa karulta, mutta olethan kuullut vertauksen happinaamarista? Aseta ensin happinaamari omille kasvoillesi, ja vasta sen jälkeen toisen kasvolle, jos haluat pelastua.

Miehesi käy AA:ssa ja vaikuttaisi siten siltä, että hän jollain tasolla tiedostaa ongelman. Minun mieheni raitistui Minnesota mallisessa hoidossa, ja suosittelen sitä aina lämpimästi kaikille, koska siellä hoidetaan myös läheisen traumoja. Läheiset tarvitsevät vähintään yhtä paljon terapiaa kuin alkoholistit, jos haluaa elätellä toiveita yhteiselosta mahdollisen raitistumisen jälkeen! Yleensä ihmiset, niin kuin minäkin aikanaan, kokevat että tuollainen kuukauden laitoshoito on liian isoa askel ja järeä konsti, kun “eihän se juoppo koko aikaa juo”. Meillä meni 9 kuukautta siitä kun ensimmäisen kerran kuulin Minnestä siihen, että mies meni hoitoon. Yhdeksässä kuukaudessa asiat ehtivät muuttua jo paljon pahemmaksi. Hoidon jälkeen asiat muuttuivat vähitellen paljon paremmaksi, se oli paras investointi mitä olemme koskaan tehneet. Jos haluat lukea minun kokemukseni alkoholistin läheisenä, löydät sen ketjusta “Kuka meitä voi auttaa?”

Tervetuloa palstalle, toivon että jatkat kirjoittamista!

-Ellis

15

Jälleen pettynyt, et sinä valita turhaan.Alkoholistisen ilmapiirin ympärillä on läheinen koko ajan tietynlaisella tunteiden vuoristoradalla.Meillä puoliso hoitaa työnsä ,mutta alko maistuu pe-su enemmän tai vähemmän…Silloin kun on selviä aikoja niin tuntuu että meillähän on kaikki hyvin ei ongelmaa ollenkaan ja epäilee tosin itseäänkin että minäkö se hullu olenkin…sitten kun korkki aukeaa tuntuu että taivas kaatuu päälle ja eroajatukset taas mielessä (ainakin minulla)…Se on niin raastavaa ja voimia vievää jatkuvaa eestaas elämä…Olenkin kyllä jo muuttanut hiljattain omaan asuntooni,jossa voin viikonloput viettää ilman viinan huuruista elämää.Se on vaatinut minulta paljon työtä ja tuskaa, kun olen opetellut irtaantumaan juovasta läheisestä kun takana pitkä, yli 30v kestänyt avioliitto,lapset jo omillaan ONNEKSI ettei heistä tarvitse huolta kantaa.Voimia sinulle toivottavasti löydät ratkaisun elämääsi,muista PITÄÄ HUOLTA ITSESTÄSI sitä juova puoliso ei tee,vaan ajattelee itsekkäästi milloin seuraavan kerran pääsee juomaan. Hyvää syksyn jatkoa!

16

Upeasti kiteytetty, jellonatar! Juuri noin se menee.
En nyt jaksa tämän kummempia kirjoitella, mutta kaikkea hyvää teille jellonatar ja Jälleen Pettynyt. Kyllä se elämä aina lopulta kantaa, pitäkää hyvää huolta itsestänne!<3

17

Kun aikoinaan oman mieheni juominen hallitsi minua ja meidän elämää, olisin halunnut vaihtaa oman piilo ja viikonloppujyopottelevan miehen vaikka tuurijuoppoon. Kuinka kieroutunut ajatus kun omissa ahdingoissa pyöri.
Kuinka paljon aloin jo ahdistua tiistaisin tai keskiviikkoisin tulevaa viikonloppua.
Sitten ahdistukset seuraskin koko viikon, onko juonut, paljonko on juonut, voinko mennä harrastukseen jos vaikka juo sinä aikana jne…
Ja kun mies oli selvinpäin niin en halunnut mennä mihinkään sillä mies oli kerrankin viikonloppuna selvinpäin.

Haaveilin omasta lapsesta mutta eihän juopon kanssa voi lapsia tehdä. Odotin vain että mies ryhdistäytyy ja elämä muuttuu tai että pääsisin irti suhteesta.

Lupauksia lupausten perään, tiedostusta että juo liikaa ja pitää vähentää…

Päätin sitten että aloitetaan yrittämään lasta , sillä halusin lapsen ja jos meille ero tulee niin ahdistuisin vain lisää että isäehdokas pitää etsiä.

Yritys aloitettiin ja sitä kestikin vuosia. Elämä muuttui pikkuhiljaa… Me lähennyttiin, mies jätti piilojuomiset ja luottamusta kerrytettiin.
Rupesin tapaamaan ystäviä useasti, kävin usemmin salilla, jumpissa jne. Tehtuin asioita yhdessä ja erikseen. En enää ahdistunut viikonlopuista. Pikkuhiljaa jätin vahtimisen , tarkkailemisen ja aloin tekemään asioita jotka tekevät minut onnelliseksi. Luopumaan alkoholin kahleista.

Olen vapaa siitä paskasta. Siitä surusta, ahdistuksesta, vihasta alkoholia kohtaan…

Tilanne nyt. Olen raskaana, miehen kanssa tehty kovasti hankintoja, mies innoissaan ja haluaa osallistua ultrien lisäksi myös neuvoloihin. Tämä kun on yhteinen juttu. Liikun ja tapaan ystäviä, touhutaan miehen kanssa yhdessä. Mies ei juo viikkoisin eikä piilossa, välillä juo viikonloppuna ja välillä ei. Määristä ei enää nykyään havaintoa sillä mua ei kiinnosta.

Jos raja tulee vastaan, niin olen vapaa lähtemään lasten kanssa. Eron olen mielessäni niin monta kertaa käynyt läpi ettei tunnu mahdottomalta sitä toreuttaa. Ja kun on laaja tuo tukiverkosto. Me pärjätään aina. Ja jos mies haluaa elää toisella tapaa niin se suotakoon hänelle. Tulen olemaan aina kiitollinen näistä lapsista, mun ei tarvitse myöskään murehtia miehen pärjäämisestä, jokainen kulkee omaa polkua.

Mitä haluan sanoa. Että elä niin että olet onnellinen. Älä hukkaa vuosia elämästä. Jos lapsen haluat, olisi ehkä syytä etsiä siiheb sopiva isäehdokas. Tai varautua siihen että saa jatkaa elämää kaksin lapsen kanssa.

Miehesi voi muuttua, mutta hänelle se tulee kun aika on kypsä, olit sä vierellä tai et. En kehoita ketään elämään nuoruutta kuten minä! Ei murehtimalla kuten minä. Minä jäin, mutta en ole katkera. Olen ottanut elämäni taas haltuun. Tiedän miten elämääni haluan jatkaa, tiedän että haluan olla onnellinen enkä alkoholin kahleissa. Enkä aijo enää kenenkään ja minkään olla
Onnellisuuden tiellä.

Toivon sinulle kovasti jaksamisia, toivon että löytäisit onnen elämästäsi, älä hukkaa vuosia murehtimalla, älä elä lapsetonta elämää mitä tulet myöhemmin varmasti katumaan! Elämä on tässä ja nyt!

18

Moi! Laitoin tähän kun minua on vaivannut se, että sanoin raittiille äidilleni, että miksi teit juopon kanssa lapsia, saavat kaikki viat ja traumat.Oliko se väärin? Syyllistinkö äitiä liikaa? No ei minusta kyllä sisaruksien kanssa ollut kovin kivaa, kun valvottiin aamuviiteen kun he huusivat ja elivät kovin “elämänmakuista” elämäänsä, sit nuokuttiin silmät ristissä kouluun, missä sai kuulla iskän toilailuja luokkatovreilta koko päivän. Itsekään en kyllä sylje kuppiin, eikä lasten isä, mutta sovittiin ettei riidellä, ja lähin heti kun sellasta tuli.Ja ei otettu heidän nähtensä, ikinä, joku trauma kai meillekin sitten jäi. Että jos on kovin “kiihkeä” suhde, ehkä lapset ei jaksa katsella, eikä kuunnella, eikä tarvi. Itseni toivoin aina lastenkotiin ja että he tajuaisi erota. Äiti sanoi että on kuule taloudelliset syyt. Eikä kuulu teille. Jne. Se on tavallaan väärin. Lapsille ainakin.

19

Mielestäni moenstikaan mikään syyttelyn määrä ei korreloi sen vahingon kanssa mitä olen vanhempieni takia kärsinyt.
Mutta syyllistämisessä on se huono puoli ettei se auta mitään, eikä ketään. Ei ne vanhemmat enää pysty korjaamaan virheitään mitenkään, koska ainoa tapa korjata ne olisi palata menneisyyteen. Aikuisena pitää vaan itse alkaa paikkaamaan itseään, eikä siihen mielestäni tarvita enää vanhemmilta mitään “tukea” enää sen muodossa että pyytävätkö he mahdollisesti anteeksi vai “tajuavatko” mitä ovat tehneet. Ei sillä sen toipumisen kanssa ole paljoa merkitystä, ja vain kun olen mennyt toipumisessa taaksepäin, alan kaivata “hyvitystä” mutta ei sitä vaan koskaan tule koska sitä ei ole. Ollutta ja mennyttä. Ja tekosyyt ja selitykset löytyi silloin aikoinaan, ja löytyy vieläkin. Toivoisin vain, että oma toipuminen alkaisi säteillä ulospäin ja positiivisella tavalla voisi eheyttää toisiakin, mutta en toivo vanhemmilleni edes sitä taakkaa, mikä tulisi heidän harteilleen mikäli koko totuus tässä vaiheessa valkenisi. parempi että pitävät pään pensaassa ihan niinkuin tähänkin asti.

20

Morjesta kaikki. Olen aina silloin tällöin käynyt lueskelemassa täältä toisten ajatuksia, tosin aika harvoin. En ole aiemmin kirjoittanut mitään, mutta nyt tuli jostakin tarve kertoa oma tarina. Jotenkin uskon, että tämän suoltaminen ulos auttaa itseäni. Pahoittelen jo alkuun, että tulossa saattaa olla vähän itsesäälin sekaista soperrusta. Katsotaan mihin tämä menee. Lainasin tätä jo olemassa olevaa lankaa, sillä tuurijuoppoudesta tässä taitaa olla kyse. Toivottavasti aiemmat kirjoittajat eivät pahastu.

Olen neljättäkymmenettä käyvä lapseton mies, ja vaimollani on alkoholiongelma. Arvelisin tätä jatkuneen noin kolme vuotta, mutta ajantaju asian kanssa painiessa vaan tuntuu hieman katoavan. Kolme vuotta on joka tapauksessa minimi. Hän joi joka viikonloppu, aloitti perjantaina töiden jälkeen, jatkoi lauantaina ja joskus myös sunnuntaina. Lisäksi hän joi käytännössä joka viikko myös yhdet kännit keskellä viikkoa. Hän pystyy hoitamaan työnsä, enkä usko että työpaikalla on ongelmaa huomattu. Kuitenkin silloin kun hän ottaa, niin tuloksena on kunnon perskänni, ei mitään tissuttelua.

Oma työni on pääasiassa virka-aikaan tehtävää, mutta siihen sisältyy kohtalaisesti myös ilta- ja viikonlopputyötä. Hän joikin itsensä humalaan lähes aina kun olen illan pois kotoa. Tästä on muodostunut minulle erityisen vaikea asia. Ajan kotiin työillan jälkeen ja mietin, että mahtaako hän olla humalassa odottamassa. Asian miettiminen auton ratissa saa minut silloin tällöin voimaan fyysisesti pahoin ja tunnen voimakasta ahdistusta. Tämä assosiaatio kotimatkaan on niin voimakas, että se aiheuttaa tunnemyrskyjä työmatkani tietyissä pisteissä joskus jopa silloin, kun olen ajamassa töihin tai vaikka voisin olla 100% varma ettei kotona odota kännistä vaimoa.

Viimeisen vuoden aikana tilanne on mennyt huonommaksi. Asioita ei lainkaan helpottanut vaimoni isän sairastuminen ja hyvin nopea menehtyminen kesän alussa. Olin ehtinyt vaatia alkoholin käytön vähentämistä jo pitkään, mutta surun keskellä oli luonnollisesti annettava hänelle hieman tilaa. Asiasta päästiin vähitellen yli, mutta juopottelu ei vähentynyt. Rupesin tekemään voimakkaita vaatimuksia ja lopulta uhkauksia hoitoon hakeutumisesta. Lopulta piti tehdä raskas päätös, pakata kamat ja lähteä. Tämä viimein sai vaimoni hakeutumaan A-klinikalle kaksi viikkoa sitten. Palasin kotiin ja valoa on siis tunnelin päässä. Kaksi viikkoa on mennyt hyvin. Siksi kirjoitinkin juomisesta imperfektissä, vaikka tiedostan toki, että tämä on vasta alku pitkällä paranemisen tiellä.

En kuitenkaan vieläkään voi kovin hyvin ja nyt seuraakin se itsesääliä tirisevä osuus. Kerroin vaimoni ongelmasta ensimmäistä kertaa kenelläkään siinä vaiheessa, kun olin vanhempieni oven takana matkalaukun kanssa kysymässä yösijaa. Olen siis aikalailla taistellut yksin tuulimyllyjä vastaan. Voi kuinka olen kaivannut sitä, että joku tulee kysymään: ”Miten sinä voit?”. Vaimoni tilasta on paranemisprosessin alkuvaiheessa siis kiinnostuneet kaikki ne, joille asiasta on vaan kerrottu (n. 4 kpl). Sori vaan itsekkyyteni, mutta hei, vilkaiskaa nyt joku vähän tähänkin suuntaan! (En tarkoita teitä lukijat, vaan läheisiäni). Olenkin siis huomannut olevani ihan yhtä masentunut kuin vaimoni juomisen aikaan. Huomaan miettiväni, että ensin kolme vuotta täysin väärinkohdeltuna, eikä senkään jälkeen tunnu minun toipumiseni kiinnostavan ketään. Vai ymmärtävätkö kysyjät edes, että toipumista vaatii niin alkoholisti kuin hänen perheensäkin?

Ja voi jestas, että olen nopeasti oppinut vihaamaan kysymystä: ”No miten teillä muuten menee?” Tällaista kysyvä ei ole ollut alkoholistin perheessä. Miten voisin mitata parisuhteemme tilaa alkoholismin ulkopuolella? Alkoholin liikakäyttö heijastuu jollakin tavalla ihan kaikkeen elämiseen. Ei ole olemassa ”sitä jotakin muuta”, josta kysyjä on kiinnostunut.

Oliko kirjoituksessani jotain pointtia? Tuskin. Hämmästelen vain, että arki on edelleen kyyneleillä kuorrutettua. Perseelle kuitenkin potkii lapsenomainen usko siihen, että kyllä tämän joskus on pakko kääntyä paremmaksi.

Kiitos jos joku jaksoi aidosti tänne asti. Valtavasti voimia kaikille alkoholistin perheessä asuville, niitä todella tarvitaan!