Tuttuja kokemuksia, vaikeita kysymyksiä

Löysin juuri tämän sivuston ja luin muutaman keskusteluketjun läpi. Totesin monen kirjoittavan kuin minun elämästäni, kohdanneen aivan samoja tilanteita, miettineen samoja asioita. Tämä herätti muutaman mielessäni uinuneen ikuisuusongelmana ja haluaisin kysyä teiltä, mitä te ajattelette! Minulla on taipumus jäädä vatvomaan asioita päässäni, vaikka niillä asioilla ei olisi edes mitään käytännön merkitystä. Tässä muutamia kysymyksiä:

Miksi ihminen, jolla ei ole alkoholiongelmaa, tarjoaa juopolle alkoholia, jopa tämän kertaalleen kieltäydyttyä? Onko sellainen ihminen tyhmä vai ilkeä? Kyseessä on naapurimme, sinänsä mukava mies, joka on nähnyt mieheni juomaputket ja jolle olen myös henk.koht. kertonut, mitä yhdestäkin kaljasta seuraa. Onko lapsellista/holhoavaa/alentavaa pyytää naapureita olemaan tarjoamatta? Ei mieheni raitistu, vaikka kukaan ei hänelle mitään tarjoaisi, mutta olisi se juomisen aloittaminen voinut lykkääntyä esim. lomaviikkoni yli…

Jos alkoholismi on sairaus, eikö alkoholisti ole missään vastuussa juomisestaan? Kuka sitten on vastuussa? Käsittääkseni ainoastaan alkoholistin mielestä vastuussa on vaimo. Toisaalta sanotaan, että ilman omaa tahtoa ei voi raitistua, mutta mistä ihmeestä se oma tahto tulee? Vai onko se mysteeri?

Kuinka tuette juovaa puolisoanne pysymään selvänä (en puhu raittiudesta)? Mieheni mukaan en tue häntä. Hoidan työni ja normaalit arkiasiat voimieni mukaan, mutta kodin- ja pihanhoidossa on huomauttamista ja tämäkin katsotaan tuen puutteeksi. Olisko tukea luja usko ja luottamus siihen, että kyllä se nyt lopetti. Mutta ei sitä luottamusta noin vain mistään tempaista. Kysymykset “oletko juonut” ja pyynnöt “ethän juo nyt, kun huomenna pitäisi lähteä Helsinkiin” kuulemma ainakin ärsyttävät hänet juomaan. Mutta jos olen hiljaa, on sekin paha. Mitä siis on tuki? Omien vikojen anteeksipyytelyä ja kotitalouskoneena olemistako?

Saatteko te ja alkoholistimiehenne omilta terapeuteiltanne ristiriitaisia neuvoja? Olen käynyt psykologilla, koska aloin oireilla masennusta, ja saanut siitä jossain määrin apua. Hänen mielestään omat harrastukset ja lepääminen ovat hyvästä. Mieheni A-klinikan terapeutti kuulemma kuitenkin kummastelee käytöstäni.

Saako/pitääkö menneisyyttä käydä läpi? Olen kokenut mieheni taholta niin paljon loukkauksia, valheita ja pettymyksiä, että en usko suhteemme voivan normalisoitua, ennen kuin niitä on käsitelty ja ennen kuin mies on myöntänyt toimineensa väärin. Mies ei halua niistä puhua, muistaa asiat toisin ja uskoo aina niiden olevan mennyttä, jota ei kannata kaivella. AA-ideologian mukaan kuitenkin omia virheitään pitäisi pyytää anteeksi, mutta muissa piireissä ilmeisesti mennyttä ei kaivella. Minunkin pitäisi tietysti pyytää anteeksi virheitäni. Olen huutanut ja solvannut, halveksinut ja jättänyt huomiotta. Totuus on kuitenkin, että en todellakaan halua pyytää anteeksi noita asioita. Mielestäni vain enkeli olisi voinut kokea kaiken se mitä minä raivostumatta. Pitäisikö alkoholistin puolison pyytää anteeksi inhimillisyyttään?

Kävin alkukesästä viikon matkalla. Järjestin lapset hoitoon sukulaisten luo, koska en voinut luottaa siihen, että mies olisi selvin päin (ja kieltämättä aloin kehitellä jo hysteersiä ajatuksia perhesurmista). Sen jälkeen mies on ollut entistä vihaisempi sekä selvänä että humalassa ja ollut sitä mieltä että hylkäsin perheeni. Mies sanoo, että ei tietenkään olisi juonut, jos olisi ollut vastuussa lapsista. Hänestä oli nöyryyttävää se miten toimin ja että kerroin sukulaisille syyn. Sukulaiset tosin tietävät tarkkaan miehen juomisen. Olisiko pitänyt luottaa mieheen, antaa mahdollisuus? Se olisikin ollut ensimmäinen kerta, kun mies olisi ollut yli vrk:n yksin vastuussa lapsista, ja vanhin on 13 v.

Jos teillä on mielipide johonkin näistä asioista, niin kertokaa!

Tämä osui ja upposi. Itse tekisin varmasti ihan samoin, jos olisin lähdössä johonkin reissuun. En luota mieheen, että pysyisi selvin päin koko aikaa, vaikka lupaisi kuun taivaalta. Eipä silti, mies uskoisi vakaasti, että olisin vain reissussa vieraita miehiä vikittelemässä. :unamused: Ja onhan tuo jo nähty, ettei mies voi olla edes muutamaa päivää selvinpäin, vaikka olisi vastuussa useammasta alle kouluikäisestä sillä aikaa kun vaimo on synnytysosastolla. :imp: No silloin sentään ei kuvittele, että vieraita miehiä olisi vikittelemässä. :laughing: :smiling_imp:

Tarjoilevalla tyypillä on varmaan oma alkoholiongelma kehittymässä. Voi olla alussakin, mutta vaiheessa jossa etsitään liittolaisia omalle juomiselle. Samalla todistaa, sädekehä päänpäällä, tällaisella suuri eleisellä tarjoilemisella että hänellä ei muka ole aavistustakaan, mikä edes on alkoholiongelma. Tyyppi voi olla valinnut myös sellaisen kieltämisen tavan, että “juo maun vuoksi” alkoholia. Esimerkiksi on tuonut ulkomailta jonkun hitsin hienon erikoispullon, jotainlitkua vuodelta 1888…sitä sitten tarjoilee sikaareitten kanssa kenelle tahansa, josta tunnistaa sen tietnyn olemuksen että on viinamyönteinen…ja teeskentelee, että hieno juoma on asia joka pitää jakaa ja sitä tarjoillaan vain spesiaalitilanteissa, kuten loma, naapurin näkeminen, kesä, grillaus… tai ei tarvita edes hienoa juomaa aina, vaan hieno päivä. Hän sitten ei uskalla yksin alkaa sieppailemaan, pelätessään olevansa alkoholisti, ja etsii kavereita jotka ottavat hänen kanssaan. Tää nyt oli vaan tällainen veikkaus. Onhan tietysti mahdollista, että joku putelia heiluttava ihminen ei olekaan alkoholiongelmainen. Mutta jälleen kysymys kuuluu, että miksi sitten tarjota tieten tahtoen.

Tää on mielenkiintoinen kysymys. Alkoholistihan yrittää kiertää sitä vastuuta, ja syyllistää muut että muutkin auttaisivat häntä siinä. Samanlailla vaimo on sitten vastuussa siitä, lähteekö mukaan tähän leikkiin…
Kaikilla ihmisillä on se oma vastuu…

No minä olen kans yrittänyt tätä tukemista. Lopetin itse juomisen kokonaan, aluksi siksi ettei tarvitse selitellä miehelle miksi minä voin juoda ja hän ei, nyt olen juomatta vaan siksi että itse haluan. Otin sen kontolleni, että tämä on meidän ongelma, eikä vain hänen. Mieheltä mun turha on varmaan kysyä, mitä/millaista tukea hän tarvitsee tai haluaa. Koko sairaushan perustuu siihen, että toinen höpäjää mitä sattuu. Sanoin minäkin teininä vanhemmille, että tarvitsen rahallista tukea, lähtiessäni perjantaina kaupungille. Mutta onko se tukea, että ne antaa mulle just mitä minä pyydän, vai sitä mikä on tukea.
Tukea vois mun mielestä olla normaali elämä, joka muistuttaa siitä mitä menettää jos juo. Ja eihän arki pidä olla sitäkään, että kokoajan ollaan hymy pyllyssä eikä mitään soraääniä sanota koskaan. Tai tuki voisi olla sitä, että on läsnä tms, eikä tuomitse tms. Mahdottomaksihan tukeminen menee, jos tukija tarvitsee itse sitä tukea.Siksihän terapeuttikaan ei asu potilaansa kanssa…Sentakia alkoholismi vääristää parisuhteen niin pahoin. Ei voi enää yhtään kokeilla rajoja tai olla itse ihminen, tai haastaa mitenkään, kun aina saa pelätä että toinen alkaa ottamaan sitten. Minäkin tein sen tempun, että miehen oltua raittiina pitkän aikaa, lakkasin tukemasta:P Eli lakkasin elämästä kuin posliiniesineen kanssa, päätin ottaa oman tilan, ja hetihän se herra lähti juomaan.

Minä pyysin ensimmäisenä mieheltä anteeksi omia solvauksia ja huutoani, ennenkuin hän oli mitään kerennyt sanoa. Mies ei ole pyytänyt mitään anteeksi, enkä halua että pyytääkään. En tiedä mistä tämä johtuu, itse koen että olen syyllinen siihen että aikani mahdollistin juomista/alkoholismia, olen syyllinen siihen että purin sitten kiukkuni mieheen niinkuin vieraaseen sikaan, jota en ikinä tekisi jos kyseessä olisi vieraampi ihminen…
En tiedä mitä mulle on tapahtunut, en ole pyhimys enkä marttyyri, vaan enemmänkin vihainen ja vittumainen ihminen. Mutta koen olevani syyllinen tiettyihin asioihin, toisiin taas en. Mun mielestä miehen ei tarvitse pyytää anteeksi, koska jostain syystä hänen anteeksipyyntö ei tunnu miltään. Sama homma kuin valehtelun kanssa…mulle voi valehdella, mutta itselleen vielä pahemmin. Pyytäköön itseltään anteeksi jos kokee olevansa vastuussa alkoholiallergiastaan. Niin, ja taas päästiin siihen vastuu kysymykseen…Siis jos mies on ihan käsittämättömäss alkoholi koukussa, ja sitten yrittää anteeksi pyytää kaikkea mitä kerron hänen tehneen humalassa…Niin onko tää anteeksipyyntö minkään väärti, jos ei mies koe siitä kuitenkaan syyllisyyttä, vaan haluaa sanoa vaan jotain että kaikki olisi hyvin. Omavoimaisuutta, suurta egoa se osoittaa…Sitten taas jos hän ei kadu mitään, ja kääntää vastustukseksi että jos hän pyytää anteeksi, minunkin pitää pyytää anteeksi. Tai jos hän katsoo ettei ole mitään väärää tehnytkään…niin taas on kyse sairaudesta…Ja miten ihmeessä voisin ottaa anteeksipyynnön, mieluummin otan sen ettei ensikertaa tule samaa lajia hävytöntä käytöstä…Tää onkin ehkä tärkeintä…kerron mitä teki, ja katson tekeekö siitä huolimatta uudelleen saman. jos tekee, niin jotain seuraa.

No en tiedä onko lapsilla hyvä tehdä mitään kokeiluita, että onnistuisiko selvänä olo. Kaikki on mielestäni osa samaa syöksykierrettä. Kun luottamus petetään, se pitää ansaita uudelleen. Mun mielestä miehen asia ei ole olla vihainen siitä, että häneen ei luoteta. jos hän on aidosti muuttunut niin hän tajuaa sen, että mitä on tullut tehtyä menneisyydessä. Tietää, ettei enää tekisi niin, mutta ymmärtää myös sen miksi toinen ei voi luottaa. Niin munkin mies aina sanoo, että jos erikseen annan tehtävän ja pyydän hoitamaan jotain, niin ei hän silloin juo. Vain silloin kun unohdan erikseen pyytää, ja luulen että esim kukkien kastelu tai kissan ruokkiminen on itsestään selvää, hän sanoo “olisit sanonut ettet halua että juon”…
No tää on alkoholismia mun mielestä. Eli ei normaalia. Laitetaan toisen piikkiin kaikki. Pitäisihän ihmisen voida olla kotona yksin pari päivää, laittamatta elämä risaiseksi vaikka ei olisi koko lapsia. “En mä sit jois, jos meillä olisi lapsia”…jos tämän lauseen kuulen, niin tiedänpähän mitä en aijo tehdä.
Samaan sarjaan kuuluu että otanpa koiran, niin tulee käytyä lenkillä. Tai otanpa vaimon, jospa avioliitto auttaisi raitistumaan…

No siinä oli muutama hajanainen ajatus…on aikaa ja ajatuksia taas.

Mulla on epäilys siitä, että tästä on kaksi ‘sairaus-koulukuntaa’. Jotkut kokevat asian niin, että koska ovat sairaita, voivat jatkaa juomistaan ja vedota sairauteensa ‘kato en mä voi tälle mitään’. Jotkut taas kokevat asian niin, että koska ovat sairaita, täytyy siihen löytyä myös hoito. Hoitoon kuuluu alkoholinkäytön lopettaminen.

Ja on toki niitäkin, jotka jäävät keikkumaan puoleenväliin - haluavat hoitoon varmistaakseen perherauhan, mutta eivät halua lopettaa juomista.

Alkoholisti on itse vastuussa hoidostaan. Läheinen on vastuussa omasta selviytymisestään ja mahdollisista lapsista. Jos juovan alkoholistin kanssa eläminen muodostuu ylivoimaiseksi, on läheisen pidettävä ensisijaisesti huoli itsestään. Vanha kunnon happinaamariteoria - ensin maski omalle naamalle! Sitten vasta voi auttaa voimiensa mukaan muita.

Jos perheenjäsenet höösäävät alkoholistia, mukailevat juovan mielialoja tai varovat tekemisiään, niin alkoholisti syö kaiken energian perheestä. Kun läheisten voimat on viety, ei moni jaksa edes toimia muutoksen hyväksi, vaikka tietäisikin sen viisaaksi.

Alkoholismiin kuuluu myös se, että sotkee läheisten ajatuksia voidakseen jatkaa juomistaan. Kirjoitit ‘kuulemma’ - kuulitko tuon mahdollisesti mieheltäsi? Kannattaisi ehkä varmistaa asia terapeutilta itseltään.

Eksyinpä tänne läheistenkin puolelle. Olen siis itse nainen ja alkoholisti, ja teki mieli kommentoida muutamiin asioihin.

Itse olen vältellyt pitkään sitä ajatusta, että alkoholismi olisi mikään “oikea sairaus”. Hyvän vertailukohdan löysin silti jostain: se on sairaus, johon pystyy vaikuttamaan kaikkein eniten omilla teoilla. Kaikki vastuu ottamisestani on yksin minulla. Tunnistan itsessäni usein ajatuksen, jossa miehen kanssa tulee riitaa ja se jotenkin oikeuttaisi minua juomaan. Silloin pyrin ajattelemaan sitä, kun hän itse lopetti tupakoinnin, enkä todellakaan tehnyt sitä hänelle helpoksi! Enkä varmaan olisi ymmärtänytkään, ellei hän olisi sitä itse minulle juuri noilla sanoilla sanonut. Se on tekosyy, ja niitähän meillä alkkiksilla riittää!

Elät normaalisti ja kohtelet miestäsi normaalisti. Se on tukemista. Jos on valittamista, valitat. Jos hän on selvänä, voit kehua häntä siitä. Päivä kerrallaan siinäkin asiassa. Alkoholistille on vaikeinta ottaa se arki vastaan. Jos hän ei ole siihen valmis, se ei ole sinun vikasi. Parasta tukemista on mielestäni mieheltäni se, että jos hän tietää, että minulla on vaikeampaa, ei hän itsekään juo.

Ei “olisi” juonut. Eli joi. Ensin todistetaan, että pystytään olemaan ihan itsekseen juomatta. Vastuuta sitten lisätään pikkuhiljaa.

Ei. Ei sinun tarvitse uskoa ja luottaa. Tottahan se ärsyttää, kun on itse päättänyt olla juomatta. Ärsytys EI oikeuta juomaan. Miehesi käyttää sinua tekosyynä juomiselleen, ja itsekin tuota keinoa käyttäneenä (tosin vain pääni sisällä) voin sanoa sen olevan henkistä väkivaltaa.

Jos hän “kuulemma” kummastelee, mitäköhän miehesi on hänelle sanonut…?

Sitten kun sen aika on. Siihen voi mennä aikaa, vaikka vuosia. Itse olen itsekseni pikkuhiljaa alkanut “kaivelemaan”, en silti ole vieläkään valmis puhumaan noloista ja miestäni kovasti satuttaneista asioista hänen kanssaan, vielä.

Minun mielestäni sinun pitää pyytää anteeksi ja miehesi pitää pyytää anteeksi. Näin puolileikillisesti: “Pitäisikö alkoholistin sitten pyytää anteeksi inhimillisyyttään/sairastumistaan?” Pitäisi. Mielestäni miehesi ei kuitenkaan ole lähellekään siinä vaiheessa, että hän olisi siihen valmis. Eikä sinunkaan silloin tarvitse olla, mikäli sinusta tuntuu ymmärrettävästi turhauttavalta pyydellä anteeksi, kun ei hänkään pyytele.

Kuinka tukea raitistunutta alkoholistia? Minun kokemukseni mukaan parasta tukea on se, että irrottautuu koko asiasta, ja keskittyy sen sijaan tukemaan omaa paranemistaan. Alkoholistin rinnalla kun sairastuu aina itsekin. Eli itseensä keskittyminen, omien asioiden purkaminen… Menneisyyden tarkastelu, itseen tutustuminen. Omien kivettyneiden asenteiden tarkasteleminen. Al-Anonin askeleet ovat loistava malli omaan kehitystyöhön.

Olen elänyt aikanaan raittiin alkoholistin rinnalla, ja hän sanoi minulle, että pidähän näppisi erossa minun toipumisestani. Silloin se loukkasi, nyt ymmärrän pointin :mrgreen: Cricketin vastaus kannattaa lukea tarkasti. Hänellä on omakohtaista kokemusta, ja syvää viisautta jaettavana.

Raitistuva alkoholisti on todella itsekeskeinen. Usein kiukkuinen, ärtyisä, ilkeäkin. Häneltä saa harvoin tukea ja rakkautta, mitä rikkinäinen, alkoholismin rikkova läheinen tarvitsisi. Sen vuoksi sitä tukea pitää osata hakea muualta, toisesta osoitteesta, ja antaa alkoholistille työrauha toipumiselle. Se on rankkaa. Itse en sitä kestänyt.

Rakasta itseäsi, pidä itsestäsi huolta. Tarjoa itsellesi asioita, jotka tekevät hyvän mielen. Hae apua, olet sen arvoinen. Arvosta itseäsi, ja ole armollinen itsellesi. Tsemppiä!

Sitruunapippuri kirjoitti:

Jaan tämän reaktion, ettei kestä toisen toipumista. Aiemmin joskus ihmettelin, mikä mua vaivaa, kun mies oli kuukaudenkin juomatta, enkä silti osannut nauttia tilanteesta tai suhteestamme. En edes pelännyt hänen taas alkavan juoda, vaan olin ihmeissäni, että pikkuhiprakassa oleva lämmin, lähelle pyrkivä juopponi olikin selvin päin kylmän etäinen.

Saatoin hänen selvinä kausinaankin lopettaa suhteen. Joskus lopetin hänen ilkeytensä takia, joskus siksi, etten saanut mieheltä yhtään mitään selvänä hetkenään. Se oli rasittavaa. Hän ei aina ollut edes ilkeä, kireä kenties. Mutta kun minusta silloinkin tuntui, etten ollut hänelle ykkönen, se kai se tämän kamelin selän viimein katkaisi.

Nyt toista kuukautta eroa takana. On helppoja päiviä, on surumielisiä päiviä, jolloin ikävä painaa. Yhteisiä päiviä ei enää tule. Monen vuoden kokemus on viimein purrut: olen lakannut haihattelemasta.
Kaikista suhteista vaan ei tule hyviä. Minäkin olen oppinut paljon itsestäni Al-anonissa käydessäni. Hoidan vain itseäni, muihin en voi vaikuttaa.
Huom. itseäkin on vaikeaa muuttaa.

Kiitos teille kaikille kommenteista. Heräsi kipeitä, mutta myös helpottavia ajatuksia. Helpottavia sikäli, että minunkin kohdallani elämä alkoholistin kanssa vie todellisuuden- ja suhteellisuudentajun, ja kommentit täällä taas vahvistavat sitä. Esim. tuo lastenhoidon järjestäminen. Enhän minä vastuullisena äitinä olisi voinut mitään muutakaan tehdä. Ja mystinen “tuki”. Voisin ehkä ihan rauhassa keskittyä arjen pyörittämiseen ja tavalliseen elämään, pyörimättä asian ympärillä sen enempää. En itse juo juuri lainkaan. Tykkäisin kyllä joskus ottaa yhden siiderin tai oluen saunan jälkeen, mutta olen aika pitkälle niistä luopunut, sattuneesta syystä. Luopuisin lopuistakin, jos se pitäisi mieheni selvänä!

Mitä voisin kokeilla: olla läsnä, olla tuomitsematta, ne ovat ainakin helpompia kuin pyytää anteeksi. Se on minulle se vaikein pala. Olen vähitellen alkanut ajatella niin, että mieheni on se “pahis” (niin kauan kuin juo ja vähättelee juomistaan) ja minun vikani ovat vähäpätöisiä hänen alkoholisminsa ja siitä seuraavien valheiden ja rikottujen lupausten rinnalla. Kyllähän ylenkatseeni tihkuu kaikesta läpi. Mutta esim. lapsilleni tai ystävilleni en ikinä puhuisi siihen sävyyn kuin hänelle, vieraammista nyt puhumattakaan. Varmasti olisi helpompaa, jos molemmat voisimme pyytää aidosti ja sydämestämme anteeksi, mutta nyt ei selvästi ole sen aika, ja onko koskaan, en tiedä.

Minullakin on kokemusta tuosta toipumisen vaikeudesta kumppanille. Mieheni on ollut päihdekuntoutuksessa ja sieltä tulikin todella erinomainen mies. Häntä oli ymmärretty, toisin kuin kotona, ja hän tiesi tarkkaan, miten nyt pitäisi koko perheen olla je elää, aina ruoka-aikoja myöten. Se mikä selvänä aikana nousee pintaan on tuo oma erinomaisuus ja sille tietysti vastapainona minun vikani, myös muihin tuttavapiirimme naisiin verrattuna.

Jos uskoisin mieheni yrittävän tosissaan, ja molemmat muuttaisimme käytöstämme ja ajatteluamme, vosimme varmaan päästä eteenpäin. Uskon, että kestäisin mieheni raitistuvana alkoholistina. En kuitenkaan nyt näe niitä juomattomia aikoja raittiutena, ne ovat vain välivaiheita. En tiedä, tunnistaisinko edes todellsita yritystä. Yksin tässä kuitenkin pähkäilen, joten parempi puhua vain minä-muodossa. Kunpa minä saisin sisäisen rauhan. Voisin itse olla varma siitä, mikä on totta ja että toimin oikein. Olen kyllä sadat kerrat vastannut hänelle (kun hän on syyttänyt minua tuen puutteesta, ärsyttämisestä ja erinäisistä konkreettista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, jotka saavat hänet juomaan), että vastuu juomisesta on hänen eikä juominen johdu minusta. En vain ole sanoessanikaan uskonut sitä. Siksi hänen syytöksensä osuvat ja siksi vihaan häntä… Jos en syyllistyisi, jaksaisin ehkä käyttäytyä asiallisesti häntä kohtaan…

Kaiken tämän jälkeen voin kertoa, että meillä tilanne on nyt se, että mieheni on ollut noin viikon juomatta ja olemme huomenna lähdössä lasten kanssa pienelle kotimaan kierrokselle. Kerroin hänelle tänään pelkääväni, että hän alkaa matkalla juoda. Mies kertoi syöneensä nyt antabusta ja ettei ota matkalla pisaraakaan. Ei suuttunut, mutta sanoi, ettei halua kuulla asiasta enempää. Uskon häntä. Uskon myös, että samana iltana kun olemme palanneet kotiin, hän alkaa juoda. Sitä ennen aion nauttia reissusta.

Tätä olen itsekin miettinyt usein. Muistelin juuri lapsuuttani, kun myöskin naapurin mies tarjosi isälleni alkoholia, tietäen, että hänen alkaisi taas juomaan eikä loppua näkyisi. Vielä vuosienkin jälkeen, kun isäni lopetti juomisen kokonaan, tämä samainen naapurin mies oli tyrkyttänyt viinaa sanoen “ota nyt, edes yksi huikka…” Isäni ei kuitenkaan ottanut, hän piti päänsä. Naapurin mies tosin on vajonnut koko ajan alemmaksi ja alemmaksi viinan maailmaan. Olen mielessäni hyvinkin onnellinen hänen puolestaan. :wink:

Lueskelin tuossa jotain juttuja, ajatus että alkoholistia hävettää joutua “holhouksen” alle, kuulostaa musta järkeenkäyvältä. Siksi pyristelee että jos häntä holhotaan, tai asiasta sanotaan, hänellä vain tekee mieli juoda enemmän. Johtuu varmaan siitä, että ei halua myöntää etteikö juomine olisi kontrollissa.
Hän kontroloi nyt juomistaan, ja muiden pitää sitten luottaa ettei kontrolli petä:)
Varmaan sitten kun tulee se kuuluisa voimattomuus alkoholin edessä, ja tunnustaa ettei kontrolli ole tahdonvoiman hallittavissa…ja läheisillä että ei se sanominen muuta asiaa, on vain nähtävä mitä tapahtuman pitää.
Olen antanut itseni ymmärtää, että juuri se kontrollointi on vaikeinta lopettaa sekä läheisiltä että juojalta.
Se että yrittää kontrolloida jotain asiaa, ihmistä, ilmiötä taikka sairautta, osoittaa sen että koetaan olevansa sen asian vallassa, vastuussa siitä. Ja juomari ei voi hallita asiaa, ja läheinen ei voi hallita…niin kuka sitten hallitsee kun ei muuta tehdäkään kun yritetään hallita.
Tämä on mulla ainakin säännöllisin väliajoin tarkastelun kohteena, lipsahdan herkästi pelailemaan pelejä, että miten toimia jotta mies ei ala juomaan…No se hetki kun edes mietin tällaisia, olen jo periaatteessa yrittänyt kontroloida toista ihmistä.

Niin, se on läheisen syytä! Ei juopon.

Tämä oli hyvä, ja minua huvittava juttu. Olisi etukäteen pitänyt sanella koko saamarin viikonloppu. Emmää tienny! Sitten jos oikein paneutui asiaan ja väänsi rautalangasta, niin sitten “aina sun pitää määrätä kaikesta ja kaikki pitää tehdä just sun tavalla!”

Vaikka en mä sitä tarkoittanut. Mutta jotenkin musta ei pitäisi joutua sanomaan, että kun teet itsellesi ruokaa, niin tee lapsillekin (ei minusta niin väliä). Esimerkiksi.

Hyviä kysymyksiä esität (muitakin kuin nuo siteeratut). Auttaisiko ajattelussa, jos vaihtaisi alkoholismin tilalle jonkin muun sairauden? Usein juomista verrataan esim diabeetikon sokerin käyttöön. Onko jotenkin naapurin vastuulla vahtia ottaako sokeritautinen karkkia?
Itse näen alkoholismissa myös pakkoneuroosin piireitä. Otetaan vaikka pakonomainen käsienpesu. Tuolloin ei juurikaan auta jos puoliso kulkee kädet likaisina tai ruuvaa talosta kaikki hanat pois. Eikä sairaus anteeksi pyytelemällä mihinkään lähde.
Tuki on minusta ennen kaikkea myötätuntoa ja itsensä hoitamista niin, ettei lähde mukaan sairauden ajatusvääristymiin. Itselle se on parheiten onnistunut vertaistuen avulla. Muiden kanssa puhumalla saa pahimmat kelat poikki ja selväjärkisyyttä omaan toimintaan. Pitkään kun pyörityksessä on alkaa itsekin uskoa vaikka mitä soopaa.
Voimia sulle ja kertoile ainakin täällä miten jakselet.

Ei se minusta ole lapsellista, pyytää naapureita(kin) apuun. Voivat olla ainakin vartavasten tarjoamatta ja tyrkyttämättä. Eri asia jos heillä itsellään on jo lasit kädessä kun kylään menee, mutta silloinkin, jos toisella on voimaa ensimmäiseen tarjoukseen sanoa ei, niin lopettaa siihen. Olin kerran työpaikan pikkujoulussa ravintolassa, jossa oli mukana myös eräs mies jolla oli juuri ollut parin viikon putki päällä. Yhdessä olivat toisten kanssa lähtiessä sopineet että tämä mies pysyy selvänä. Kun tilattiin alkudrinkkiä hänen lähin esimiehensä sanoi ystävällisesti “ja Niilohan ottaa vaan vissyä, eikö vaan?”. Siihen oli “Niilon” helppo vastata myöntävästi, kaikki huo’ahtivat helpotuksesta, myös mukana ollut vaimo. Asiasta ei tehty isompaa numeroa ja koko ilta sujui mukavasti. (On muuten ollut samainen mies täysin raittiina nyt parikymmentä vuotta.)

Tämä on toisesta välittämistä, ei holhoamista sinänsä.

Tulimme reissusta, joka meni hyvin. Ja samana iltana kun tulimme kotiin, mies alkoi juoda. Minulle tuottaa tyydytystä, että pystyin ennakoimaan, mitä tapahtuu. Kun en toivonutkaan muuta, en myöskään pettynyt. Naapurin isäntä pyysi miestä ilmeisesti mökille, koska johonkin hän uimahousuineen naapurista tulleen puhelun jälkeen lähti. Ei ole naapurin vastuulla vahtia mieheni juomista. Mutta ei minusta sokeritautisellekaan pitäisi tarjota karkkia, jos tietää, että tämän on vaikea vastustaa kiusausta. Minusta naapurin isännän pitäisi ajatella myös naapurinsa lapsia (eli meidän poikia). Jos haluaa olla kaveri, voisi pyytää mökille ja tarjota vissyä. Voisi olla tarjoamassa parempaa elämää. Aamulla herätessäni mies oli sitten jo kotona ja tyypillisesti polttopuita tekemässä, niin kuin tässä juomisen alkuvaiheessa yleensäkin on kovin touhukas. En kysynyt, missä oli ollut. Tein lasten kanssa omia juttujamme. En raivonnut hänelle, mutta totesin kyllä huomanneeni, että alkoi heti juoda. En jäänyt kuuntelemaan vastausta. Illalla toinen naapuri, meitä vanhempi pariskunta, pyysi kahville, ja sinne on pitänyt jo pitkään mennä. Ilmoitin, että meiltä tulee vain kolme henkilöä, en kertonut syytä eikä sitä kysytty. En myöskään kertonut miehelle, mihin menimme. Rakensin siis sosiaalista verkostoa ilman pöhnäistä miestä ja ilta olikin oikein mukava.

Nyt vain mietin, teinkö väärin. Mies ei ollut kotona, kun tulimme, eikä ole vieläkään näkynyt eikä kuulunut. Autot ovat pihassa. Nyt mieleeni pulpahtaa taas huoli siitä, onko vetänyt itsensä hirteen ja vaikka ei olisikaan, kuinka hylätyksi ja syrjäytetyksi tuntee itsensä. Toisaalta mielestäni minulla on oikeus valita, etten vietä aikaani hänen kanssaan, jos juo. Mikään ei olisi minusta mukavampaa, kuin mennä selvän miehen kanssa yhdessä naapuriin kahville. Miehen itsemurhaa olen aina välillä pelännyt ja minussa elää tunnemuisto siitä, kun olen etsinyt häntä pihapiiristä ja ovia avatessani yrittänyt valmistautua siihen, että näen jotakin epämiellyttävää. Nyt en juuri etsi., paitsi jos on näkymättömissä yli vuorokauden. Viimeaikaisten perhesurmien ja miehen juomisen lisääntymisen myötä olen alkanut myös pelätä, että hän tappaakin (myös) lapset ja minut. Saan turvaa siitä, että nukun kännykkä ja auton avaimet tyynyn alla. Mies ei ole koskaan ollut väkivaltainen eikä uhannut väkivallalla. Ainoa uhkaus on ollut, että jos käytökseni ei muutu, niin… Kun kysyin, että mitäs sitten tapahtuu, kun käytökseni ei muutu, niin vastaus oli lopulta, että sitten hän lähtee. Jaa mikä käytökseni? Se jäi epäselväksi. Keskustelu käytiin ulkomaanmatkani jälkeen, joten ehkäpä ongelma oli tuo matka.

Tällä sivustolla oli linkki Juha Kemppisen sivuille, ja olen lukenut sieltä monta artikkelia. Moni asia kolahti. Olen mm. kokeillut useimpia hänen referoimiaan “kotihoitokonsteja” mieheni alkoholismiin. Eli olen yrittänyt kontrolloida juomista vimmatusti. Minua alkoi vain vaivata artikkeleissa havaitsemani kaava: ensin on pitkästi tekstiä siitä, mitä yleensä alkoholistin elämässä/omaisen elämässä tapahtuu. Sitten osoitetaan, miten kaikki, mitä omainen tyypillisesti yrittää, on väärin ja kuinka jopa virallinen päihdehoitojärjestelmä tekee samoja virheitä (viitataan A-klinikkaan). MUTTA siitä, mitä omaisen olisi oikein tehdä, on pari hassua lausetta. Hakeutua AL-Anoniin ja myöntää voimattomuutensa alkoholin suhteen. Mutta mitä ihmeen hyötyä siitä on? Voisin mennä AL-Anoniin, jos sellainen ryhmä olisi helpommin saavutettavissa, mutta en oikein usko, että hyötyisin. Eivätkös siellä kaikki kerro vain oman tarinansa, eikä kommentoida saa? Ja mitä hyötyä on voimattomuutensa myöntämisestä? No, omainen ehkä lakkaa tuhlaamasta energiaansa mahdottoman yrittämiseen, mutta mitä alkoholisti hyötyy siitä, että myöntää voimattomuutensa? Eikö se pikemminkin vain aja syvemmälle suohon? Missä on voimattomuuden myöntämisen voima?

Vähitellen olen kyllä kypsynyt myöntämään oman voimattomuuteni yhä useammin. Raivostun miehelle enää harvoin. Teen, mitä olen ajatellut tehdä riippumatta siitä, juoko mies vai ei - ja riippumatta siitä, mitä mieltä hän tekemisistäni on. Se on myös pelottavaa, masentavaa, tuntuu väärältä. Lakkaan yrittämästä. Lakkaan välittämästä, olen jo lakannut. Itsemurhaa pelkään lasten ja oman syyllisyydentuntoni vuoksi. Löydän Rinaldan kuvauksesta oman parisuhteensa tilasta paljon tuttua. Avioliitosta ei voi puhua, sormuksetkin olen laittanut kaappiin. Kuinka pienen toivon kipinän varassa sitten on, etten kuitenkaan ole hakenut eroa? Tai ison pelon möhkäleen varassa. Pojat menettäisivät miehen rappiolle mennessä sen vähänkin isän, kuka korjaisi heidän mopojaan ja opettaisi miesten töitä. Tai mies tekisi eron uhatessa jotain todella kauheaa. Olen umpikujassa tuossa eroasiassa.

lainaan nyt näin, kun olen kännykällä tässä:

“… On pari hassua lausetta. Hakeutua AL-Anoniin ja myöntää voimattomuutensa alkoholin suhteen. Mutta mitä ihmeen hyötyä siitä on? Voisin mennä AL-Anoniin, jos sellainen ryhmä olisi helpommin saavutettavissa, mutta en oikein usko, että hyötyisin. Eivätkös siellä kaikki kerro vain oman tarinansa, eikä kommentoida saa? Ja mitä hyötyä on voimattomuutensa myöntämisestä? No, omainen ehkä lakkaa tuhlaamasta energiaansa mahdottoman yrittämiseen, mutta mitä alkoholisti hyötyy siitä, että myöntää voimattomuutensa? Eikö se pikemminkin vain aja syvemmälle suohon? Missä on voimattomuuden myöntämisen voima?”

Al-Anonissa nimenomaan puhutaan, mikä mieltä vaivaa. Sieltä saa tukea, rakkautta ja jonkinlaista päänsilittämistä, henkistä siis. Alussa jokainen siellä puhuu lähinnä alkoholistiläheisen tekemisistä, mutta jos oppeja yhtään sisäistää, tulee luovuttaminen ja sen myötä tyyneys ja rauhallisuus, irrottautuminen alkoholistista. Omassa ryhmässäni on jo pidempään käyneitä ja ihan uusia, ja ero on nimenomaan se, että aloittavat puhuvat juopon tekemisistä ja pidempään käyneet omista tekemisistä/ajatuksista/toipumisen prosessista/mitä luettu teksti tuo mieleen ja miten ajatuksesta voi hyötyä. Eli elämä on alkanut pyöriä jo omaa rataa eikä kiepu juopon tekemisten ympärillä. Ja se, että on hiljaa ja kuuntelee toisia ja omalla vuorolla saa puhua keskeyttämättä, on aivan valtavan mukavaa tässä keskeyttämisen ja puuttumisen ja pinnallisen pälpättämisen kulttuurissa.

Al-Anonista on usein apua vasta kun olet oman pohjasi löytänyt. Sitä ennen se on merkityksetöntä pölinää. Al-Anon ei sinua korjaa, sinä teet sen itse. Al-Anon ei myöskään läheistäsi korjaa, sen tekee hän itse.

Alkoholistin paraneminen alkaa siitä (AA:n oppien mukaan), että myönnetään voimattomuus. Kun se on myönnetty, alkaa parantumisen polku, askelien mukaan. Ei pelkällä myöntämisellä raitistu, vaan sillä että ymmärtää viinapirun voimakkuuden suhteessa itseen ja suostuu taistelemaan sitä vastaan sen omilla keinoilla. Jos ei ymmärrä, ei voi sitä vastaan taistella.

Kukaan muu ei lopeta juomista kuin alkoholisti itse. Läheisen on viisainta ymmärtää se ja lakata pinnistelemästä asian eteen. Läheinen on vaurioitunut itse alkoholismin vaikutuspiirissä ja ainoa asia, miten voi edetä on auttaa itseään. Joskus se, ettet enää juopon teatterissa mukana näyttele, voi hämmentää juopon niin, että hänkin lakkaa osaansa esittämästä, kiinnostuu aidosti edes raitistumisen mahdollisuudesta.

Vielä piti se ajatukseni tuoda julki, että useimmat ekakertalaiset alanonilaiset haluavat neuvoja, mitä tehdä, että puoliso lopettaisi juomisen.

Ei niitä sieltä saa, eikä niitä tarvitse!

Samaa ihmettelin ensin kun asiaa luin, että mikä sitten on OIKEIN, kun kaikki on väärin mitä tulee yritettyä.
Olen käynyt läpi erilaisia suvaitsevaisuuden oppimisyrityksiä.
Noh,…ensin hyväksyä voimattomuus alkoholismin, mutta myös läheisriippuvuuden edessä. En pysty tahdonvoimalla siihen vaikuttamaan. Tarkoittaa mielestäni sitä, että en voi taistella itseäni vastaan kuin tiettyyn rajaan asti. Määrittelen omaa läheisriippuvuuttani tähän: Näitä on ajatukset “tämä oli kyllä viimeinen kerta, nyt lähden”…jonka jälkeen lähden, mutta joudun parin päivän kuluttua tanssimaan ripaskaa puhelimen ympärillä etten soittaisi miehelle. Tai joudun taistelemaan että en kokisi enää tuskaa, taistelen ja elän “omaa elämää” vaikka ei yhtään tunnu siltä ja ajatukset askartelevat vain ongelmissa…Tai aloitan sen oman elämän mutta “retkahdan” takaisin läheisriippuvuuteen, eli miehen juomiseen sotkeutumiseen.kärsin, koen mielipahaa, ajattelen vain näitä ongelmia, niin paljon että en muista vessassa käytyäni pesinkö hampaat, on tarkistettava. Ja ajatukset on lopulta niin muualla että ajan autolla kotimatkan, enkä pihaan päästyä muista matkasta mitään: Eli niin läheisriippuvaiskohtauksen vallassa, että lähes menettää toimintakyvyn. Eli kun juoppo hallitsee juomista, hän “taistelee viinanhimoa vastaan”…kun minä olen sen vastakappale sairauden vallassa, niin taistelen “alistumista vastaan”
Tai kun mies on juomassa, en pääse pakoon ajatusta, että jotain on tehtävä. Vähintään pakattava tavarat valmiiksi, tehtävä miehelle joku kirje, kostettava hänen viimeisin reissunsa/temppunsa jotenkin…
Sitten mies tulee ja selviää ja kärsii krapulaa, ja tapahtuu tuttu kuvio ettei pystykään ottamaan asiaa puheeksi, kun ei viitti pilata sitä yhtä selvää päivää niiden jo menetettyjen lisäksi…nielen kiukun ja ensikerran kun mies juo niin se vanha kiukku kertautuu…Eli konkreettisesti voin kärsiä hirvittävästi, mutta jos olisi tallentava kameranauhoitus kämpässäni, niin kaikki tämä kärsimys tapahtuu jo automaattisesti ilman, että MITÄÄN konkreettista tapahtuu. Koska en enää reagoi todellisuuteen.
Eli se mitä itse koen tällä tarkoitettavan, että mitä VOIN tehdä,
on ensin ymmärtää nämä sekä juopon että omat oireet oireenmukaisena käytöksenä, ei ihmisen ominaisuuksina. Sitten ne on helpompi antaa anteeksi, ja lähteä virran vietäväksi.
Ja valitettavasti, toipuminen on vaikeaa kun on PARHAILLAAN sen alkoholismin vaikutuspiirissä. Sama juttu kun alkoholistinkin on vaikea aloittaa/suhtautua/sitoutua/ymmärtää hoito kun on vielä alkoholin vaikutuksen alaisena. Siksi pidän vääjäämättömänä sitä, että lopettettuani kontrollointiyrityksen, sekä mahdollistamisen, jää jäljelle katsoa että mitä tapahtuu, ja senjälkeen jonakin kertana valitettavasti irtautua miehestä, eli “jättää se” myöskin konkreettisesti, eikä vain jeesuksen haltuun. Mutta tähän en ole valmis pelkällä tahdonvoimalla. Tahdonvoimani pettää minut, ja saa minut inhoamaan itseäni, kun olen monta kertaa “ensin päättänyt, ja silti tässä vielä olen.” Ja annan itseäni kohdella huonosti. Sama tapahtuu miehelle, joka retkahtaa yritettyään tahdonvoimalla todistaa että “pystyn siihen, olen kuningas, mä vaan lopetan”…tämän johtaa retkahtamiseen. Eli mitä tapahtuu kun lakkaan kontroloimasta, kaatamasta viinaa maahan, selitämästä miehelle USEITA kertoja samat asiat…Noh…Alan olla rehellinen. Eli kerron miehelle. Mutta en odota vastauksia, en anteeksipyyntöjä tai lupauksia. Luotan siihen, että olen sanonut. Sitten, en kosta vaan toimin. En pyri ratkaisemaan miehen lähtiessä juomaan, että apua minun on saatava heti tehtyä jotain. Vaan tiedän että ehdin eroamaan huomennakin. Tulen palava polte lähtee takamuksesta.
Mutta…se tulee aina takaisin, koska tahdonvoimalla sitä ei taistella. Sekään ei liene tarkoitus, että haen niitä päänsilityksiä muualta jotta jaksaisin elää paskaa elämää…Mikä joskus tuntuu olevan se tapa, millä jopa hoito voi “tappaa potilaan”…eli sensijaan että minua autetaan irtautumaan tai olemaan irtautumatta, minua autetaan jotta ehdin nähdä todellisuuden selvänä hetkenäni. Sama homma koskee miestä. Ne lyhyet selvät hetket on mihin voi vaikuttaa, mitä sinä aikana tapahtuu. Kuuntelemalla muitten tarinoita, lähtee se olo omasta ainutlaatuisuudesta pois, että “muttakun ette tunne minun miestäni” “Tietäisivätpä mitä kaikkea olen kokenut, mitä minäkin olen nähnyt, minkälainen mies MINULLA on” …ja jää jäljelle vain valintoja.

Pohja on myös läheisriippuvuudessa, kuten alkoholismissa. Kun tavoitat pohjan, kun ei enää pahemmalta voi tuntua eikä huonommin voi mennä, syntyy halu muuttaa elämänsä paremmaksi. Sitä ennen on kuitenkin ryömittävä aikamoisia hommia läpi.

Itse olen kahdesti aloittanut Al-Anonissa ja ensimmäinen kerta oli ihan turha. En ollut vielä valmis. Nyt toisella kerrallakaan en ollut valmis itse heti muuttumaan, mutta sitkeästi käyn ja joka kerta on kuin juhla elämässä. Siis vaikka ehtisi sinne joka viikko, se on ensiapu ja hoito. Halvempaa kuin lastensuojelu, terapia ja työkyvyttömyys ja minulle kullan arvoista tukea.

Siellä samassa ryhmässä käy naisia, jotka on 25 vuotta olleet alkoholistin kanssa. Eivät ole eronneet, mutta ovat oppineet jonkinlaisen asenteen, jolla pääsevät elämässä eteenpäin. Minä olen käynyt vasta vajaan vuoden, mutta nyt eronnut, kun tuli mitta täyteen ja samaan aikaan alkoholistillakin tuli kaipuu vapaaseen juomiseen: jos hän olisi toiminut toisin, minäkin juoksisin ympyrää ikkunasta toiseen kun hän olisi reissuillaan. Nyt en enää voi eikä minun tarvitse.

Jos alkoholisti joutuu valinnan eteen joka päivä, juoko vai ei juo, niin myös läheinen: pilaanko tämän päivän vai enkö pilaa?

Peilaan omia ajatuksiani teidän kommentteihinne ja koen pieniä uusia oivalluksia. Onkohan tämä keskustelu vähän samanlaista vertaistukea kuin Al-Anonissa?

Kierrän “vastuuta” kuin kissa kuumaa puuroa. Okei. Mies on vastuussa omasta juomisestaan ja minä taas siitä, mitä itse teen. Uskon jo, etten voi saada miestä lopettamaan juomista. Miehen mielestä hän ei voi lopettaa juomista, ennen kuin minä muutun. Hän ei kovin tarkasti selitä, miten minun pitäisi muuttua, koska minun pitäisi tietää se muutenkin! Tämänsisältöinen keskustelu käytiin taas tänään. Tuon miehen repliikin jälkeen sanoin: “Jaa-a, täytyykin lähteä tekemään pihatöitä.” Olen mielestäni edistynyt, kun en suuttunut enkä jäänyt inttämään, vaan totesin keskustelun jatkamisen turhaksi. Löysin itsestäni myötätuntoa, ainakin hippusen. Tajusin, että tuossa lienee se ydin, miksi mies ei onnistu raitistumaan. Hän uskoo, että asia on minun, ei hänen käsissään. Toinen syy lienee se, että hän uskoo pystyvänsä kohtuukäyttöön eikä halua luopua alkoholista kokonaan.

Vaikka en ole syypää miehen juomiseen, minussa on tietenkin omat vikani. En enää erota, miltä osin ikävä käytökseni liitty rooliini alkoholistin vaimona, miltä osin taas on ihan omaa peruspersoonaani. Esim. päätän ja suunnittelen asioita omin nokkineni ja sivuutan miehen. En suostu hänen suunnitelmiinsa, odotan niissä olevan (mäyrä)koiria haudattuna. Kiitän ja kehun häntä äärimmäisen harvoin, vaikka aihetta olisi, kun on esim. tehnyt jonkin homman hyvin. Selitykseni on, etten uskalla, koska pelkään hänen tulkitsevan kehut niin, että näillä pisteillä voi nyt taas juoda… Tässä kirjoittaessani oivalsin, että koska hän juo joka tapauksessa, voin toki ihan turvallisin mielin kehuakin häntä! Mietin myös, että hylkäsinkö mieheni lopettaessani edellä mainitsemani keskustelun? Sinne hän jäi yksin kököttämään. Olen sanonut hänelle, että pysyköön poissa silmistämme, kun juo, niin etteivät esim. lasten kaverit näe häntä, ja niinpä hän asustelee ulkorakennuksessa juomakausina. Ja tuntee tietenkin itsensä hylätyksi, kun ei kodissaan saa olla.

Mietin myös mahdollistamista. Olenkohan minä mahdollistaja? En haluaisi olla. Meillä on lapsia, joten en voi jättää montaakaan asiaa hoitamatta ilman että lapset tai minä itse kärsisivät, joten miehen juodessa hoidan tarvittavat asiat, jos vain osaan. Mopoja en korjaa. Ruokaa ja puhtaita vaatteita on tietysti oltava, ja tuntuisi jotenkin kohtuuttomalta jättää miehen pyykit pesemättä ja lautanen kattamatta pöytään. Maksan valtaosan yhteisistä kuluista, mutta olenkin suurempituloinen, kun mieheni on eläkkeellä. En anna enkä lainaa hänelle rahaa hänen henkilökohtaisiin menoihinsa. Alkoholia en ole koskaan hakenut. Nuorena olin paljon juoppokuskina, enää en lainkaan. En valehtele hänen puolestaan. Sukujuhlissakin vastaukseni sai yhden tädin pasmat sekaisin, hänen kysyessään, miksei mieheni ole mukana. Mieheni mielestä levittelen hänen asioitaan ympäri maailmaa ja liioittelen hänen ongelmiaan. Onko sekin mahdollistamista, etten ota eroa? Vai voisinko löytää ilmalaivan mainitseman asenteen, jolla jatkaa mieheni kanssa “terveesti”? Juuri nyt en tunne kykeneväni eroamaan, mutta voisiko asia kypsyä ratkaisuun kaikessa rauhassa?

Haluaisin sellaisen sisäisen rauhan, että tuntisin toimivani oikein. Vaikka siitä ei olisi mitään hyötyä miehen juomisen suhteen, niin tietäisin itse, enkä olisi syytösten ja syyllisyydentunteiden heiluteltavissa. Isojen ratkaisujen lisäksi pieniä arjen valintoja tulee eteen jatkuvasti. Esim. onko oikein vai väärin, että kieltäydyn kutsumasta meille vieraita, joiden kanssa mieheni joisi? Sanoin, että jos kutsut X:n, niin minä ja lapset ainakin lähdemme pois.

Harkitsen sitä Al-anonia. Yllättävän lähellä on itse asiassa pieni paikkakunta, jolla kokoontuu ryhmä. Heti tuli vain mieleen ennakkoluuloisia ajatuksia, että jos ryhmässä onkin vain yksi mummo, jonka aikamiespoika juo, niin se ei ehkä vastaa minulle tarkoitustaan. Mutta ei kai ryhmää olisi jos ei olisi kävijöitä?

Sinulla on tosi hyviä pohdintoja.

Mene vain Al-Anoniin. Siellä ei kannusteta eroamaan eikä pysymään yhdessä, vaan löytämään se, mitä oikeasti haluat. Kun tiedät mitä haluat, löydät ratkaisun, oli se sitten ero tai yhdessä pysyminen ja irrottautuminen alkoholismin vaikutusvallasta. Kun sinun ajatuksesi selkenevät, ne vaikuttavat käytökseesi tietoisella tasolla, eivät enää niin paljon tiedostamattomalla tavalla.

On mahdollista, että elämänne perheenä muuttuu paremmaksi jo pelkästään siksi, että sinun elämäsi yksilönä järkiytyy. Miehen elämisen valinnat ovat hänen käsissään, ehkä niihinkin tulee muutoksia huonompaan tai parempaan, sitä ei tiedä.