Raittiutta takana reilut 5 kk ja ihan yhtä helvettiä, iski aivan hirveä ahdistus. Sain elämäni viime vuoden lopulla siihen pisteeseen että kaikki meni. Siis todellakin kaikki (lukuunottamatta terveyttä). Työ, perhe, ajokortti, asunto, luottamus läheisiin. Käteen jäi repullinen tavaroita ja jokunen tonni velkaa.
Tipuin ns. korkealta ja kovaa. Löin hanskat tiskiin lukuisten rimpuilujen jälkeen. Kuitenkin niin että vielä -09 keväällä olin hyvässä työpaikassa, päällikköasemassa. Oli asunto, auto, prätkä jne. Tosin loivempaa alamäkeä oli jo tultu hyvän matkaa. Vielä työelämässä ollessa omasta motivaatiosta ja muiden kannustuksella Kalliolaan, heti sen jälkeen palattuani takaisin töihin, ero nuoruudenrakastetusta (yli 20 vuotta yhdessä), rankkaa juomista, potkut töistä, ja kortti hyllylle. Tästä alkoi sairaalloinen, täysin piittaamaton elämä. Lähes puoli vuotta sekoilua ja totaalista asioiden hoitamatta jättämistä, valehtelua, toisten kusettamista. Jätin kaikki vanhat hyvät ystäväni, jotka eivät siis olleet juovia vaan ihan taviksia, kohtuukäyttäjiä. Sekaannuin ihmisiin, joihin en edellisessä elämässäni olisi missään tilanteessa halunnut tutustua. Kuitenkin koko puoli vuotta join enimmäkseen yksin. Lapsia, kahta ihanaa tytärtä kävin tapaamassa exän luona, kun joskus satuin selvinpäin olemaan. Aina en ollut edes selvä, onneksi käyttäytymiseni ei ole milloinkaan ollut väkivaltaista. Se kait mahdollisti että sain ylipäänsä tavata lapsia.
Lopulta psyyke ei enää kestänyt, toisin sanoen pohja tuli vastaan. Hakeuduin klinikan piiriin ja sain raittiudesta kiinni. Mutta ei se ole helppoa enää tässä vaiheessa nousta. Olen saanut aivan mahtavaa tukea jopa exältä. Kun olen hädin tuskin saanut elätettyä itseni, niin olen saanut tavata lapsia entisessä kodissani, olla siellä öitä. Päässyt edes jotenkin osallistumaan pienin askelin arkeen ja lasten elämään. Tiedän että lapset eivät häviä mihinkään mutta tuntuu etten voi tällä hetkellä olla heistä erossa. Asioita mutkistaa exän uusi elämäntyyli, josta ei vauhtia puutu. Ymmärrän kyllä että jos toinen vuosikausia seuraa alkoholistin elämää niin jonkinlainen vapauden tunne siitä seuraa, olkoon niin ja en halua siihen puuttua. Tuntuu että ollaan todella väärää seuraa mutta tilanne on se että jollen voi olla exän luona, en voi olla lasten kanssa. Ja jos en näe lapsia viikottain niin ikävä tulee lähes mahdottomaksi kestää.
Tilannetta mutkistaa se että tapasin sattumalta jo raittiuden alkuaikoina aivan ihanan ihmisen. Ensin ajattelin että se on oman pääni tuottamaa harhaa. Kuka minuun ihastuisi, mieheen joka oli menettänyt kaiken ja rikkonut perheen alkoholilla. Vähitellen ymmärsin että toinen oli tosissaan. Ei mikään hyväntekijä tai pelastaja vaan jonkinlainen sielunkumppani, taustojen erilaisuudesta huolimatta (kauniimpi osapuoli lähes absolutisti, menestynyt ja äärimäisen herkkä ja sympaattinen persoona). En ole kuitenkaan sekoittanut omaa päätäni vaan erittäin realistisesti ollaan menty eteenpäin. Kuitenkin takaraivossa kalvaa ajatus, että en ole ansainnut tällaista ja muutkaan lähipiirissä eivät voi hyväksyä tilannetta. Ainakin tuntuu siltä että monien mielestä kuuluu kärsiä enemmän. Mutta kukaan ei tiedä miten paljon kärsimystä ja tuskaa on ollut näiden viiden raittiden kuukauden aikana. Itseinhoa, häpeää, katumusta, ahdistusta. Kaikki mahdolliset negatiiviset tunteen ja vähän päälle. Eikä vieläkään helpota. Pahinta on kuitenkin se että ei yksinkertaisesti ole varaa elättää lapsia, kun osittain on itsekin muiden elätettävänä. Oikeastaan pattitilanne ja tuntuu siltä että jos en johonkin järkevään ratkaisuun pääse niin juttu ei pääty hyvin.
Toisaalta olen ylpeä siitä olen saanut olla ilman päihteitä näinkin pitkään mutta tuska oikeastaan pahenee. Pelkään että se käy sietämättömäksi. Osittain asiat on hyvin mutta, toiselta kantilta katsottuna…paha olla, oikeastaan todella paha. Ehkä jopa niin etten näe näinkään mitään järkeä sinnitellä, ei tuskaista oloakaan voi loputtomasti sietää?
