Täällä myös, 35 v nainen, kirjoittelin tänne viimeksi joitakin vuosia sitten toisella nimimerkillä muutaman kerran, mutta en enää saanut sitä profiiliani toimimaan.
Nyt alkaa olla mitta täynnä. Niin oli silloin pari vuotta sittenkin. Olinkohan kuukauden verran selvin päin yhteen putkeen. Se on aika vähän, ottaen huomioon että säännöllisesti olen juonut 8 vuotta lähes päivittäin 2-12 annosta (yleensä siideriä ja olutta, joskus viiniä). Nyt aloitin tipattoman tammikuun ja se piti 9 päivää. Eilen join 6 kaljaa ja 3 puolen litran siideriä. Annoin itselleni oikeutuksen juoda koska olin loukkaantunut ystäväni puheista (eivät liittyneet alkoholiin vaan ihan muista asioista juteltiin). Lisäksi tuli joku episodi jonkun tuntemattoman henkilön kanssa kaupassa. Sen jälkeen oksensin jo illalla ja tänään olen ollut itsesäälissäni sängyn pohjalla koko päivän. Toisaalta olen tosi iloinen, että näinkin lyhyen selvänäolon jälkeen sain krapulan. Lueskelin viikonlopun Ilta-Sanomista päihteiden käytöstä päässeiden ihmisten kokemuksia ja yllätyksekseni huomasin, että aika moni oli samaa ikäluokkaa. Ei siis perinteisesti “vanhoja puliukkoja ja mummoja” mikä kuva minullakin on alkoholisteista. En ole koskaan hakenut apua omaan juomiseeni mistään. Uskaltaiskohan sitä mennä AA:han 
Mitä pelkäämistä avun hakemisessa on ? Miksi pelätä mennä yhteisöön, jossa kaikilla on kokemusta ongelmasta ja halua tukea ja auttaa ? Ei tarvitse mitään muuta tehdä kuin kuunnella jos ei halua. Edes nimeä ei tarvitse sanoa voi esiintyä taiteilijanimellä. Missään en ole saanut niin lämmintä vastaanottoa kuin AA ryhmässä. Toki niitäkin on erilaisia ja kannattaa kokeilla useampia jotta löytää itselleen sopivimman. On niinkin, että kaikki eivät koe hyväksi ja silloin kannattaa kokeilla muita vaihtoehtoja kuten A-klinikkaa ym.
Itse kokeilin kaikenlaista psykologit, psykiatrit ja A-klinikka mutta vasta ryhmässä tunsin, että tästä on jotain apua ja sekin vaati useamman käynnin.
Nyt tietysti ihmetyttää, että suunnittelet lopettamista jos kerran AA ta harkitset mutta kirjoitat vähentelijöihin joilla ei ole kokemusta eikä edes halua lopettaa vaan haaveita kohtuukäytöstä.
Sitä olen itsekin miettinyt, miksi pelkään avun hakemista niin paljon. Työskentelen itse näkyvällä alalla, joten pelkään kasvojen menettämistä. Missään nimessä en halua ammattiapua. Siksi tuota AA-ta mietin. Häpeä on suuri. Ja kulissit pystyssä. En kyllä myöskään halua naapureideni tietävän tästä sairaudestani.
En oikein tiedä mihin kuuluisin eniten. En tavallaan usko siihen, että en enää koskaan joisi mitään, toisaalta nyt kuitenkin toivoisin pystyväni lopettamaan. Ehkäpä tosiaan jatkan lopettajien puolella, jos se on tavallaan parempi paikka minulle.