Totuuden edessä

On ollut tarkoitus jo jonkin aikaa kirjoittaa jotakin enemmän itsestäni tänne lopettajien puolelle mutta olen ollut niin lukossa että en ole vaan saanut aikaiseksi. Alkoholi on ollut ongelmana jo vuosikausia ja tilanne vaan pahentunut koko ajan, kuten taudilla nimeltä alkoholismi on tapana. Tunnustan ihan avoimesti että ole koulukirja-esimerkki alkoholistista, tilanne on edennyt juuri niin kuin alkoholismissa tuppaa menemään, osaltaan huomaamatta ja salakavalasti, osittain toki myös tiedostaen mutta haluamatta kohdata todellisuutta. Aikaa säästääkseni postaan tähän aloitusviestit kaikista kolmesta aiemmasta viestiketjuistani vähentäjien puolelta. Niistä käy mielestäni aika selkeästi ilmi miten vääjäämättä oma alkoholismini on kehittynyt vuosien varrella. Ensimmäinen postaus siis lokakuulta 2009:

[i]Olen 34-vuotias akateeminen kaappijuoppo. Juon toki myös seurassa mutta suurimmaksi osaksi yksin, piilossa muiden katseilta. Ensimmäisen kännini vedin 14-vuotiaana ja koko yläaste- ja lukioaika oli ns. normaalia nuorison kaljoittelua, alaikäisenä salaa kadulla ja kotibileissä ja 18-vuotiaana baarissa. En ainakaan muista että olisin kokenut alkoholin ongelmakseni ollessani alle 20-vuotias, koskaan ei jäänyt ns. “ryyppy päälle” ja hoidin koulut, harrastukset jne. moitteettomasti. Ryyppääminen ei myöskään ollut joka viikonloppuista, ehkä noin kerran kuukaudessa tuli juopoteltua, joka lienee suht kohtuullista jos vertaa nykynuorisoon (?) Olin aina ns. “kiltti-tyttö”, hyvä koulussa ja aktiivinen muutenkin harrastuksissa jne. Alkoholi on kuitenkin ollut osa elämääni aina, sillä isäni oli ja on edelleen alkoholisti. Lukemattomia kertoja muistan yrittäneeni elää ns. normielämää ja pitää kulisseja yllä koulussa ja muualla kun isä oli ryyppyputkillaan. Isän alkoholismi oli hirvittävä häpeä ja vasta pitkälle aikuisena ymmärsin, että ei minun sitä pitänyt hävetä, isän juominen ei ollut minun vikani, eikä isän alkoholismi tehnyt minusta huonompaa ihmistä. Nuorempana en silti koskaan kertonut asiasta kenellekään, sillä pelkäsin tulevani itse leimatuksi.

Parikymppisenä muutin vuodeksi ulkomaille ja juominen lisääntyi. Olin töissä baarissa ja oli ihan tavallista että duunin jälkeen lähdettiin työkavareiden kanssa istumaan iltaa pitkään aamun puolelle ja tämä oli lähes jokailtainen kuvio. Alkoholia tuli nautittua usein myös työaikana. Loppuaikoina aloin jo itsekin huomata että homma on lähdössä lapasesta ja pahasti, ja olinkin todella onnellinen että pääsin palaamaan takaisin Suomeen ja kiinni normaaliin elämänrytmiin. Aloitin yliopisto-opinnot ja elämä tasaantui, en ensimmästen kahden opiskeluvuoden aikana juonut paljoakaan, normaalia bilejuopottelua kavereiden kanssa silloin tällöin. Erottuani kunnollisesta poikaystävästäni kolmantena opiskeluvuonna alkoi armoton bile-elämä ja juominen lisääntyi todella paljon, parin vuoden aikana vietin varmasti joka viikko 3-4 iltaa baarissa hillumassa. Miehiä tuli ja meni, kävin töissä opiskelujen ohessa ja yritin siinä samalla myös opiskellakin jotain, vaikka hankalaahan se oli kun melkein joka ilta ravaa baarissa ja tekee töitäkin vielä. Lisääntyneen alkoholin käytön seurauksena jäi moni hyvä harrastus, kuten aktiivinen liikunta. Aloin myös säännöllisesti kärsimään masennuskausista, jolloin en saanut juuri mitään aikaiseksi. Missään vaiheessa en silti ole ollut vakavasti masentunut ja toistaiseksi aina päässyt matalasuhdanteiden yli, tavalla tai toisella. Masennuskausina juominen aina lisääntyi ja aikaa tuli vietettyä baarissa todella paljon. Lieveilmiönä tulivat myös irtosuhteet ties millaisten miesten kanssa, joiden jälkeen morkkis oli aina valtaisa. Jotenkin sain kuitenkin opintoni valmiiksi ja suoritin jopa kaksi maisterin tutkintoa suhteellisen kohtuullisessa ajassa. Joskus olen miettinyt miten paljoon pystyisinkään jos ei olisi tätä alkoholiongelmaa ja energiaa ei menisi juomiseen ja krapula-aamuihin…

Valmistumisen jälkeen oli edessä muutto kauas pois opiskelukaupungista ja siitä alkoi myös alamäki juomisen suhteen. Uudella paikkakunnalla ei ollut ketään tuttuja ja ei siis ketään kaveria kenen kanssa voisi käydä esim. baarissa. Keksin sitten tähän pulmaan todella hyvän ratkaisun, eli aloin juomaan yksin kotona! Koskaan aiemmin en ollut harrastanut kotona yksin juomista, juominen liittyi aina tiiviisti sosiaaliseen kanssakäymiseen, aiemmin ei suoraan sanottuna olisi tullut edes mieleen juoda yksin kotona neljän seinän sisällä! Nyt on sitten tilanne se, että satunnaisesta yksinryypiskelystä on tullu Hard Core kaappijuopottelua – kännäyspäiviä tulee viikossa noin 2-5. Kerralla menee noin pari pulloa viiniä, joskus enemmänkin. Joskus menee myös kirkkaita, olutta ja siideriä ei juuri koskaan. Juon toki myös seurassa mutta tästä kaappijuopottelusta on tullut minulle todella suuri onglema, jota vastaan olen nyt päättänyt alkaa tosissani taistelemaan. Joka päivä töistä lähtiessä käyn henkien taistelun siitä menenkö Alkon kautta vai en. Yleensä matka kulkee pitkäripaisen kautta. Onneksi pystyn kuitenkin sen verran hillitsemään itseni, että jos seuraavana aamuna on joku tärkeä asiakastapaaminen tms. jätän alkoreissun väliin. Eilen kerroin hyvälle ystävälleni tilanteestani ja se helpotti. Helpottavaa että joku tässä maailmassa tietää mitä touhuilen neljän seinän sisällä, kukaan ei koskaan ole ainakaan sanonut tai kysynyt olenko juonut edellisenä päivänä tms., ei edes töissä vaikka olen usein vetänyt palavereja kaameassa krapulassa ja vielä melkein humalassakin! Tämähän ei tietysti tarkoita ettei kukaan muka olisi huomannut mitään, mutta koska juopottelu ei ole vaikuttanut työtuloksiini niin asiasta ei ole mainittu mitään. Koskaan en myöskään ole ollut poissa töistä krapulan takia. Olen töissä nuorekkaassa organisaatiossa, jossa suht usein lähdetään kaljalle duunin jälkeen ja joskus työporukalla myös ryypätään keskellä viikkoa, pientä krapulaisuutta silloin tällöin ei siis tuomita ja se kuitataan lähinnä naureskelullla jos ilta on edellisenä päivänä hieman ”venähtänyt”. Firman kaikki pippalotkin ovat aina todella kosteita, joten melko alkoholimyönteinen ilmapiiri työpaikallani vallitsee. Olenkin joskus miettinyt, että jos krapulaisena kykenen näinkin hyviin työtuloksiin niin mihin pystyisinkään, jos olisin aina töissä selvinpäin?!

Olen tiedostanut ongelmani jo melkein alusta asti, mutta tilanne on vuosien aikana vain pahentunut. Viina estää minua elämästä sellaista elämää jota haluaisin, en halua olla säälittävä kaappijuoppo ja haaskata elämääni kännäämiseen, itsesyytöksiin ja krapulassa synkistelyyn! Moni tärkeä ja terveellinen asia elämässäni on jäänyt tämän juomisen seurauksena; liikuntaa en juurikaan enää harrasta kun melkein aina olen krapulassa ja myös ruokatottumukset ovat muuttuneet todella epäterveellisiksi. Tämä kaikki näkyy myös ulkoisessa habituksessa, ennen hyvännäköinen ja näyttävä nainen on pelkkä muisto vain. En halua pilata terveyttäni ja ulkonäköäni tällä touhullani, haluan saada itseni taas hyvään kuntoon ja lisää virtaa elämääni, nykyisin en saa työpäivän jälkeen juurikaan mitään aikaiseksi, paitsi tietysti ryyppämisen. Ongelma kuitenkin on se, että en haluaisi jättää juomista kokonaan, eli haluaisin myös jatkossa ottaa joskus paukkua kavereiden kanssa tai lähteä parille oluelle työkavareiden mukana. Kysymys vaan kuuluu onnistuuko tämä?! Olen myös harkinnut käyntiä A-klinikalla, voisiko joku kertoa onko siitä ollut jollekin hyötyä? Mitä asioita siellä käydään läpi, pitääkö käydä useamman kerran jne.?

Luonnollisesti kaikki tuki ja neuvot otetaan suurella kiitollisuudella vastaan! [/i]

Koko ketju löytyy seuraavan linkin takaa: viewtopic.php?f=3&t=23224&p=587551#p587551

Seuraavan ketjun perustin helmikuussa 2012, tilanne on huomattavasti huonontunut tuosta reilun kahden vuoden takaisesta:

[i]Nti Kulaus palaa foorumille yli kahden vuoden tauon jälkeen. Kuten arvata saattaa, hommat ei viinapirulaisen kanssa ole edenneet ainakaan positiiviseen suuntaan, vaikka elämässä on tapahtunut paljon positiivisiakin asioita. Muistin virkistämiseksi ja niille joita historiani enemmän kiinnostaa ohessa linkki aiempaan viestiketjuuni: viewtopic.php?f=3&t=23224&hilit=nti+kulaus

Niin, kuten jo tuossa aiemmin tuli mainittua, juominen ei ole vähentynyt sitten viime kerran. Kännäyspäivät ovat edelleen 3-5 päivän luokkaa viikkotasolla, mikä on luonnollisesti liikaa. En pysty keskittymään töihin ja ajatukset herpaantuvat helposti krapulan takia. Mielialatkin heittelevät ääripäästä toiseen, huomaan ajoittain olevani todella vittumainen ämmä, joka tekee minut oikeasti tosi surulliseksi. Viime viikolla taisin ryypätä jopa kuutena päivänä viikosta, en ihan tarkkaan muista mutta sitä luokkaa se taisi olla. Viinanhimo on niin kova, että juon salaa iltaisin poikaystävältäni, ainakin kuvittelen ettei hän ole vielä huomannut mitään. Suhde on vielä tosi tuore, noin 2kk ollaan oltu kimpassa mutta en usko että kovin kauan pystyn piilottelemaan kaappijuopotteluani häneltä, ellei hän ole jo sitä tajunnut. Piilottelen viinipulloja ja lekkereitä pesukoneeseen, vaatekaappeihin jne. Emme asu yhdessä joten piilottelu on siksi onnistunut suht helposti. Tämä kaikki kuulostaa niin sairaalta kun tätä kirjoitan että meinaa oksennus tulla… Eilen vedin siis taas kännit, tällä kertaa olin yksin kotona joten ei tarvinut ns. piilotella. Sammuin sohvalle mistä heräsin klo 4:00 maissa räkä poskella. Nyt duunissa ja ajatukset taas harhailee, vaikka töitä olisi tehtävänä ihan riittävästi. Päätin kun sain itseni kammettua ylös ja suihkun kautta edes etäisesti ihmistä muistuttavaksi olennoksi, että nyt on mopo taas karannut sen verran käsistä että on aika hidastaa tahtia. Viimeksi tämä plinkki auttoi paljon selvänä pysymisessä, joten päätin palata tänne takaisin.

Jotta tämä kirjoitus ei nyt olisi pelkkää itkuvirttä niin on minulle tässä parin vuoden aikana tapahtunut ihan hyviäkin asioita. Olen tehnyt elämäntaparemontin suunnilleen kaiken muun paitsi tämän alkon suhteen ja pudottanut painoa kymmeniä kiloja. Ulkoisesti olen siis täysin eri ihminen kuin pari vuotta sitten. Liikuntaakin tulee harrastettua säännöllisesti 3-4 kertaa viikossa, joskus krapulassakin. Mieliala on ihan jo näiden pudotettujen kilojenkin seurauksena parempi kuin ns. lihavina aikoina mutta tätä alkoholiongelmaa en ole silti saanut selätettyä. Olen myös parisuhteessa vuosien tauon jälkeen, mikä tuntuu erittäin mukavalta. En halua viinan takia tätä suhdetta ainakaan menettää, joten senkin vuoksi on motivaatio kova saada homma hallintaan. Mies kyllä tietää että minulle viina maittaa suht runsaasti, hän on itse tosi kohtuullinen alkon käyttäjä, mutta olen varma että hän olisi todella järkyttynyt jos tietäisi miten paljon oikeasti juon… En halua enää taistella tämän ongelmani kanssa![/i]

Koko ketju löytyy linkistä: viewtopic.php?t=27428

Kolmannen ketjun perustin tämän vuoden tammikuussa, tarina jatkuu…

Niinpä sitä tässä taas palaillaan takaisin foorumille häntä koipien välissä. Ei ole pysynyt homma lapasessa, ei. Syksy on ollut tosi rankka, YT-neuvotteluita töissä, lomautusta, särkynyt sydän jne. Kaikki luonnollisesti aivan mahtavia syitä vetää viinaa. Loppukesästä kävin jopa pari kertaa AA-kokouksessakin mutta ei ollut mun juttu, tai sitten halu juoda oli kovempi kuin halu raitistua. Onneksi olen kohta nyt vuoden käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti A-klinikalla, missä yhteyshenkilö vaikuttaa oikeasti välittävän minusta. Nyt sitten tehtiin sellainen päätös että aloitan avomyllyhoidon, jos vaan saan paikan ryhmästä. En voi oikeasti enää jatkaa tällaista toimintaa! Viime viikonloppuna tuli eka kertaa ylitettyä raja sekakäytön puolelle, nappailin parit tramalit viinin/siiderinjuonnin lomassa kun näytti että alkaa juomat loppua kesken. Maanantaina en mennyt töihin, valehtelin että olisin flunssassa. Meni läpi kuin väärä raha ja miksei olisi mennyt, tunnollinen ja arvostettu työntekijä kun olen. Pari selvää päivää oli tuossa välissä mutta eilen taas tuli juotua pari pulloa viiniä illan aikana. Krapulassa töissä siis taas. Ei tätä jaksaisi enää…

Koko ketju löytyy seuraavan linkin takaa: viewtopic.php?f=3&t=31345&p=745076#p745076

Moikka! Tervetuloa seuraan!

Tosiaan, olet kai jonkin sortin tyyppiesimerkki alkoholistista. Toisaalta olet aivan ainutlaatuinen tarina. Sulla tuntuu olevan hirveästi potentiaalia, jota et juomisellasikaan ole onnistunut kokonaan tukahduttamaan. Lisäksi älyllisyytesi, herkkyytesi ja ilmaisuvoimasi tuntuvat olevan hyviä paukkujasi. Aikaan saavakin olet, aivan kirkkaasti!

Juominen kannattaa kyllä jättää kokonaan pois ohjelmistosta ja ryhtyä nyt saman tien ihan uuden elämän rakentamiseen. Onko sulla A-klinikalle kontaktia? Kehottaisin aloittamaan siellä ja harjoittamaan meidän kanssamme hyvin säännöllistä kanssakäymistä :smiley: Mun pakettini on jota kuinkin tällainen ja pärjään jo melko hyvin.

Katsotaan yhdessä eteenpäin! :slight_smile:

Kiitos Antilooppi rohkaisevista sanoistasi. :slight_smile:

Mikä siis on tilanne tällä hetkellä? No, sanoisin että heikko. Olen nyt seitsemättä päivää raittiina, parin viikon putken jälkeen, antabuksen voimalla. En usko että pärjäisin tällä hetkellä ilman antabusta, on hyvä että edes joku torppaa ryyppäysideat ja saan raittiita päiviä alle. Tällä hetkellä tärkeintä on siis saada niitä raittiita päiviä, hinnalla millä hyvänsä, olla juomatta vaikka mikä olisi. Alkuvuosi on ollut ihan kamala juomisen suhteen, tabuja on rikottu ennätystahtiin ja homma oli lähtemässä todellakin lapasesta. Jotain positiivistakin toki, kävin alkuvuodesta avomyllyn ja sain paljon uuttakin tietoa tästä taudistani, vielä se kokemus ei kuitenkaan saanut minua raitistumaan. Lisäksi olen käynyt AA-kokouksissa eli kynnys sen suhteen on ylitetty ja kokemus erittäin postiviinen. Päätä on lyöty siis seinään niin että veri jo roiskuu, tietoisuus siitä että juomiset on meikäläisen kohdalla nyt juotu on ollut jo pidemmän aikaa mutta edelleen pitää sitä päätä hakata sitä seinää vasten. Tällä hetkellä keskityn vain “päivä kerrallaan” raittiina olemiseen, muita juttuja mietin sitten kun on sen aika ja raittiutta on takana vähän enemmän.

Antilooppi, mulla on yhteyshenkilö A-klinikalla mutta uskon että omalla kohdallani AA toimii parhaiten. Sinne olenkin pari kertaa tämän vuoden puolella suunnannut totaalisena ihmirauniona ja meinaan suunnata uudelleen. Niissä palavereissa vaan pitää käydä, ei se muuten toimi. Ajattelin vielä kerätä pari raitista päivää lisää ja ensi viikolla sitten palaveriin.

No niin, toi kuulostaa jo ihan hyvältä: sulla on selvä strategia, tiedät osatavoitteesi ja senkin, että nyt on tällainen vaihe ja on tärkeää saada pohjaa vahvemmaksi. Kiva juttu, jos AA:sta on löytynyt kivijalka: tärkeää on todella se, että sitoudut siihen tosiaankin “vaikka miltä tuntuisi”-ajatuksella. Päivä kerrallaan on kaikkien elettävä, oli elämä kulloinkin mitä tahansa, jos ihan realistisia ollaan: se on kaikin tavoin viisas filosofia.

Silti minä vielä rohkaisisin sinua tuohon A-klinikkaankin ihan jo siksi, että alkoholismi on todella monisyinen ja -mutkainen ongelmavyyhti. AA voi antaa toipumiseen paljon hyviä eväitä, mutta miksi jättää asioita yhden tai edes kahden kortin varaan? Olet tosiaan hakannut päätäsi seinään jo aika pitkään. Itse uskon, että ammatillinenkin apu olisi paikallaan.

Joka tapauksessa, olet lähtenyt liikkeelle ja sulla tuntuu olevan halu elää. Karuahan tämä on, mutta tietyssä pisteessä vastakkain asettuvatkin juuri vaihtoehdot elämän juomisen ja elämän elämisen välillä. Ensimmäinen raitis viikkosi on nyt alla ja muutaman viikon tai kuukauden tarvitset ihan vain “pohjiksi”, jotta uusi elämä voi jotenkin alkaa kirkastua. Se kannattaa muistaa tiukoissa paikoissa, että tämä on nyt tällainen hetki, tämä on tällainen vaihe - ja ne menevät ajallaan ohi.

Onnea viikostasi! Näin eteenpäin!

Kiitos taas Antilooppi tsempeistä, ne rohkaisevat todella. Tällä hetkellä en voi antaa kenellekään, en edes itselleni, mitään lupauksia tulevasta. Yritän vaan rämpiä eteenpäin päivä kerrallaan. Ihan uskomattomasti antaa kuitenkin toivoa monen täällä kirjoittavan tarinat siitä, että raitistuminen voi todellakin olla mahdollista. Mahtavaa lukea kuinka moni on saavuttanut sen olotilan ettei enää TARVITSE juoda. Ja elämä on muuttunut niin paljon parempaan suuntaan kun ryyppääminen on jäänyt pois kuvioista. Siihen pyrin itsekin ja pohdin miten kauan omalla kohdallani kestää, että pääsisi samaan? Se lienee yksilöllistä mutta tavoite on omalta kohdaltani selvä: raitis ja onnellisempi elämä. Tämä alkoholismi on pilannut elämässäni niin paljon asioita että lista olisi suunnilleen loputon. Onnekas olen kuitenkin siinä mielessä että mitään peruuttamatonta ei ole (vielä) menetetty. Terveys on tallella, hyviä ystäviä paljon ja suhteet läheisiin kunnossa, raha-asiat kondiksessa, hyvä duuni jota en ole ryyppämisellä onnistunut menettämään jne. Kaikki on siis ns. “hyvin” mutta alkoholi vesittää kaiken sen ilon mitä voisin tästä nykyisestä elämäntilanteesta ammentaa. Aivokemiat varmaan siis aivan sekaisin, päällimmäisinä fiiliksinä ollut koko alkuvuoden ahdistus, pelko ja toivottomuus. Ja näitä tunteita olen ruokkinut alkolla, todella fiksua. :blush:

Kuten tuossa jo aiemmin mainitsin, lukuisia uusia tabuja on tullut alkuvuodesta rikottua. Näihin lukeutuu mm. kännissä ajaminen, dokailu työaikana ja sekäkäyttö (alko + tramalit). Lisäksi noin viikko sitten ekaa kertaa tulivat kuvioon itsetuhoiset ajatukset. Mielessä läikähti ollessani todella sekaisin että vetäisen kerralla koko lääkevaraston niin päästäänpähän tästäkin pahasta sitten. Jos olisin ollut vähänkin enemmän sekaisin niin olisin sen saattanut tehdä ja sitten olisi ollut nirri pois. Ja en oikeasti todellakaan halua kuolla, ihan aikuisten oikeasti. Todella pelottavaa… Pari viikkoa sitten melkein tapoin itseni ja hyvän ystäväni motarilla ajaessani, tilanne oli oikeasti ihan sekunnin murto-osasta kiinni. Tuota tilannetta en saa pois päästäni millään, en olisi IKINÄ antanut itselleni anteeksi jos jotakin olisi tapahtunut. Tässä siis vain muutamia hirveyksiä mitä tässä viime kuukausien aikana on tapahtunut, ahdistaa todella paljon kun näitä asioita ajattelen. Mutta sen tiedän, että tuo käytös ja ei ole oikeaa minua, en ikimaailmassa tekisi vastaavia tekoja tai saattaisi itseäni vastaaviin tilanteisiin jos olisin oma itseni. Alkoholi turruttaa ihmisen oikean persoonallisuuden pala palalta, se tuhoaa ihmisen sisältä ja ulkoa. Haluan löytää OMAN ITSENI uudelleen, se nainen on ollut hukassa jo vuosia, kiitos viinan… :frowning:

Paljon on vielä jäljellä, mutta mikään ei ole itsestään selvää: kyllä sulla on ihan koko elämä panoksena tuossa ja tuo tabujen rikkominen viestii minusta ihan selvästi siitä, että nyt sinulla on todellakin vain kaksi vaihtoehtoa; elämä tai kiihtyvä syöksykierre.

Minulla alkaa olla viimeisestä ryyppyputkesta aikaa sellaiset 10 kuukautta ja sydäntalvella retkahdin yhdeksi illaksi. Siitä on kulunut aikaa pian 5 kk. Olen ollut tuurijuoppouden kahleissa 5-6 vuotta. Sitä edelsi yli kolmen vuoden raittius ja sitä taas noin 7 vuoden mittainen totaalihelvetti. Kun nyt katson asioita taaksepäin, voin oman kokemukseni pohjalta ilmoittaa sinulle seuraavan uutisen: elämän tarve voi kasvaa suuremmaksi kuin juomisen tarve. Tai oikeastaan juomisen tarve on “tarve”, koska se ei ole mikään inhimillinen perustarve, oikea tarve. Riippuvuus tekee siitä “tarpeen”. Riippuvuus taasen ei häviä yhtään mihinkään. Jotkut, jotka ovat olleet raittiina jo vuosikymmeniä, kertovat aika ajoin mieleensä hiipuvasta juomisajatuksesta. Tosin he ovat päässeet tilaan, jossa mokomat ajatukset tai jopa mieliteon varjot eivät enää merkitse heille mitään. He vain huomaavat, että jollain tasolla se vietti jatkaa olemassaoloaan tuolla aivojen sopukoissa ja kyllä kai tämän asian ihan päihdelääketieteellinen valtavirtakin todeksi tunnistaa - jos tosin vähän pseudotieteellisemmätkin suuntaukset.

Minulla on yhä juomisen “tarve”. Välillä se nousee tuskallisen voimakkaasti pintaan, mutta alan mielestäni jo jonkin verran oppia sitä, miksi REAGOIN sellaisella tarpeen HARHALLA tiettyihin tapahtumiin tai ilmiöihin. Usein ne ovat TUNNE-ELÄMÄNI tapahtumia. Näitä ymmärtäessäni koen saavani jo otetta itse asiasta enkä jää alkoholismini pompoteltavaksi enää ihan tuosta vain. Takavuosilta muistan, että isompia mielitekoja kesti ehkä 1-1½ vuoden ajan: aluksi se oli ihan päivittäistä ja siinä vaiheessa kesti ehkä puolikin vuotta. Jossain vuoden kohdalla taisi olla niin, että harveni todella radikaalisti, mutta kun päähän tuli, niin tulikin sitten oikein vimmalla. Alusta asti olin kuitenkin jo vaiheessa, jossa elämisen tarpeeni oli juomisen “tarvettani” tärkeämpi. Minusta näyttää siltä, että tämä voisi päteä jo nyt sinunkin kohdallasi.

Nopeita helpotuksia ei tule. Kyllä alkoholisti on usein oppinut siihen, että vaikea paikka yritetään ylittää välittömän tyydytyksen avulla. Kun juominen “otetaan” pois, malli menee ihan uusiksi ja jää tyhjän päälle. Se vain kuuluu siihen riippuvuusmekanismin yksinkertaistettavimpaan ulottuvuuteen: olemme ehdollistuneet alkoholiin ja nopeaan toimintaan. Itse olen tuntenut joissain tilanteissa “helpotusta” jo oluthyllyillä, kun ostopäätös on tehty: kyse ei ole kohdallani ollut vain humalasta, vaan ihan siitä kokonaiskuviosta, kun “saa” rikkoa tabunsa ja hellittää otetta; kun lupa toimia niin on saatu ja oikeus annettu riippuvuuden käsiin.

Kärsivällisyyttähän tässä joutuu oppimaan. Juomisen tarve ei häviä tuosta vain eikä välttämättä lainkaan tavalla, jota itse olisi toivonut - eikä ehkä niinkään kuin oli itse pelännyt. Pelkohan estää aika pitkällekin yksinkertaisesti muuttamasta elämäänsä ja ryhtymään siihen NYT. Siksi tämä kysyy ehdottoman rehellisyyden ja tosiasioiden hyväksymisen lisäksi myös rohkeutta, koska kaikki edessä oleva on nyt tuntematonta. Ei auta kuin uskoa ja luottaa siihen, että se tuntematon antaisi joskus jotain hyvääkin, vaikka ei tosiaan siltä aina tuntuisi.

Mutta kyllä se antaa :slight_smile:

Hei, Nti Kulaus. Hyvä, että ilmestyit tänne, myöhäiset tervetuloa-toivotukset puolestani. :smiley: Onko sinulla mahdollisuutta ja voimia kiristää aikatauluasi siihen suuntaan, että keksisit viikkoon useampia tapaamisia raittiissa ympyröissä? Ihan kokeilumielessä vaikka eri raittiusryhmiin menemistä montakin kertaa viikossa? Tiedän tapauksia joissa se on toiminut.
Äläkä noista lupauksista huolehdi. En minäkään lupaa alkoholin suhteen yhtään mitään. Toimii jo viidettä vuotta aivan mainiosti.
Tsemppiä ja pysy remmissä! :smiley:

Nti Kulaus!
Olet tavattoman oikeassa, kun toteat, että niissä palavereissa pitää vaan käydä. Olet niillä muutamila kerroillasi varmaan kuullut ja havainnut, että pitkään raittiina olleilla on tapana käydä viikoittain, jopa useitakin kertoja palavereissa.
Tartu rohkeasti jonkun raittiin naisen hihaan ja vaihda puhelinnumeroa. Ja muista soittaa ENNEN ensimmäistä ryyppyä. Sinulla on aivan varmasti samat hyvät mahdollisuudet kuin tuhansilla muillakin.

Kiitos Andante tervetuliastoivotuksista! :slight_smile:

Ongelmanani ei varsinaisesti ole ns. tekemisen puute. Eli tekemistä on vähän liikaakin, jos ei muuta niin duuniin saan ainakin upotettua aikaa ihan niin paljon kun vaan haluan. Luulisin että tässä pahimassa vaiheessa viikot eivät ole pahinta aikaa raittiuden säilyttämisen kannalta, päivät menee duunissa ja illat liikunnan parissa. Olen ollut jopa känniaikoina fanaattinen liikkuja, toki pahimpina putkina en pystynyt siihenkään mutta normisetti on noin 4-7 treeniä viikossa. Tällä viikolla on treenejä kasassa jo 9h, selkeästi siis ole purkanut tätä alkottomuutta liikuntaan… Viikonloput tulevat olemaan varmasti niitä pahimpia, tämän viikonlopun olen ollut todella pitkästä aikaa itsekseni kotona, treenaamassa olen tosin käynyt, mutta illat ollut ihan omissa oloissani. Fiilikset ovat heitelleet laidasta laitaan, ilosta ja päättäväisyydestä suruun ja yksinäisyyteen. Nyt on vähän sellainen neutraali olo, aloin tuossa siivoilemaan ja siinä vierähtänee vielä pari tuntia. Sitten illaksi treeneihin.

Andante, ehdottomasti aion ensi viikolla mennä AA-kokoukseen, raivaan sille tilaa vaikka väkisin. Ryhmiä on viikonloppuisinkin mutta tämän viikonlopun kohdalla oli sellainen olo, että haluan olla vaan ihan omissa oloissani. Ei tähän yksi pysty, se on niin monta kertaa nähty. Vaikka olo onkin ajoittain apea ja teen selkeästi tietynlaista surutyötä, yritän suhtautua tähänkin postitiivisesti. Tämähän saattaa olla parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, voi olla että loppuelämäni on pelastettu monelta pahalta asialta kun nyt otan tämän homman haltuun. Eräs AA-tuttuni sanoikin kerran, että alkoholismi on siitä mukava sairaus että siitä voi todellakin toipua ja jatkaa elämää entistä vahvempana ja ehyempänä ihmisenä. Kaikki on vaan itsestä kiinni mitä elämältään haluaa.

AA:ssa on harvassa kunnon spurgut. Mutta uskovien piireissä taas voit kuunnella aivan toivottomien tapausten selviytymistarinat. Kun ei ole ollut enää asuntoa,töitä,ei harrastuksiakaan. tai ehkä asunto vielä ollut mutta siellä sisällä ei ole ollut kuin patja lattialla ja kiljupönttöjä nurkissa. Kuulet viinakrampeista,delirium tremenseistä…kuinka lepositeissä vieden viedään itsensä hulluksi juonut potilas hoitoon kun todellisuudentaju on mennyt. Kuulet juttuja äänistä päässä,harhoista,vapinoista sun muista… Et varmastikaan ole vielä pääsyt sille asteelle että Marinolia pitää hakea huoltoasemalta kun rahat ei riitä kaupan viinaan… Mutta nekin jotka sille asteelle pääsivät olivat joskus siinä vaiheessa missä sinä olet nyt…

Asiaa puhut Kalevi. Vielä ei ole menetetty muuta kuin ehkä itsekunnioitus ja iso kasa rahaa, jonka olisi voinut käyttää parempaankin tarkoitukseen, mutta nyt olisi tällä naisella korkea aika muuttaa suuntaa.

Parasta tähän mennessä tällä hauraalla raittiusajalla on ollut se, että viimeisinä öinä on pystynyt pitkästä aikaa nukkumaan kunnolla. Ekat kolme yötä meni liskodiscossa, hirveässä kylmässä hiessä kylpiessä ja heräillen vähän väliä. Nyt viimeiset yöt olen nukkunut hyvin ja levollisesti, nukkumaan olen mennyt viimeistään klo 23:00 aikaan, yleensä jo aiemmin, ja nukkunut sen 9-10h. Aivan mielettömän mahtavaa. Ja kädet eivät enää tärise. Vapun jälkeisenä torstaina pystyin juuri ja juuri allekirjoittamaan pari sopimusta duunissa mutta työn ja tuskan takana se oli, motoriikka ei meinannut toimia ollenkaan… Pahinta noiden putkien loppuvaiheessa on se, että on sellainen tunne ettei yksinkertaisesti PYSTY katkaisemaan. Jos olisi vähemmän vastuullinen duuni niin olisin kävellyt suoraan A-klinikalle ja vaatinut pääsyä katkolle. Jostain sain kaivettua viimeisillä voimilla voiman lopettaa putki viikko sitten ja hyvä niin. Ilman antabusta ei tässä kuitenkaan oltaisi, se on ihan saletti. Tänä viikonloppuna olisi viimeistään ratkennut, ihan varmasti. :frowning:

Koko eilisen illan luin ketjuja tällä palstalla ja kylläpä on porukalla samanlaisia tuntemuksia ja kokemuksia. Mahtavaa että tämän ongelman kanssa ei tarvitse olla yksin.

Viikko raittutta takana, olotila on parantunut huimasti ja selvisin ensimmäisestä raittiista viikonlopustakin kunnialla, vaikka vietin sen ihan itsekseni omien ajatusteni kanssa. Antabukset vedetty aamulla naamariin ja tästä alkaa uusi, parempi viikko. Ihanaa kun tuntuu että ajatus taas juoksee, on sellainen olo että tällä viikolla saan paljon aikaiseksi, se jos mikä nostattaa itseluottamusta ja fiiliksiä. Raitista ja mukavaa alkanutta viikkoa kaikille! :smiley:

Tervetuloa Nti Kulaus. En osaa neuvoa, miten pitää raitistua, mutta ehkä hieman kannustaa omalla kokemuksellani. Olin itsekin ns. kaappijuoppo, joka vielä selvisi kaikesta arjesta. Tilanne ei kuitenkaan ollut helppo, saatikka mukava. Pikkuhiljaa havahduin, että ongelmalle pitäisi oikeasti tehdä jotakin. Otin raitusmiseni haasteena ja elämäni ykkösjuttuna. Nyt olen ollut 15 kk raittiina, poislukien yhtä ryyyppyreissua. Tilalle ovat tulleet hyvät yöunet, liikunnan kautta huippukunto, levollinen mieli, energinen olo, opiskelu, paremmat työsuoritukset ja miellyttävä perhe-elämä. Nyt minulla ei oikeastaa ole enää mitään korjattavaa :wink: Oikeastaan vain se pitää muistaa, että olen ollut juoppo ja olen sitä taas, ellen pidä korkkia kiinni. Sinulla on tuo liikunta myös harrastuksena, joten ota siitä riittävä tavoite. Itse juoksen nykyisin maratoneja ja voin sanoa, että maaliintulo voittaa nousuhumalan fiilikset.
Tsemppi sinulle.

Kiitos tsempeistä Entinen juoppo! :smiley: Liikunta on itselleni kyllä todellinen henkireikä, pälli varmaan hajoaisi ilman sitä. Tänään viettelen välipäivää treeneistä, viime viikolla tuli huhkittua niin paljon että kroppa kaipaa vähän lepoa. Ja mukavaahan tässä on sohvannurkassa ihan relata vaan, voisi harrastaa enemmänkin. Olen viime aikoina ollut ihan liikaa menossa enkä ole osannut sanoa “ei” kun on ollut joku kutsumassa milloin mihinkin kissanristiäisiin. Nyt ajattelin ainakin hetken keskittyä vain itseeni ja omaan hyvinvointiin. Toisaalta tunnistan itsessäni addiktin, pitää varoa etten kanavoi sitä liikaa johonkin muuhun juttuun, kuten esimerkiksi liikuntaan. Syömishäiriön olen jo pari vuotta sitten selättänyt, pitkälti terapian ansiosta, mutta tuntuu siltä että aina on joku pakkomielle päällä, milloin apinan raivolla opiskelu, milloin työ jne. Nyt kun alko on poissa kuvioista niin mitäs sitten? Mielessäni pyörittelen koko ajan jotain uutta “proggista”, tällä hetkellä mielessä pyörii juuri johonkin liikuntaan liittyvä tavoite. Pitäisiköhän alkaa harjoitella vaikka sitä maratonia varten? Olisi ainakin jotain uutta ajateltavaa ja tavoitetta joka ei liity alkoon. Parempi sekin kuin dokaaminen, vaikka lipsahtaisikin hintsusti överiksi. Nyt alkuvuodesta päällä oli ryyppämisen lisäksi armoton deittailu mutta kyllästyin siihen ihan tosissaan pari viikkoa sitten ja pistin kaikki ns. viritelmät poikki. Olen ollut henkisesti niin sekaisin viime kuukaudet (tai oikeastaan koko viimeisen vuoden) ettei meikäläisestä ole mihinkään suhteen rakentamiseen tällä hetkellä. Pitää laittaa oma hyvinvointi nyt edelle ja sitten kun jonkin sortin tasapaino taas toivottavasti löytyy niin alkaa miettimään niitä mieskuvioitakin uudemman kerran… :wink:

Sama homma minulla, ilman liikuntaa en varmasti pysyisi raittiina. Stressi on minulla se ryyppäämisen laukaiseva tekijä. Termi “neuvoa antava” on varmasti kaikille tuttu. Paitsi että minulla se olisi “neuvoa antavat”. Noh puran stressiä liikunnan avulla. Ihan kaikki liikunta käy, mutta lenkki ja punttis ovat sydäntä lähellä.

Tsemppiä minultakin. Koen tämän toivotuksen melkeinpä velvollisuudekseni, koska meillä on näemmä paljon yhteistä (mutta niinhän meillä kaikilla tällä foorumilla). Esimerkiksi se, että minäkin olen ensin ilmaantunut useaan otteseen tuonne vähentäjien puolelle, häipyen välillä pois palstoilta useammankin vuoden ajaksi ja palaten sitten takaisin entistä huonommassa jamassa, taas muutaman alkoholiin liittyvän tabun rikkoneena.

Nyt olen lopettaja N:ttä kuukautta. En halua antaa muuttujalle N mitään tarkkaa lukuarvoa enkä pohtia, mikä se tällä hetkellä on, sillä oleellista ei mielestäni ole raittiusjakson pituus, vaan raittius ylipäänsä. No, eihän sitä voi täysin välttyä pohtimasta ja sitten kun se aika koittaa, niin väistämättä sitä varmaankin miettii jonkinlaista vuosipäivän juhlistamista (toivottavasti ei alkoholilla).

Aikaansaaminen, vaikkapa työhön tai opiskeluun liittyen, ja alkoholinkäyttö, on käsitepari, jota olen jonkin verran pohtinut. Vaikka toisaalta haluaisin nyt raittiina ajatella toisinaan kaiken alkoholiin liittyvän negatiivisena (jotta en saisi syitä juoda), niin minun on pakko myöntää itselleni, että ajoittain olen tehnyt töitä alkoholin voimalla. En humalassa (niinkö?), vaan piristävän lasillisen siivittämänä. Sitä en kuitenkaan usko, että alkoholinkäytön kokonaisvaikutus työssä aikaansaamiseen olisi ollut positiivinen.

Kuinka kauan pitää olla raittiina, jotta voi sanoa olevansa raitis? Tätä olen miettinyt. Vaikka ainoa asia millä on väliä, on se mitä teen juuri nyt, niin silti sitä jotenkin laskee raittiuden saavutuksia :unamused:

Hei Satamamestari!
Yksi vastaus kysymykseesi voisi olla kirjassa, jonka nimi on Raittiiksi seitsemässä viikossa. Tekijä Joan Mathews Larson.