.
Kuulostaa suhteellisen pelottavalta ajatukselta suoraan sanottuna. Vaikka itse olen ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen - erityisesti sillon, jos juon - niin en mä usko, että se pidemmän päälle tuntuisi kovin siistiltä jos ois koko ajan ns. hyvissä. Menettäväthän kaikki euforisoivat päihteet ja lääkkeetkin tehonsa hiljalleen säännöllisessä käytössä, luulen että tossa kävisi samalla tavalla, kun ei serotoniinin ja dopamiinin määrää aivoissa voi loputtomiin lisätäkään… Ja jos euforisuus olisi se ns. perusolotila, niin miksi kukaan enää tekisi yhtään mitän vähänkään hankalalta tuntuvaa kuten esim. opiskelisi tai menisi ei-siihen-unelmatyöpaikkaansa maanantaiaamuisin klo 8? Tai en mä ainakaan varmaan menisi… 
Mielestäni ei. Jos, sanotaan että 5 sukupolvea ( 100% telluksen väestöstä ) olisi jollakin kemikaalilla muokattu euforiseen, tai iloseen oloon, luulen et se kääntys itteensä vastaan. Miten ihminen voisi olla onnellinen tai hyviksissä, JOS ei ole kokenut apatiaa, surua, vihaa, turhautumista jne… Ja kun ihminen on inhimillnen kaikkine tunteineen, katoaisi ihmisiltä vaisto esim. suojella itseään ( pelko ). Ja luulen että kaikkein tärkein katoaisi : jos ei ole pelkoa jne. veikkaan että selviytymis vietti katoaisi pikku hiljaa. Jos ihminen ei lapsena koe negatiivisia tunteita, miten voi aikuisena tietää euforia päissään mihin se olo perustuu. Ymmärrättekö ton edellisen ? Ei eiäinten pennutkaan ( jotkut ) tajua pelätä saalistajia ilman että ne oppii sen emolta, tai lauman muulta vanhemmalta jäseneltä… PASKIN IDEA SITTEN FACEBOOKIN !! 
No meillähän on kaikilla oma mielialan perustasomme… Joku saattaa olla aina vähän alakuloinen ja joku toinen taas vaikuttaa melkein aina hyväntuuliselta. Käsittääkseni on olemassa sellainen mielialahäiriö jota kutsutaan “hypertymiaksi”, jossa ihminen kokee jatkuvasti lievää euforiaa. en.wikipedia.org/wiki/Hyperthymic_temperament Se on tosin hyvin harvinainen.
Sama pätee kivun tuntemiseen. Eri ihmisillä on erilainen kipukynnys. Jossain sairaudessa ihmiseltä jopa puuttuu kivuntunto täysin, ja hän saattaa satuttaa itsensä huomaamattaan.
Euforiaahan on monta lajia. On sellaista “opiaatti”-euforiaa missä haluaa vaan maata selällään kuoseissa ja sitten on sellaista “stimulantti”-euforiaa missä haluaa touhuta kaikenlaista. Se perus-mielentila pitäisi vain ohjelmoida sen tyyppiseksi, että jatkuva hyvänolontunne ei eliminoisi tavoitteellista toimintaa.
Tjoo… tulee lähinnä mieleen Aldous Huxleyn Brave new world tosta skenaariosta. Jos kaikilla ois aina kivaa ei kukaan enää kyseenalaistaisi mitään, mikä taas tarjoaisi aika mielenkiintoiset mahdollisuudet vallassa oleville Sitä paitsi ahdistuksesta ja muista negatiivisista viboista syntyy (imo) hemmetin hienoa taidetta. Syntyy toki euforisista fiiliksistäkin, mutta musta ei voi olla toista ilman toista. Syvästi masentuneille, kroonisille paniikkihäiriöisille tai muuten vaan mega-ahdistuneille tosta vois toki olla paljon hyötyä, mutta mihin se raja sit vedettäis…?
^ Tuolla Hedweb-sivustolla käsitellään useita tyypillisiä vastaväitteitä, joita esitetään tällaisille ajatuksille kärsimyksen eliminoimisesta. Muun muassa Brave New World - skenaariota: hedweb.com/huxley/bnw.htm
Perusargumentti tuolla näyttäisi olevan, että ajatus jatkuvasta hyvänolontunteessa herättää meissä vastenmielisyyttä siksi että olemme neurologisesti kykenemättömiä tajuamaan tilaa missä kärsimys puuttuisi täysin. Ihminenhän kokee tuskaa jo syntymähetkestään lähtien kun joutuu kohdusta kylmään ulkomaailmaan ja joutuu yhtäkkiä itse vastaamaan hengittämisestä. Yritys tajuta täysin kivutonta tilaa on sama kuin täysin päihteitä kokematon ihminen yrittäisi tajuta miltä tuntuu olla jollain DMT-tripillä.
Ja jatkuva DMT-trippikö sitten olisi “ratkaisu”? Ehkä joillekin. Mä taas en usko, että kaikki mitä koetaan on pelkästään välittäjäaineilla selitettävissä ja/tai ratkaistavissa, ihmismieli kun muovautuu syntymästä lähtien myös sosiaalisen ympäristön myötä. Mutta kiinnostava ajatushan toi on sinällään…
Mielenkiintoinen aihe kieltämättä. En edes tiedä mitä mieltä yleisesti ottaen olisin…
Jos kuvittelen merkittävimpiä euforisia tiloja joita olen päihteistä kokenut, niin niitä ovat erityisesti oksikodoni humahdus iv-luoksena ja kannabiksen tuoma psyykkinen olotila (usein myös fyysinen) jonka itse juuri omalla kohdallani koen erityisen nautittavana päihdekokemuksena.
Haluasinko sitten, että kenties joku näistä olisi pysyvä. Ei, en haluaisi… Se mikä menee ylös, niin sen on tultava myös alas, ei siin oo muuten mitään ideaa
Sillä olisi varmasti massiiviset vaikutukset mikäli jakainen halutessaan voisi olla ns. “hyvissä” rajattomasti, toimintakyvyn pysyessä hyvänä.
Itseäni kiinnostaa ajatus, että kuinka pitkälle se voidaan viedä se keinotekoinen euforia. Tuotetaan tämä olotila sitten millä tahansa, niin voiko ihminen olla ns. liian “hyvissä”?
En minäkään tunnusta täysin materialistista ihmiskuvaa, sitä että koko ihmismieli voitaisiin selittää kemiallisina prosesseina joita tapahtuu aivosoluissa. Omasta mielestäni on oletettava että ihmisellä on jonkinlainen “henki”/“sielu”/mikälie , jota ei pystytä täysin selittämään luonnontieteellisin keinoin. Jos esim. inhimillisen kärsimyksen kokeminen olisi vain kylmä aivoissa tapahtuva kemiallinen ilmio, niin miten sillä muka olisi sen enempää negatiivista arvosisältöä kuin vaikka jollain etikan ja ruokasoodan välisellä reaktiolla?
Itse en kykenisi edes kuvittelemaan, että kokoajan fiilis olisi mahtava! Ei ihmisen aivoja ole edes luotu pelkkään “maniaan”; aina nousujen jälkeen on laskut… Tuossa myös kadottaisi 100 varmasti oikean ja väärän eron sekä työt jäisivät, kuten joku sanoikin…
Riippunee tietysti euforian määrästä, jos on kunnon herskaeuforiat; kukaan ei tekisi muuta kuin nappailisi näitä jyviä… Tiettyyn tilanteeseen, kuten läheisen kuolemaan tai pitkään masikseen olisi varmasti hyötyä, mutta en usko jatkuvaan tehoon. Ainahan lääkkeissä on sivuvaikutuksia ja ongelmia, joku sopii toiselle, toinen toiselle… 
Minä en erityisemmin pidä siitä henkisestä velttoudesta, jonka pitkään jatkuva onnellinen ja tyytyväinen olotila tuo tullessaan. Tarvitsen tietynlaista ahdistumista, epävarmuutta ja masennustakin tasapainottamaan niitä hyviä hetkiä ja antamaan polttoainetta luovuudelle, joka on kuitenkin ainoa asia, jonka vuoksi elän. Ajatus siitä, että aina olisi mukava fiilis, on suorastaan sietämätön, koska se veisi ainakin minulta pois pohjan olla ihminen.
En nyt yritä käännyttää ketään tuohon HI-manifestin “aatteeseen”, kun kyseessä on kuitenkin jotain mikä saa kannatusta vain aika marginaaliselta porukalta.
Tuossa HI:ssa näyttäisi olevan joitain yhtäläisyyksiä buddhalaiseen uskontoon, mutta myös eroja… Buddhalaisuudessakin opetetaan, että elämä on luonteeltaan kärsimystä, ja että toiminnan tavoitteena pitäisi olla kärsimyksen lopettaminen. Buddhalaisten oppien mukaan tosin juuri se itsekäs mielihyvän tavoittelu on kärsimyksen perimmäinen syy, ja valaistumisen tilaan voi päästä ainoastaan pidättäytymällä turhista nautinnoista ja meditoimalla ahkerasti. Olin yhdessä vaiheessa aika kiinnostunut tuosta buddhalaisuudesta mutta nykyään en ole niin varma.
Toi Hedonistic imperative on osa laajempaa transhumanistista liikettä, jonka perustivat David Pearce ja ruotsalaistaustainen Nick Boström, joka työskentelee nykyään Oxfordissa tulevaisuudentutkijana (futurologina). Transhumanismissa uskotaan, että ihmisen “parantelu” geenitekniikalla ja suorituskykyä parantavilla aineilla ei ole pelkästään sallittua, vaan pitemmän päälle välttämätöntä. Tuotakin varmasti vastustetaan esim. uskonnollisilla perusteilla - transhumanismissa asetetaan ihminen ikään kuin jumalan paikalle. fi.wikipedia.org/wiki/Transhumanismi
Eivät jaksa kiinnostaa nämä utopiat yhtään. Ja tässä on mielestäni aivan hoopo käsitys siitä, mikä tekee meidät onnellisiksi. Ei kyse ole niinkään siitä, mikä on se “euforian” taso, vaan miten rakennamme merkityksellisiä tarinoita ja muistoja itsestämme ja maailmasta. Ei sitä saada lääkkeillä aikaan.
Ei muuten pidä paikkaansa, useilla täysagonistiopioideilla euforian ylläpitäminen kyllä onnistuu annostusta nostamalla, harvalla vain siihen on loputtomasti varaa ja/tai kontakteja. Tosin on arvioitu, että jokaisella opioidilla olisi samanlainen kattovaikutus kuin buprenorfiinilla, mutta tällaiseen johtopäätökseen ei ainakaan vielä ole riittävästi dataa.