[size=50].[/size]
Hyvä aihe. Itse pidän uhkakuvina mm. äärijärjestöjen väkivaltaisia toimia, eli terrorismia ja viharikoksia. Uhkakuvaan voi liittää yhteiskunnan ja sen hyvinvoinnin heikentymisen, joka puolestaan luo alustaa mainituille äärijärjestöille.
Uhkakuva on myös ympäristön saastuminen ja luonnolle aiheutuvat vahingot. Me suomalaiset emme aina tule ajatelleeksikaan, että niinkin puhdas hengitysilma ja luonto mitä meillä täällä vielä on, eivät ole itsestäänselvyyksiä muualla maailmassa.
Venäjää en enää pidä suorana uhkakuvana, niinkuin pari vuotta sitten vielä pidin (ja hätäpäissäni äänestin Kokoomusta) , mutta uhka on kylläkin jonkin erehdyksessä tapahtuvan sotilas-härveleiden törmäys vaikkapa Itämerellä.
Nuin Suomen kantilta good old Sale kyllä hoitaa diplomatian ja ystävyyden Putinin suuntaan, vähän niinkuin Kekkos-vainaa aikoinaan. Vaikka ei vissiin saunaan, hirvimetsälle ja ryyppäämään Kremlin ukkoja viekään, niinkuin UKK.
Henkilökohtaisia uhkakuvia ei nyt ole kovin pahoja. Yritetään huolehtia ittestämme ja pysyä terveenä itse kukin. 
Jos näin yhtäkkiä pitää luetella mieleen tulevat tulevaisuuden uhkakuvat, niin samat asiat siinä nousevat mieleen kuin Vadelmamunkillakin.
ääriliikkeet -joita nousee kumpaankin laitaan kun hyvinvointi jaetaan maailmassa kovin epätasaisesti- ovat varmasti se suurin uhka.
Kovin helposti ihminen jakaa muut lajitoverinsa “meihin” ja “muihin”. Ja siitä se sitten lähtee, vähän sankarillisuusideologiaa ja pyhiä tai isänmaallisia arvoja mukaan, tai yhtä hyvin toisella laidalla sankaruutta ja tappelunhalua oman porukan puolesta, ja niin siinä käy että vinoutuneiden systeemien asemesta syyllisiksi nimetään ne systeemien mukaan elävät ihmiset. Ja nykyään on tuota tekniikkaa niin jokaisen saatavilla, että pahanteko on kovin helppoa. Kaikissa muodoissaan.
Tuo isänmaallisuus on metka juttu juuri, koska minäkin pidän itseäni isänmaallisena, mutta yhtä lailla pidän itseäni maailmankansalaisena. Jos rakastan Suomea, se ei tarkoita että dissaisin muuta maailmaa ja muita kansoja. Olenhan käynytkin maailmalla sen verran, että tiedän ihmisten olevan ihmisiä kaikkialla.
Sankarillisuus-ideologian kuitenkin tunnustan ilomielin, koska usein arvokkaiden asioiden säilyttäminen tai saavuttaminen vaatii sankaruutta, sankarillisia tekoja. Sankaruutta on voinut vaatia jo sekin, että me olemme yhä kansakuntana olemassa, ja voimme tässä kirjoittaa näitä viestejä.
On myös rauhanomaista sankaruutta, siitä on historiassa hienoja esimerkkejä.
Ääriliikkeitä nousee myös maailman rikkaimmissa maissa, joten maailman rikkauden epätasainen jakautuminen ei ehkä vaikuta suoraan niiden syntyyn. Yhteiskunnan sisäinen epätasapaino ehkä kuitenkin. Kansankoti Ruotsissa on pitkät uusnatsi-perinteet, Suomessa maahanmuuttaja-nuorukaisia värvätään Isikseen, jne.
Olisiko niin, että jokainen meistä voi tehdä jonkin pienen asian ehkäistäkseen näiden ääri-ilmiöiden pahenemista? Mutta mikä se pieni asia voisi olla?
Niinpä. Olivathan ne sotilaat isänmaallisia, toisessa maailmansodassa joka puolella. Suomalaiset, ilman muuta. Ja sakasalaiset olivat erittäin isänmaallisia, sitä ei kukaan voi kiistää. Tekivät sankaritekojakin isänmaansa puolesta.
Mutta yhtä isänmaallisia olivat venäläisetkin.
Joskus olen miettinyt että oliskohan kaikki päästy vähemmällä jos puolin ja toisin olisi oltu hiukan vähemmän isänmaallisia.
Isäukkoni , muuten, oli siellä rintamalla. Viimeisiä kranaatinsirpaleita tongittin päästä ja niskasta vielä tällä vuosituhannella, vähän ennen hänen kuolemaansa. Oli, kun käskettiin, siinä kaikki mitä hän asiasta kertoi. Isänmaallisuutta en hänen puheissaan tai teoissaan huomannut koskaan. Jos en kohta asiasta kysynytkään, kun ei hänkään välittänyt semmoista asiaa edes puheeksi ottaa.
Töitä teki, ikänsä. Raskaitakin semmoisia.
Ei ryypännyt, ei edes tupakkaa polttanut. Kovin vähän lienee ollut muitakaan paheita. Olisko niin enää jaksanutkaan, mitään paheita harrastaa. Työpäivän jälkeen kun hartiapankkihommana rakensi talon, teki iltatöitä muillekin että sai omatkin lankkunsa ja sementtisäkkinsä maksettua, neljä kakaraa sitten jo söikin sen lopun mitä vanhempien tienesteistä jäi.
Oli muuten sitä mieltä, että ne aseistakieltäytyneet olivat vähintään yhtä rohkeita kuin hänkin. Niille kun oli luvassa varma kuolema omien taholta, silloin kiivaimpina aikoina.
Noin sitä olen hiukan minäkin ajatellut; usein minusta näyttää siltä, että ne aseista ja sotimisesta kieltäytyneet ovatkin olleet oman maailmankatsomuksensa puolesta yhtä sankarillisa kuin nekin jotka pystyivät sittemmin päänahkoja laskemaan ja kertomaan millä konsteilla he ruumiita tekivät naapurin miehistä.
Niin, ne ääriliikkeet ja vihanlietsojat, vadelmamunkki ajatteli että jospa jokainen voisi jotain pientä tehdä niiden torjumiseksi.
Olen siinäkin samaa mieltä, kyllä meillä jokaisella on myös oma pieni osuutemme yhteisestä vastuusta.
Ei siis ole moraalista oikeutta painaa päätä pensaaseen ja hyväksyä vihan ja väkivallan ihannointia. Ainoa mikä vähän voi jarruttaa fanaattisimpia (puolin ja toisin, kummasta äärilaidasta tahansa) on ympäristön reagointi. Yleinen mielipide, se vaikuttaa niihinkin. Siksi ei pidä olla hiljaa ja odottaa että jospa menisi ohi…
.
Niin… ja jos yrittää olla yleensä ihminen ihmisille niin eiköhän se aja saman asian?
Kaikista ennakkoluuloista ei taideta kukaan ihan kokonaan päästä irti, mutta niitä voidaan vähentää. Suhtautua ihmisiin ihmisinä, jakamatta heitä oikeastaan mihinkään ryhmiin esimerkiksi just alkuperän takia.
Maahanmuuttajiin olen johinkin tutustunut, ihan muuten vaan tulleisiin ja myös pakolaisleiristä pelastettuihin… ja sitten vaan jossain vaiheessa ne alkoivat tuntumaan ihan tavallisilta ihmisltä. Joukossa fiksuja, mukavia ihmisiä, samoin kusipäitä samassa suhteessa kuin suomalaisissakin… toisten kanssa olen tullut hyviksi kavereiksi, joidenkin kanssa sitten ei kovin paljon yhteistä ole. Mutta mahdottomalta tuntuu että enää oppisin vihaamaan ihmisiä syntyperän perusteella.
Enkä minä sen kummemmin vihaa noita fanaatikkojakaan, tulivat sitten mistä suunnasta tahansa. Pikemmin siinä tunteessani on pelkoa. Varovainen olen, kun vihaisia ja väkivaltaa ihannoivia ihmisiä näen.
.
Niin, Venäjällähän sitä kutsutaan edelleen “Suureksi isänmaalliseksi sodaksi”. Neuvostoliiton kuolonuhrien lukumäärä oli kaikkein suurin, jota Stalin ei tosin tainnut pitää kovinkaan kummoisena hintana suuresta voitosta.
Mutta siitähän kaikki alkoi, kun ihan sulassa sovussa keskenään Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat ison osan Eurooppaa etupiireihin Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa.
Olisiko ollut laitaa, että kaikki pienemmät maat olisivat tuumanneet että juu, annetaan toki noille isoille pojille meidän maat vastaanpanematta, ei olla turhaan liian isänmaallisia ja puolustauduta.
Puola pistettiin ihan sovussa kahtia; traaginen oli yritys puolalaisten urhealla ratsuväellä käydä taistoon saksalaisten panssarivaunuja vastaan.
Ehkä olisi Suomessakin pitänyt vaan nostaa kädet ylös ja toivottaa toveri Stalinin joukot tervetulleeksi “vapauttamaan” meidät kapitalistien ikeestä.
Olisiko ehkäpä Iso-Britanniankin kannattanut heittää saarensa puolustaminen sikseen siinä vaiheessa, kun Saksa vaikutti aivan ylivoimaiselta ja näytti hotkaisevan Iso-Britannian hetkenä minä hyvänsä suihinsa. Olisi jäänyt tämäkin rämpytys tekemättä: youtube.com/watch?v=Xg9aQvjMS60
Tiedän, olet kertonut ennenkin. Eipä monikaan sotaveteraani ole kokemuksistaan paljon huudellut jälkeenpäin, eivät monet isänmaallisetkaan. Kokemus oli niin järisyttävä monelle, ettei sitä osaa jakaa muiden kanssa kuin niiden, jotka kokivat saman. Suurin osa sotaveteraaneista jäi hautomaan kokemuksiaan hiljaisuuteen, osa alkoholisoitui ja joutui yhteiskunnan hyljeksimäksi.
Aseistakieltäytyjistä suurin osa taisi olla sitä uskonnollisista syistä. SIis ne jotka kieltäytyivät suoraan eivätkä lähteneet käpykaartiin tai yrittäneet loikata vihollisen puolelle. Uskonnollisista syistä kieltäytyneitä ei Suomessa teloitettu, karkureita kylläkin jonkin verran. Suurin osa selvisi vankeusrangaistuksella.
Teloittaminen oli väärin, mutta ei kuitenkaan yhä graavia toimintaa kuin Puna-armeijassa, jossa politrukin luodin saattoi saada nahkaansa pelkästä perääntymisestä väärässä paikassa. Sotavangiksi joutuminen oli Puna-armeijassa myös petturuuteen verrattava rikos, josta saatettiin rangaista sotilaan perhettä.
On aina kovin spekulatiivista pohtia miten asiat olisivat menneet jos ne olisivat menneet toisin kuin mitä menivät. Ensimmäisenä tulee kuitenkin mieleen arvaus, että elintaso olisi samaa luokkaa kuin on itä-Karjalassa ja varusmiespalvelus olisi pitänyt suorittaa samoin kuin Baltian nuoriso on sen suorittanut (4 vuotta jossain Kaukasuksella tai Siperiassa, ja valtaväestöstä koostuvien ruotukaverien alistamana).
Tai sitten kaikki olisi mennyt ihan toisin, pienikin poikkeama voi aikaansaada suuren muutoksen, ainakin kaaosteorian mukaan (siten vaikkapa öykkärimäinen Ruotsi olisi saattanut koota hirmuarmeijan ja olisivat toisen öykkärin, Sweitsin kanssa vallanneet koko Euroopan, ja osia Aasiasta ja Jerikon ja Mesopotamian).
Itä-Suomesta kotoisin olevana minulle on sotaveteraanien ja etenkin sotainvalidien kunnioittaminen itsestäänselvyys vaikka toisaalta on ilmiselvää että sodat ja niiden aiheuttamat kärsimykset ovat ihmiskunnan itse itselleen aiheuttamia.
Isis on USA:n aikaansaannos. Saddamin sunnit alistivat shiioja mutta USA muutti alistussuhteet toisinpäin.
apu.fi/artikkeli/mista-isis-tuli
Ihmettelen muuten miksi “meidän”, länsimaalaisten, tekemät epäinhimillisyydet ovat ihan jees, tai ainakaan niihin ei nyt vaan mitenkään voi puuttua. Työpaikan kahvipöydässä naureskeltiin taannoin Quantanamon kidutuksille, minä en nauranut, se oli se minkä pystyin tekemään. Amnesty Internationalia voi myös tukea, sen en ole ainakaan vielä kuullut sortuneen mihinkään väärinkäytöksiin.
Niin, ehkäpä nämä lähes pasifistiset asenteeni saattavat johtua juuri siitä isäni sodanvastaisuudesta.
Hän ei tosiaan koskaan korvaansa lotkauttanut niille sotaveteraanijärjestöille ja itsenäisyyspäivien marssirivistöille. Eikä oikein edes vastannut kun jotain yritettiin sodasta kysyä.
Se minua pikkupoikana jurppi kun hän ei meille suostunut puusta leikkipyssyjä tekemään. Ei kyllä siihenkään mitään sanonut kun sit väkerrettiin itse.
Kai se sittten jotenkin jotain urautumaa tuonne aivoihin jätti.
Mutta, mahtaisinko sen parempi ihminen olla vaikka tästä paikasta tukkani kaljuksi ajaisin, tatuoisin leijonaa ja hakaristia niskaan ja ostaisin rautakorkoiset maiharit… mitä siihen varustukseen nyt muuta sit kuuluikaan?
Ehkä saan elellä ihan tämmöisenä vaan … ehkä ehdin vanhenemaankin tarpeeksi ennenkuin saavat sen seuraavan sodan lietsottua vauhtiin ettei sit tarvitse enää osallistua.
Olen Usvakumpareen kanssa samoilla linjoilla, ja minäkin muuten itä-Suomesta kotoisin. Minusta jollekin Quantanamon tai Abu-Khrabin kidutuksille naureskelu on yhtä käsittämätöntä ja kipeää, kuin mille muullekaan kidutukselle naureskelu. 
Metsänreunan mies, se että pieni maa puolustautuu esimerkiksi bolsevikkien tai natsien hyökkäystä vastaan, ei liene pahassa ristiriidassa pasifismin kanssa. Itsenäisyys on aika tärkeä asia, siitä lienevät samaa mieltä Baltian maatkin jotka itsenäisyytensä vuosikymmeniksi menettivät.
Pahin skenaario olisi voinut olla myös Ukrainan kohtalo. Sinnehän Isä Aurinkoinen järjesti nälänhädän, jossa kuoli miljoonia ihmisiä.
Minulla ei ole hakaristiä missään. Pidän sekä natsismia että bolsevismia samantapaisina hirviöinä, jotka vaativat miljoonia kuolonuhreja.
Suomen Leijonaa voisin pitää jossakin vaatteessa tai korussa. Samaa Leijonaa, joka on jääkiekkojoukkueemme paidassakin.
Minä olen muuten touhuillut maahanmuuttajien kanssa ihan jonkun verrankin. Ollut vetämässä heille jopa eräänlaista pienimuotoista suomen kielen kurssia. 
Hauskaa oli kaikilla, ja jotain opimmekin: kaikki toisiltamme.
Jos minulla semmoisessa tositilanteessa kantti kestäisi, niin kieltäytyisin lähtemästä kummankaan kelkkaan sen paremmin Aatun kuin Josif Vissarionovitsinkään.
Mutta, kun sen oman epäsankarillisuuteni ja arkuuteni tositilanteissa tiedän, niin onhan se myönnettävä, sinne olisin marssinut minäkin saksalaisten aseveljenä joukon jatkona.
Ehkä hiukan hiljempaa veisaten kuin innokkaammat soturit, mutta ei olisi rohkeus riittänyt sanoa että tuo arjalaisen valiorodun valtaannosto ei ole minun hommiani, siitäkään huolimatta että noissa muissa maissa on yhtä vittumaista väkeä.
Sinne minä olisin mennyt, ei minusta olisi muuhun ollut.
Ja vaikken niin tykännyt, niin olin minä niinkin luopio omien ihanteideni suhteen että ihan kiltisti kävin aliupseerikoulunkin kun sattuivat sinne käskemään.
Parempi se olisi minun pitää näistä asioista suuni kiinni.
Myönnän.
.
Kuten hyvin tiedät, Talvisodassa Suomi taisteli yksin sitä toveri Dzugasvilin armeijaa vastaan, päämääränä ainoastaan oman itsenäisyyden ja olemassaolon säilyttäminen. Silloin yhdistyi koko kansa vasemmalta oikealle, ja myös sisällisodan vanhat kaunat unohdettiin yhteisen asian vuoksi.
Motivaatio oli suomalaisilla selvästi parempi kuin naapurin joukoilla, jotka poloiset oli haalittu väkisin jostain aroilta valloitushommiin kauas kotoaan. Eikä Talvisodan ihme syntynyt ylhäältä pain käskyttämällä, vaan ilmapiirissä oli vahvasti jotain, jonka vuoksi suomalaiset tunsivat olevansa oikealla asialla, ja vastarinnan olevan oikeutettu.
Suomessa tunnettiin olevan jotain puolustamisen arvoista.
Jatkosodassakaan ei ollut kyse mistään “arjalaisen rodun nostosta”, vaan hegemonia oli vahvasti korjata Talvisodassa koetut vääryydet, ja ottaa omat alueet takaisin. Liittoutuminen jonkun isomman kanssa oli ilmiselvää, koska Talvisodassa olimme olleet ypoyksin, pelkkä mailman sympatia tukenamme. Lähin vaihtoehto oli Saksa.
Pakko myös sanoa, että suhteemme waffenbroderiin oli hyvin kunniakas verrattuna muihin Pohjoismaihin. Emme mielistelleet emmekä nöyristelleet, vaikka liittolaisia olimmekin. Sen sijaan Norja ja Tanska tulivat Saksan miehittämiksi, ja niissä nousi myös omasta takaa omia pikku-hitlereitään. Ruotsin kuningas puolestaan mielisteli ja pokkuroi Aatua kieli ruskeana ja myi Saksalle rautamalmia, pelätessään Ruotsin joutuvan jakamaan Tanskan ja Norjan kohtalon.
Isänmaallisuus? Aadolf oli itävaltalainen, Josif oli gruusialainen. Molempia julmureita inspiroi pelkkä valta, valta ja valta, eikä kumpikaan synnyinmaansa vapaudesta ja onnesta tainnut paljon piitata.
.
.
“Me suomalaiset.”
Me? Tämä monialaspesialistina esiintynyt sukulainen kielsi minua käyttämästä sanaa ME hänen läsnäollessansa, Nytpä on pitkäaiaksityötön kohta 60 v. että jätkälle HAH, HAH, HAA!
- Hjalliksen kolumi. Täydellinen omaneduntavoittelu politiikassa: kansanedustajilla on mielessä vain oma etu ja puolueen/järjestön etu. Maan etu vain juhlapuheissa. (Eduskuntasalissa on porukkaa vain kun kamerat on paikalla - muuten tyhjät salit).
- Andy McCoyn esille tuoma ilmiö: kateellisuutta ja vahingoniloa hän ei ole tavannut missään muualla vastaavassa määrin kuin täällä.
- Työurien lyhennys 3-8 vuodella alkupäästä ja vankileirien eli (näennäis)korkeakoulujen saaristo: joka neljäs mies ja joka kolmas nainen korkeakouluopiskelijoista kärsii mielenterveyden häiriöistä.
- Teatteriyhteiskunta. Kaikki ovat asiantuntijoita tai ovat olevinaan. Ennen oltiin konttorirottia tai esimiehiä. Tämä vastaa prof. Pihlannon näkemystä: kaikki on vain työmuistissa tapahtuvaa teatteria ja pelleily korkeakoulujen kanssa pitäis lopettaa.
- Varallisuuden uusjako: Helsinkiin ovat tulleet nyt hintojen takia ulkomaiset asuntosijoittajat. Rikkain % rikastuu (eikä aina maksa veroja [minun vero% on monesti negatiivinen, mutta en selitä ettei minua aleta matkimaan]). Keskustapuolue kaappasi Nuorisäätiön - 35 miljoonaa hämärää rahaa RAY:stä, AY-liike tienaa sikamaisesti vuokrina, asumistuet valuvat asuntosijoittajille ja nostavat verotusta.
- Ylisuuri, tuottamaton ja ylipalkattu julkinen sektori, jonka alas ajaminen olisi poliittinen itsemurha mille tahansa puoluleelle.
- Ruotsinkielisten etuoikeudet (paljon verovapaita säätiöitä), Perussuomalaisten säätiön kaappaus Soinin käsikassaraksi.
- Läpikorruptoitunut yhteiskunta: luottamuspaikat jaetaan tutuille, samoin kesätyöt, virkoihin valitaan poliittisiin verkostoihin kuuluvat tai “hyvät tyypit”.
- Kaikenkattava surrealismi; HP:n kannettavan ostin Toshibalta, tänään Vasemmistoliitto esitti “laskelmia” - minä esitin laskentamallin, jossa kahta työkirjan solun arvoa muuttamalla saa kymmeniä laskelmia, painajaisunet (sukulainen oli unessa esittelemässä Rolex-Daytonaa: “Hah, hah, haa köyhät 3.610 £ Lontoosta, minä saan osinkoja tästä kellosta joka päivä”) → sain unesta idean rakentaa maksusysteemin eli saan melkein joka arkipäivä osinkoja (menee Forbes 2000 -listan firmoihin, jotka maksavat 4 kertaa vuodessa ja vuodessa on 258 arkipäivää - nyt on koossa 67 arkipäivälle). Bernerit eivät edusta mitään puoluetta (on ollut Kokoomusta, Liberaaleja, Keskustaa), mutta Anne Berner on hallituksen ainoa sivistysporvari eli liikemies/liikenainen vanhasta kansahelsinkiläisestä suvusta.
jne. jne. jne. jne.jne.
William James: todellisuus ei ole mielenkiintoinen. Se vain on.
Kun aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi ja maapallo muuttuu avaruuspölyksi tulee totuus esiin: kaikkien ihmisten kaikki saavutukset ovat lyhyt- ja väliaikaisia. Se on pysyvää.
Länsimainen jatkuvan kasvun vaatimus ja siitä suoraan johdannaisena tuleva suorittamisen normi, joka läpäisee yhteiskunnan jokaisen instituution, tason, yhteisön ja pienimmänkin yksikön. Kestämätöntä ja tuhoavaa. Kaikki, myös ei materialistinen, on alistettu tämän alle. Siinäpä sitä uhkakuvaa riittävästi.
.