Onko mielestänne luonnollista, että alkoholistin läheiselle tulee tilanne, jolloin ei odota enää mitään? Elää päivä kerrallaan ja katsoo mitä tuleman pitää? Monille ulkopuolisille tilanne ilmeisesti näyttäytyy outona ja odotetaan, että läheinen jaksaa olla tsemppaava yms. Toisaalta, kun “kaikkea” on yritetty, niin eikö avaimet raitistumiseen ole vain ja ainoastaan alkoholistilla itsellään (edelleen)? Eikö ole epäinhimillistä, että läheisen pitäisi jaksaa toivoa ja uskoa aina vaan?
Nimenomaan niinhän se on, että läheinen voi aikansa yrittää kannustaa alkoholistia raittiuteen. Jossakin vaiheessa kuitenkin usko loppuu, kun asiat ovat vuodesta toiseen samalla mallilla, vaikka mitä olisit tehnyt.
Minusta on enemmän, kuin suotavaa, että läheinen jatkaa hyvin pian omaa elämäänsä, mikäli alkoholisti ei itse tarjottuun apuun halua tarttua. Joskus alkoholisti alkaa toipua, kun läheinen lähtee hyysäämästä ja onkin kannateltava itse itseään.
On epäinhimillistä ja sairasta yrittää vuodesta toiseen parantaa alkoholistia. Sairauden nimi on läheisriippuvuus.
Ei kannata toivoakaan, että kukaan joka ei ole elänyt alkoholistin kanssa, voisi ikinä käsittää asian karmeutta. Sen vuoksi kannattaakin keskittyä omaan ja tärkeiden läheisten hyvnvointiin. Antaa kaikua muiden päivittelyt kuuroille korville.
Mielestäni ihan normaalia että jossain vaiheessa järki sanoo, että turha enää toivoa.
Mutta onko se tervehenkistä riippuu siitä, että mitä kautta se tunne tulee. Onko se “ei sitten väkisin, kerran ei koskaan mitään kerran aina.”
vai onko se aitoa hyväksyntää mitä tulee tosiasioihin, järkeä ja ymmärrystä sairauden luonteesta, joka realisoi senkin vaihtoehdon, että toinen ei raitistu koskaan ja elämä on tässä ja nyt.