Toiminko liian hätäisesti?

Sanoin miehelleni eilen, että nyt riittää ja laitoin liittomme katkolle. Nyt kuitenkin kun lueskelin täällä tekstejä niin alkoi tuntua että olenko liian ehdoton. Mieheni ei rymyä juoppoporukoissa, ei ole väkivaltainen ja puuhastelee kyllä aika paljon kotona.

Toisaalta hän kyllä juo reilusti, ei kuitenkaan päivittäin. AUDIT testistä sai 22 pistettä. Suurin ongelma on juomisesta valehtelu. Meillä on kolme lasta joista pienimmäinen alle kaksivuotias. Valehtelullaan on aiheuttanut jo muutamia vaaratilanteita lapsille ja eilen tilanne kärjistyi, kun mieheni oli lähdössä kahden isomman lapsen kanssa metsälle ja väitti minulle ettei ole ottanut, kun sitä hajun perusteella epäilin. Aiemmin tällaisissa tilanteissa olen ollut aika voimaton, mutta nyt meillä oli muutamia viikkoja sitten yhteisestä sopimuksesta ostettu alkometri jonka lukemat osoittivat ettei auton rattiin ollut todellakaan mitään asiaa, saati sitten pyssyn kanssa heilumaan. Tunnusti sitten juoneensa yhden miedomman ja jonkin verran väkevää aiemmin päivällä.

Juomista on jatkunut jo vuosia, välillä enemmän ja välillä pitempiäkin kausia ilman. Nyt kuitenkin koko kevään ilmeisesti joi aika paljon, mutta väitti minulle aina ettei ole yhtään ottanut. Toisinaan kävely oli todella huteraa ja puhe sammalsi ja silti kehtasi päin naamaa sanoa ettei ole juonut mitään tai käyttänyt mitään aineita. Totuus jää hänen haltuunsa. Kesän alussa kaatui pahasti illalla eikä päässyt enää kunnolla ylös ja puhe ei sujunut. Silloinkin kysyessäni asiaa, sanoi ettei ole juonut mitään. Hetken päästä sanoi että yhden oluen on ottanut. Minä soitin hädissäni ambulanssin, kun tietysti ajattelin että kyse on jostain vakavasta. Ampparikuski puhallutti miehellä 2,8 promillea joten saattoipa olla vähän muutakin kuin yksi olut. Kesäloma meni päivittäisen kaljoittelun merkeissä. Miehestä ei huomaa päällepäin kovinkaan helposti juomista, joten määriä on vaikea sanoa. Joitakin viikkoja sitten olimme lasten kanssa neljä päivää reissussa ja koko aikana ei ollut saanut mitään aikaiseksi ja viinaa oli kulunut. Silloin keskustelimme jälleen kerran asiasta ja sanoin että annan viimeisen mahdollisuuden ja mieheni tuntui ymmärtävän tilanteen. Oli puhunut alkometrin ostamisesta jo aiemmin ja silloin päätimme mittarin ostaa. Pari viikkoa meni suhteellisen hyvin, yhden kerran epäilin ja pyysin puhaltamaan, mutta silloin ei ollut juonut. Kunnes sitten eilen rysähdettiin taas arkirealismiin kunnon nokkalaskulla. Oltiin puhuttu alkoholismista edellisen kerran yhteydessä ja mies kyllä silloin tunnusti ongelman ja minä sanoin että haluan vielä yrittää ja että retkahduksia saattaa tulla, mutta niistä selvitään. Ainoa mitä vaadin oli se, että kertaakaan ei minulle enää valehtele. Luottamus oli kaikkien näiden vuosien jälkeen jo aivan romuna ja yhtään kertaa enempää en kestä.

Tässä siis olen. Kolmen lapsen kanssa yksin. Mies on nyt mennyt. Aikoi aluksi asua mökillämme ja sitten katsoa vuokraako asunnon vai mikä on tilanne kun ilmat kylmenevät liiaksi. Lähtö oli todella vaikeaa hänelle ja oli vaikeaa myös päästää hänet menemään. Olo on turta ja tyhjä. Rakastan miestäni aivan älyttömästi. Hän on ihana herkkä ihminen ja todella tärkeä meille. Juominen tekee hänestä kuitenkin aivan eri persoonan. Jotain on nyt pakko tapahtua. Hänen on otettava vastuu omasta elämästään ja selvitettävä kaikki ongelmat ammattiauttajan avustuksella. Toivon kovasti että tästä on suunta ylöspäin kohti yhteistä tulevaisuutta. Toista vaihtoehtoa en halua edes ajatella.

Tässä kirjoittaessa vakuutin ehkä jo itseni siitä, että jotain oli pakko tehdä. Parempi tehdä se ennenkuin mies on aivan pohjalla?

Jospa se mökillä asuminen pistää miehenkin miettimään kumman valitsee, viinan vai perheen. Nähtävästi miehesi käyttää paljon enemmän kuin uskotkaan. Jo jatkuva valehtelukin siitä kertoo.
Ihan hyvä että puutuit asiaan vakavasti. Jos tilanne paranee voitte aina palata yhteen. Jos hän on valmis etsimään apua itselleen tue häntä mutta älä jätä tilannetta “roikkumaan” pelkkien lupauksien varaan.
Voimaa ja toivoa parempaan tulevaisuuteen.

Mitään ei ole mennyt hukkaan, kun ymmärsit “katkaista” tilanteen, joka tosiaan vaikuttaa alkoholiongelmalta: sietomäärä kasvaa (ei näytä humalaiselta), valehtelee juomisesta ja määristä: ei sinun tarvitse laskea pulloja, tiedät kyllä että vaikka olisi yhden ottanut ja kieltää sen niin se on jo ongelmallista ja valehtelemista: jos juo yhden oluen ja kieltää sen juoneensa niin ihan sama asia kuin se että on juonut viinapulloja korillisen ja kieltää sen juoneensa.

Mies asuu nyt mökillä ja olette molemmat onnettomia ja ikävöitte toisianne. Tilanne voi mennä seuraavaksi sen tutun kaavan mukaan: hän lupaa olla juomatta, sinä otat hänet takaisin asumaan ja kohta taas alkaa salailu ja valehtelu. Tätä te jatkatte yhä uudestaan kunnes jommallakummalla tulee pohja vastaan. Jos mies lähtee hoitoon, voit häntä tukea siinä, mutta hänen on tosiaan otettava oma vastuu ja suljettava korkki itse. Minusta oli hyvä, että sen kirjoitit tähän viestiisikin heti ihan oikein: se ei ole sinun päätös vaan hänen.

Ja jos sinä itse ymmärrät hakea apua itsellesi, sinulla on mahdollisuus parempaan elämään yhdessä tai yksin, koska sinä olet sairastunut puolison rinnalla. Sinullakin on vaikeaa, ei pelkästään puolisolla, muista se ja etsi itsellesi apua! Täällä on hyvä kirjoittaa tuntoja ulos, lue meidän muiden ketjuja ja näet niissä selvää kehitystä (johonkin suuntaan): joskus pelkkä sanojen ulos purkaminen voi jäsentää ajatukset siihen, mitä oikeasti haluat.

Toivotan sinulle voimia, vaikka täällä kyllä yhdessä ketjussa vähän aikaa sitten mietittiin, että yksikään läheinen ei raitistu ennen kuin läheiseltä loppuu voimat: voimat mahdollistaa juomista ja voimat “parantaa” alkoholisti rakastamalla. Tuolla oli tuo ketju “Apua läheiselle” tms, siellä löytyy linkkejä ja keinoja sinulle.

Teillä on taival nyt tässä ihan alussa ja toivotaan että polku on oikeaan suuntaan, olipa se mikä hyvänsä.

Komppaan edellisiä vastaajia, sielläpä tulikin jo hyvät.
Voisin vielä jatkaa kuoroa, että et toiminut väärin etkä hätäisesti. Ja jos nyt annat periksi tuossa niin voit jopa tehdä karhunpalveluksen miehelle. Tosiaan, ei ole mitään järkeä jäädä katsomaan ja odottamaan, että hän vaan tajuaa ja lopettaa itsestään. Ei siinä vaiheessa enää kun on pitänyt jo valehdella juomisestaan, ole raitistuminen käden ulottuvilla. Ei varmaan pysty enää ilman apua lopettamaan. ANNA sen miettiä tuota hommaa nyt, ja hyvä että heitit sen ulos NYT. Mietipä…syksy kylmenee, ja pimenee, mutta parempi nyt kuin talvipakkasella! Et voisi 30 asteen pakkasella ehkä raaskia!
Joten nythän se “paras aika” onkin. Kesällä jos mies lähtee…no. Mä tiedän mitä mun miekkonen tekee kesäkuumalla…juo! Kun on loma…ja anna sen ihan itse miettiä missä asuu ja mitä tekee! koska jos nyt mietit tuota sen puolesta, saat lopun ikää kannatella sitä ja ryyppäämine vain yltyy…
Miehen pitää itse nähdä että asioista pitää ottaa vastuu ja niitä ei tulla tekemään sen puolesta.
Kysy neuvoa, hakeudu avun piiriin, koska pikkujutuissa on hyvä tietää mitä tekee ettei jolain pikkupaapomisella pilaa hyvin alkanutta vastuunottoa ja raittiutta, toisaalta että miehellä on se toivo kuitenkin,

Hyvä että alat selvittää omia olojasi, koska sehän on perheen sairaus…Miehen valinta mitä hän tekee, mutta myös koska te olette perhe niin kai se juominen suhun on jo nyt vaikuttanut.
Ja unohda ne “ei se lyö”,“eikä huuda”…selitykset…ei tarvi kuin vähän olla jo paha olo juomisen takia yhdelläkään siinä perheessä, niin ongelman voi jo todeta.

Pari vinkkiä, jotka voi ottaa miten haluaa tai olla ottamatta. En puhalluttelisi aikusta miestä, ja en vaatisi addiktiosta kärsivältä vielä että “älä koskaan valehtele enää”…voi olla alkuvaiheessa liian iso pala koska jos vannot että sulle ei enää valehdella…noh…Ehkä toimii, joskus ei…ITSE mä en vaadi mieheltä rehellisyyttä. jos en ole varma että päätän suhteen seuraavan kerran kokonaan kunjää valheesta kiinni.koska addikti valehtelee, se on yhtä varma kuin päivän nousu. jos ei isoa, niin pientä asiaa…
Se että vaatii rehellisyyttä ja puhalluttaa toista, ei ole väärin…mutta siinä voi tehdä jälleen sitä karhunpalvelusta itselle sekä toiselle. Vahtiminen rajoittaa myös omaa elämää, ajattelepa vanhan aikaista linna vankilaakin: Toinen on siellä vartija ja toinen vanki. Mitä yhteistä heillä on: he ovat kumpikin vankilassa.

Ensimmäinen yö takana. Olo on turta ja väsynyt. Unta ei kyllä kovin moneksi tunniksi riittänyt. Neljävuotias nukkui levottomana ihan vieressä ja pienimmäinen herätteli useamman kerran yön aikana. Varmasti tietävät että nyt tapahtui jotakin ja isi ei ole kotona. Vaikutusta on vaikea vielä tietää. Nyt on vain itse pakko pysyä kasassa ja jatkaa eteenpäin vaikka tekisi mieli kääriytyä peiton alle ja nukkua talviunet.

Kiitos teille kaikille vastanneille. Tuntuu tosi hyvältä tulla kuulluksi myös niiden kanssa joilla on asiasta kokemusta. Mulla on lähipiirissä todella hyviä kuuntelijoita, mutta konkreettisia neuvoja he eivät pysty antamaan.

Nyt on sitten työpäivä edessä. On aika absurdia, että työskentelen sellaisten nuorten kanssa, joilla on ongelmia koulunkäynnissä. Minulla on siis teknisesti hyvät valmiudet kohdata esimerkiksi päihdeongelma. Ja sitten oman miehen ongelman edessä olen aiva kädetön. Tiedän kyllä miten pitäisi toimia, mutta tunteet on liiaksi pelissä ja sitten huudan, räydään, anelen, itken, nalkutan, yritän mykkäkoulua, yritän puhua järkeä ja kertoa mitä on tekemässä… Vaikka tiedän sen niin turhaksi ja omien voimavarojeni tuhlaamiseksi. Tämä todellakin on nyt paras ratkaisu mihin pystyn. Ja onneksi työni tarjoaa myös hyvät työterveyspalvelut, joten saan myös itselleni ammattiapua. On silti kyllä tosi epäonnistunut olo ja tuntuu ettei ole mitään järkeä mennä töihin - miten voin auttaa nuoria jos en pystynyt auttamaan edes miestäni? Tiedän - taas niin turhaa, mutta kyllä ammatillisessa mielessä olen tällä hetkellä aika pohjalukemissa.

Minulta meni kyllä tosi kauan, ennenkuin myönsin itselleni, että miehelläni on alkoholiongelma. Kerta toisensa jälkeen huomasin selitteleväni läheisilleni että eihän se nyt mikään alkoholisti sentään ole. En vain halunnut katsoa rumaa totuutta silmiin. Nyt oli pakko ja onneksi, vaikka olen viimeisen vuoden jäljiltä aivan palasina, tiedän myös olevani sitkeää tekoa. Tälle tielle olen lähtenyt ja nyt se katsotaan loppuun!

Kerään tässä vielä minuutin voimia nousta ja lähteä pää pystyssä töihin. Tänään en aio sanoa kenellekään että mieheni ei ole alkoholisti :cry:

Kuule, tuon paremmin ei voi toimia! Ei kukaan voi alkoholiongelmalle tehdä mitään auttaakseen, vaan paras tapa on lakata tekemästä sitä mitä on ennenkin tehnyt. Kukaan ei pysty raitistamaan toista ihmistä, ei edes ammattilaiset vaan silloinkin se lähtee omasta motivaatiosta. Kaikkea olet kokeillut, pyytämistä, vaatimista, yms, se ei toiminut, joten nyt teet noin. Ammatillisessa mielessäkin tuo kertoo hyvää tarinaa, et hakkaa päätäsi seinään, hyväksyt tosiasiat, hyväksyt ongelman, haet apua. Kypsä ihminen huomaa milloin on sen aika, ja sinä olet niin tehnyt.
Paras lähtökohta auttaa toisia, on kokea, toimia, ja mennä sitten eteenpäin.
Tunteita ei voi lakata tuntemasta, en usko että on mahdollista suhtautua oman läheisen alkoholiongelmaan kliinisesti.
Toimintaa pystyy muuttamaan, tunteita ei.
Suosittelen että käännyt jossain vaiheessa nimenomaan alkoholi ja päihde ammattilaisten puoleen asiassa, normi mielenterveystoim??jutut ei välttämättä ole perehtyneet alkoholiongelman koukeroihin, jotka joskus vaatii ihan erityisiä toimenpiteitä. Jos sulla on jo olemassa oleva terapiasuhde tms, niin ei varmaan estä että juttelet myös muualla.

Hei aloittaja, voimia sinulle vaikeaan tilanteeseen! Voi että se tuntuukin tutulta tilanteelta, niin monasti miehellä silmät kierossa ja huulilerpalla kun selittää että mitään en ole ottanut :stuck_out_tongue: .

Meillä tarina ehkä hieman erilainen, oma mies on pitkän raittiuden jälkeen alkanut kesäisin retkahdella, viime kesänä se sitten ensimmäistä kertaa kärjistyi kun en enää ollutkaan mahdollistaja vaan ilmoitin että valitsee, perhe vai viina. Silloin saatiin parin kk jumppauksen jälkeen asiat kohdalleen… kunnes tänä kesänä sama tarina, kirkassilmäinen mies selittää että mitään en ole ottanu…hik.

Minä päätin että ei enää, nyt riittää ja lähdin hakemaan asuntoa itselleni ja lapsille. Meillä myös kolme pientä lasta 2 -6 v, joiden kanssa olen yrittänyt puhua asiasta kiihkottomasti, kertoa että äiti ottaa eron koska ei enää luota. Minulla tosin juuri nyt (muuttoon vielä 1 kk aikaa) on oikein kevyt ja hyvä olla, tiedän kaikkeni yrittäneeni.

Kiitos tästä. Luin tämän aamupäivällä töissä ja jotenkin helpotti ajatella että saan ihan rauhassa tuntea mitä tunnen ja rakastaa kovasti alkoholistiani, mutta silti ratkaisu toimia on oikein ja oikeutettu.

Päätin nyt sitten kertaheitolla alkaa järjestämään meidän muiden asian kuntoon. Varasin vanhimmalle ajan koulukuraattorille puhumaan ja keskimmäisen kanssa mennään käymään neuvolan kautta tsekkailemassa, että mitä hänen päässään liikkuu. Pienimmäinen ei vielä osaa puhua, joten saa tyytyä sylittelyyn :slight_smile: Itselleni en löytänyt vielä oikeaa osoitetta, kun omasta kunnastamme ei oikein löydy ketään päihteisiin perehtynyttä henkilöä. Ainoa henkilö on tuttuni ja meillä ei oikein kemiat natsaa joten en usko että pystyisin hänelle puhumaan. Koitan tässä illan aikana etsiä lähiseudulta muuta apua.

Elämä jatkuu ja onneksi tämä arki nyt rullaa eteenpäin niin se vähän helpottaa omaa ahdistusta. Aika itkuherkkä olin kyllä tänään töissä. Moneen kertaan sai kyyneleitä pidätellä. Oli ihan sellainen olo että jos joku murroikäisistä olisi tänään tokaissut jotakin tyyliin “millä lihaksilla mua määräät” niin olisin varmaan painunut pöydän alle itkemään. Kaikki meni kuitenkin yllättävän tasaisesti ja päivä oli nopeasti ohi.

Siinähän itse tuon jo sanoit - mukana on tunteet. On paljon helpompi auttaa ihmisiä, jonka kanssa ei ole tuollaista tunnesidettä kuin vaikka omiin lapsiin tai omaan puolisoon.

Olen joskus kokeillut asian ‘ulkoistamista’ eli ajatellut asian niin, että minun tilanteeni olisikin ystäväni tilanne - miten häntä neuvoisin? Siitä voi olla apua, kun katsoo omaa tilannettaan ikään kuin ulkopuolisin silmin, pelkkinä faktoina.

Olen alkoholistivanhemman lapsi, sittemmin alkoholistin vaimo ja nyt myös itse toipuva alkoholisti viime vuosituhannen puolelta, mutta kun lapseni ajautui ongelmiin päihteiden kanssa kerroin hänelle, etten voi häntä vertaisalkoholistina auttaa. Liian paljon tunteita, enkä halunnut äiti/lapsisuhteemme kärsivän. Sen sijaan toki osasin neuvoa hänet oikeisiin paikkoihin ja oikeiden henkilöiden luo ja olla äitinä hänen tukenaan. Meidän molempien saama ‘perintö’ on nyt pistetty halki, poikki ja pinoon ja on täysin mahdollista että lapsenlapseni saa elää onnellisen tietämättömänä siitä, mitä on elää alkoholistin kanssa.

Mietin tätä kohtaa päivällä, mutta tosiasia on että en voi oikeasti elää miehen kanssa jos juomisesta valehtelullaan vaarantaa lapsemme. Viimeisimpänä “en ole mitään ottanut” kertanahan oli tosiaan lauantaina lähdössä metsästämään kolmen pienen lapsen (kaksi kolmosluokkalaista ja nelivuotias) kanssa ja rattijuopumiksen raja ylittyi reilusti… Ei muuta kuin auton rattiin vain ja haulikon kanssa metsään :frowning: Jos siis valehtelun seurauksena olisi vain minun mielipahani ja hänen elämä en olisikaan ehkä näin ehdoton, mutta lapsiani en suostu vaarantamaan. Ja entä muut tiellä liikkujat sitten? Mietityttää vain kaikki ne kerrat aiemmin kun epäilin ja silti hyvin sujuvasti auton rattiin istahti. Luojalle kiitos kenellekään ei sattunut mitään!!!

Tuo rehellisyys on siis asia josta en tingi ja todellakin olen valmis eroamaan mikäli ei sitä pysty täyttämään tämän juomisen osalta. Ei varmasti olisi helppoa, mutta lasten takia ei ole muutakaan tietä. En halua enää ikinä esimerkiksi tulla kotiin kun mies makaa sammuneena olohuoneen lattialla ja yksivuotias roikkuu kyyneleet silmistä valuen pinnasängyn reunalla jonne oli itsensä kaahinut mutta ei alas päässyt. Huuto oli kova, mutta mies ei tiennyt tästä maailmasta mitään… Ja mitäänhän ei siis ollut ottanut :cry:

Tässä taas kun tunteet on tosi pinnassa ja näitä menneitä miettiin niin herää ajatus että voinkohan oikeasti ikinä antaa tuota kaikkea anteeksi. Pitänee prosessoida lisää tätä omaa pääkoppaa. Ihana kuitenkin kun voin tänne vuodattaa näitä ajatuksiani ja selkeyttää niitä sillä tavalla myös itselleni!

Tarkoitin sillä sitä, että kun sen on jo todennut että tavallaan ei voi luottaa, niin se ei enää varmaan tuo mitään lisää että montako promillea, tai montako olutta se on juonut…
Ja en tarkoittanut että sinun pitäisi päästää lapset humalaisen kyytiin, vaan laajemmin sitä että kun ihmisellä on addiktio niin hän saattaa valehdella itselleenkin niin taitavasti, ettei todella pysty pitämään siitä lupauksesta ettei kirjaimellisesti koskaan valehtele…Mitä nämä valheet voisivat olla. Meillä oli ainakin sellaista, että mies salasi erittäin vakavia ongelmiaan, jotka epäsuorasti pystyivät sillähetkellä vaikuttamaan minuun…Sitten pikkuvalheet, kuten että montako olutta on juonut. Hän yritti olla valehtelematta sitten, ja ratkaisi asian niin että välttelee puheenaiheita, jotka voisivat johtaa kysymiseen. No hellitin näistä otteeni, että jos vaikkapa mies kuulosti humalaiselta, päättelin että se ON humalassa minun silmissä, enkä enää lisännyt omaa kuormaani sillä että kysyn oletko, koska tiesin jo tietysssä vaiheessa että se on sama mitä se puhuu, teot on erikseen. Se että ei saa valehdella, kuuluu muutoin mielestäni yhteiseen elämään melko itsestäänselvänä. Sitten kuitenkin kun ongelma on todettu, niin pidän portit auki että mies kuitenkin näkee vielä mahdollisuuden, että en ole käyttänyt niin ehdotonta kieltä ettei se pysty enää jälkeenpäinkään tunnustamaan niitä valheitaan, varsinkin jos osa näistä on lipsahtanut senjälkeen kun olen sanonut viimeisen sanan niistä…Hän voi alkaa katua jälkeenpäin, ja jos sanon että “yhdenkin valheen jos saan vielä selville, niin…” se voi tarkoittaa että laitan hänet niin puun ja kuoren väliin että ongelman myöntäminen lykkääntyy kun huomio suuntautuu niihin oheistuotteisiin, kuten humalaisen kertomat valheet. Jotka eivät ole hänen persoonalle ominaisia edes ennen alkoholiongelmaa, joten näen ne suorana seurauksena alkoholista: koska ihminen joka on rehellinen, alkaakin valehdella yhtäkkiä aikuisena. Ja en näe että esim mun mieheni pystyy lopettamaan valehtelua kokonaan, ennenkuin on raitistunut. Silloinkin voi vielä jotain jäädä, esimerkiksi ei tule kertomaan minulle koskaan kaikkia asioita, joita hänelle on vaikkapa humalassa ollessaan tapahtunut. Annan näiden asioiden tulevaisuudessa olla, mikäli hän raitistuu. Kertoo sitten kun kertoo.
Eli jos on alkoholiongelma, niin siihen kuuluu myös jonkin asteinen valehtelu.Mutta niihän olet jo tehnytkin, että laitoit pelin jostain kohtaa poikki, sensijaan että alat elämään miehen kanssa joka pitää puhalluttaa ennen autoon menoa…Sellaista vahtimistahan ei voi jokatapauksessa koskaan jatkaa loputtomiin, koska silloin pitäisi olla joka kerta paikalla kun mies lähtee rattiin. Eli ratkaisu on alkoholiongelman hoitaminen, ja mikäli hoito onnistuu ja toipuminen, niin valehtelukin voi jäädä samalla pois. Siinä en näe silti mitään vikaa, että ihminen toivoo rehellisyyttä ihan turvallisuutensakin takia, sekä lasten. Jos se ei olisi myös vaarallista se valehtelu, niin sittenhän siihen voisi suhtautua ihan hyvänpäivän jutteluna…mutta näinhän ei tosiaan ole.

Jonkun pitää suojella lapsia. Olet täysin oikeassa. En tiedä oliko noissa viikonlopun ampumatapauksissa mukana alkoholi, mutta aina ei lasten kanssa riitä selväpäinen aikuinenkaan.

Tämä on aivan totta. Reagoin selkeästi turhan ärhäkkäästi sun aiempaan viestiin. Opin sitä kautta taas jotain uutta itsestäni. Mieheni on vuosien varrella valehdellut muistakin asioista kuin alkosta, joten se on todella suuri kipupiste minussa. Näin punaista joka kerta kun jää kiinni uudesta valheesta ja elän jatkuvasti miettien että mitä seuraavaksi. Tästä syystä olen alkanut miettiä että vaikka mieheni raitistuisi, niin voinko ikinä kaikkien näiden valheiden jälkeen oppia luottamaan siihen että hän seisoo vierelläni kaikkina hetkinä? Olen ollut välillä niin kertakaikkisen sinisilmäinen, että aivan oksettaa.

Toisaalta tuntuu pahalta kun kaikki se valehteleminen juontaa siitä, että mieheni kokee itsensä turhaksi, huonoksi ja riittämättömäksi (anoppini aikaansaannoksia lasuudesta ja nuoruudesta). Itsetunto on hänellä aivan nollassa ja tunnu pääsevän siinä eteenpäin edes ammattiavun turvin. Omaa riittämättömyyttään sitten turruttaa riippuvuuksiinsa ja koska kuitenkin haluaisi minun silmissä olla täydellinen aviomies ja isä niin hänellä ei ole muuta tietä kuin valehdella tekemisistään. Sitten aina möhlittyään on ihan siipi maassa. En tiedä katuuko tekoaan vai sitä että jäi kiinni.

Mietin tuossa päivällä myös että missä menee kontrolloinnin raja. Olen todella huolissani miehestäni, joka on yksin aseen kanssa mieli maassa mökillä ja laitoin sitten viestiä hänen ystävälle, että nyt olisi hyvä hetki soitella ja että mieheni varmasti tarvitsisi ystävää. Menikö tämä taas kontrolloinnin puolelle? Olin kyllä vannonut että nyt en ota yhteyttä enkä tee mitään hänen puolestaan, mutta enpä sitten näköjään pystynytkään pitämään näppejäni irti…

Uneton yö taas tulossa. Kohta ei tule työnteosta ja kotiarjesta mitään jos en ala saada rytmistä taas kiinni.

Tuttu tunne, aina niistä tulee sellainen olo, että ne tappaa itsensä ilman minua. Sellainen pikku fiba että mitenkähän se nyt kestää, ja tekeeköhän se itselleen jotain.
Luepa kirja “selviämistarinoita” toimittanut Lilli loiri-seppä. Siinä oli monenlaisia tarinoita…alkoholistit itse pääasiassa kertoo siinä millä eri tavoilla ne on oireilleet.
Ensin se huoli painaa ja kun se tarpeeksi montakertaa toistuu se alkaa tosissaan syömään ja etomaan sisältäpäin.
Lopulta sitä koko miestä alkaa karttelemaan, koska muistaa ne unettomat yöt mitä on valvonut sen takia…
Se itsemurhan ja aseen mahdollisuus , nehän pitää sen jatkuvasti pinnalla koko teeman just siksi, että se on se viimeinen side jolla ne pystyy myös etänä manipuloimaan.mies kauttarantain ilmoittaa että on vähän huono olo,asekin tuossa seinällä…hmmm. Ei muuta. Siihenhän riittää periaatteessa pelkkä tieto siitä. Ja kukaan ei voi sanoa miten käy, ja voiko jotain tehdä tai jättää tekemättä.
Minulla on myös tämä sama tunne ollut monesti. Että se tekee itselleen jotain taikka kärsii niin paljon että sen kärsimystä pitää helpottaa. :confused: :question:

Tämä kolahti taas ihan täysin. Sanoin miehelleni hänen lähtiessään että en haluaisi tämän päättyvän samoin kuin iäkkäämmän läheiseni tapauksessa (mies ampui itsensä). Tähän mies vain totesi jotakin siihen tapaa että ei mitään hätää hän ei aio tehdä mitää itselleen, tosin kyllä ottaa haulikon mukaansa :imp: Sepäs sitten kummasti mieltä rauhoittikin.

Uneton yö taas takana. Näillä mennään uuteen päivään.

Mä tätä hoen. MUISTA HENGITTÄMINEN. Tuossa on taas menty siihen hermopeliin, testataan josko löytyisi uudet rajat joiden sisällä juominen olisi mahdollista.

Alkuun ollaan vielä uhmakkaalla mielellä. Ja jos pohdit, oliko äkkinäinen veto pistää mies mökille niin älä tässä vaiheessa hätäile takaisin ottamisen kanssa.

Jaksamista. Pidä katse siinä raittiissa tulevaisuudessa, niin tulet sen saamaan - miehen kanssa tai ilman häntä. Mutta se on sen arvoista.

Hei!

Otanpa itsekin osaa tähän valehtelukeskusteluun.

Minusta toisen valehtelu oli ehkä tuhoisinta meidän liitolle. Siinä vaiheessa kun tajusi toisen pystyvän valehtelemaan päin naamaa, ei pystynyt enää luottamaan mihinkään. Valehtelusta tuli tunne että toinen pitää minua todella tyhmänä.

Meillä valehdeltiin juomisesta ja raha-asioista. Ja jos ei valehdeltu, niin jätettiin asioita kertomatta.
Meille alkoi ilmestyä tavaroita, useamman tonnin hintaisia, joiden hankinnasta minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt sopia yhdessä. Miehen mukaan hän ei ollut [b]ehtinyt/b] jutella kanssani asiasta. Viimeisenä vuotena hän oli aika kiireinen siinä sohvalla telkkaria katsellessaan. Hän ei ehtinyt keskustella kanssani viimeisimmistä hankinnoistaan. Tai hän oli ottanut kulutusluoton ja kun se paljastui minulle, syy miksi hän ei kertonut asiasta minulle, oli että hän ei jaksa tapella kanssani. Minun syytäni että hän teki asioita salaa ja valehteli. Minä olin niin hankala ihminen. Minulle on muutaman kerran soitettu perintäyhtiöstä että haluanko tehdä maksusuunnitelman maksamattomalle perintälaskulle. Siis mille laskulle?? En ole nähnyt maksumuistutuksia, en perintäkirjeitä. Mies on tullut siihen tulokseen että posti hukkaa käsittämättömän määrän meidän postia. Aloin pelätä että kohta paljastuu jotain, joka vie meiltä kodin. Siitä tilanteesta halusin ulos.

Tilanteesta aiheutui myös se, että minä en ollut ihan varma liioittelenko minä asioita, kuvittelenko vain? Mikä on totta ja mikä ei? Tuli tunne että minä tulen hulluksi. Epäilin omaa mielenterveyttäni.

Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä että valehtelu johtui mieheni alkoholin käytöstä. Oikeasti hän ei ole sellainen ihminen. Myös minä olen miettinyt, että vaikka mieheni raitistuisi, niin pystyisikö luottamusta enää palauttamaan. En usko. Valitettavasti.

Voimia sinulle mussu81 ja muillekin!

Itse olen huomannut tietynlaisen luopumisen ja luopumisen vaikeuden prosessin sekä retkussani että minussa: onneksi käytännön asiat ovat estäneet takaisin yhteen muuttamisen. Jostain syystä oman pään pitäminen on ollut kauhean vaikeaa, vaikka välillä lyödään märällä rätillä naamaan retkun puolesta. Sekunninkin toiveikkuus tuntuu todelliselta. Olen ihan kuin jostain oppikirjasta ja toimin vastoin omaa parastani koko ajan, mutta voin sanoa, että jos edes vähän onnistuu rimpuilemaan vastaan, koko ajan on helpompaa pitää kiinni omista rajoistaan!

Retku muutti pois kesäkuun alussa monen kuukauden, itse asiassa vuoden tempoilun jälkeen.

Itse olin alkuun tosi riemukas ja riehakas: sisustin kotia ja reissasin kavereiden luona (sattui loma siihen saumaan), töissä oli huipputulokset eron aikoihin (työ on ollut minulle ehkä se pelastava juttu, en ehdi miettiä liikaa retkua kun joudun olemaan sidottuna toimistoon 8 tuntia päivässä, kotiäitinä olisin jo seonnut ikävästä). Retku silloin keskittyi uuteen elämäänsä ja joi joi joi joi… Sitten alkoi tulla viestejä miten kaipaa ja ikävöi, myös itsetuhoisia uhkailuja. Minä jotenkin kutistuin ja aloin tuntea syyllisyydentunteita, mutta kuitenkin vielä olin hieman uhmakas: kyllä minä tästä selviän. Iltaisin aloin kuitenkin ikävöidä ja itkeskellä. Olin kuitenkin hyvin minimaalisella yhteydenpidolla, en vastaillut retkun viesteihin kovinkaan ahkerasti ja se sai hänelle jonkinlaisen raivon nousemaan.

Vähän aikaa oli radiohiljaisuutta ja minä pohdin taas hyvin positiivisena, että tämä on hienoa, raitis elämä, ei tarvitse ketään varoa ja ehtii miettimään omia haaveitaan ja omaa tulevaisuutta, kuitenkin aina välillä holtittomaan itkuun purskahtaen (esimerkkini on aina ne Aino-tossut Sokoksella: kukaan ei enää koskaan osta minulle kalliita ja tarpeettomia lahjoja → itku). Työtulokset ottivat takapakkia. Tein varmaankin jonkinlaista surutyötä luopuakseni lopullisesti suhteesta. Retkulla ei ollut rahaa juoda muttei myöskään rahaa tulla minun luokseni, satunnaista viestiä laittoi. Sitten kun tuli rahapäivä, oli hyvin uhmakas ettei häntä määräillä.

Joku aika sitten (toissaviikolla kai) retku päätti raitistua, rahapulassaan olikin kuivilla ainakin viikon. Ehdimme jutella varsin lämpimäänkin sävyyn, emme nähneet koska hänellä ei ollut rahaa tulla. Olin toiveikas, joskin hieman varuillani, vaadin retkulta mm. muutaman kuukauden raittiutta ennen takaisin muuttamista, mutta kuitenkin minäkin jo lupailin yhteistä tulevaisuutta. Sitten hän sai kaveriltaan pari kaljaa ja ilmeisesti lainarahalla pääsi janontuskistaan. Minä petyin. En kuitenkaan kokenut tippuvani kovin korkealta, tunne oli lähempänä vitutusta kuin epätoivoa (aiemmin olin ihan toivoton, kun näin kävi). Muutaman päivän retku joutui sinnittelemään ennen rahapäivää ja silloin alkoi jo pedata itselleen juomista: “Miksi en kelpaa omana itsenäni”. Vetosi jatkuvasti miten olin jo luvannut hänen muuttaa takaisin kotiin, minä vetosin tällä kertaa tyhjiin puheisiin raitistumisesta, luottamuksen pettämisestä ja sorruin jopa kuvailemaan, miksi jatkuva juominen pilaa elämäni, johon retku joko puolustautui vähättelemällä juomistaan tai sitten sillä itsesäälivalttikortilla, jota vihaan ja joka ei nyt enää toimi: “Minä olen niin huono ihminen, en sitten kai kelpaa, jätä minut sitten”. Kun tuo itsesääli alkoi, laitoin puhelimen kiinni ja suljin retkun pois FB-keskustelusta.

Nyt retkulla on juomiskausi meneillään, ja antaa vain olla. Ikävöi ja vollottaa. Se lämmittää kierolla tavalla sydäntäni, mutta yritän muistaa tämän erinomaisuuteni keskellä, että hän tosiaan mieluummin juo kuin on täällä tavallisessa arjessa minun kanssani.

Kuten kultakala tuossa kirjoitti, tämä on peliä ja testaamista: alkoholismi on syönyt sinun rakkaan ihmisesi ja tekee jatkuvaa vaihtokauppaa: ota minut takaisin niin juon vain viikonloppuisin, en juo enää kirkkaita, menen A-klinikalle tai AA-ryhmään ja toisaalta syyllistää: mutta sinähän rakastat minua, anna minun olla oma itseni, minä en selviä ilman sinua, voi kun minulla on niin kylmä ilman sinua.

Jane76: postin hukkuminen on kyllä aika yleistä. Meilläkin piti oikein kilpaa juosta jos halusi ottaa postin laatikosta itse. Syy oli lukuisat hoitamattomat kulutusluotot. Noloa oli myös se, että rahoitusyhtiö kävi hakemassa auton pihasta (minulle oli kerrottu että ne pikaluotot, jotka paljastuivat juuri ennen auton poishakua, oli käytetty maksamaan sitä autoa).

Meillä on joskus ollut saman tyylinen keskustelu,sanoin miehelle että olen huolissani ynnä muuta.
Mulla kaduttaa jälkeenpäin että paljastin hänelle tavallaan “korttini” eli kerroin suorastaan ohjeet, miten minut saa raiteiltani ja sitten seurauksena uhka on kokoajan ilmassa…Meillä se oli paleltuminen se uhka. Eli mies lähtee talvipakkasella ryyppäämään, ja pelkään että se sammuu hankeen tai kylmillään olevaan autoon / rakennukseen, ja jäätyy. Sekin laittaa järjen äärirajoille että kun nimenomaan sanoo, mistä on huolissaan, se toinen tekee JUST sen! tai antaa ainakin ymmärtää, että on kuullut huoleni mutta tekee silti toisin. Kuten mies sanoi mulle, tai laittoi viestiä “Täällä on kylmä! Ikävä sinua.” Sitten laitan viestin että mene lämpimään…on vastaus että “Kyllä mä pärjään, kestän mitä vain!” eli …sille riitti se tieto mistä olen huolissani, ja alkoi sitä korostaa. Koska haluais, että minä otan hänet kotiini vaikka hän on humalassa, siksi ettei hän PALELTUISI:) Entä jos minä olisin hangessa kännissä…niin minuthan sieltä pelastettaisi. Mies koukutti että jos en ota häntä, niin on mahdollisuus…pieni mahdollisuus…että miten käy.
Kaikki pitäisi siivota omasta suusta käsin, eli sentakia on niin tärkeää hakea apua itselleen… Minua nyt jo kaduttaa, etten tehnyt irtiottoa paljon aiemmin!
Se kun yrittää välittää miehelle yhtäaikaa viestiä, että VÄLITÄN ja rakastan, mutta samalla pitää jotenkin ilmaista se että asiat ei ole silti hyvin,.Niin tulee sitten ilmaistua asiat niin että ne on omiaan lähinnä kalahtamaan omaan nilkkaan. Alkoholisti yrittää käyttää nimenomaan hyödyksi jokaista keinoa millä saa jalan oven väliin, koska hän ei enää pysty käyttämään normaalia vastavuoroisuutta ja toisen asemaan asettumista alkoholista johtuen. Siksi kanssakäyminen ei ole normaalia, kuten että toinen ilmaisee huolensa niin ensinnäkin tilanne on jo siinä vääristynyt, että toinen on huolissaan toisesta, mutta kuka on meidän parisuhteessa huolissaan MINUSTA? ei kukaan…Jos mies pystyisi olemaan normaali, hän tekisi asiat niin ettei toisten tarvi huolehtia. Mutta koska hän on alkoholisti, niin hänellä on kokoajan vain välissä se alkoholi.
Sitten tulee itsekin käytettyä kiertoilmaisua. Sensijaan että sanon että välitän susta, niin sanonkin että voii kun et vaan paleltuisi tai kuolisi…siinä on jännä juttu, pelkään kertoa miehelle sitäkin, että rakastan, koska pelkään että hän ei sitten usko että heitän hänet pihalle. Toisaalta, voin sanoa että välitän, mutta kun olet humalassa älä soita tai viestiäyms. koska miksi kertoisin miehelle, että hän voi paleltua. Hän tietää sen itsekin JO LÄHTIESSÄÄN, ja hän silti lähtee. Koska viestini ei tarvitse sisältää muuta kun sen, että välitän. Mies tulee kokeilemaan, että “välitänkö oikeasti”…mutta minun ei tarvitse sitä hänelle todistaa, olemalla pelastaja. Hän siis voi jopa tahallaan leikkiä tietämätöntä minun välittämisestä, jotta alkaisin sitä todistaa hänelle. Elikkä siis vastaan yöllä puhelimeen ja lähden pelastamaan hänet “lumihangesta”…
Ja on muistettava että jos en minä, niin sitten joku muu. Jos pelastan miestä tai ole huolissaan, niin minä saan häntä jatkossakin pelastaa. Mutta maailmassa on muitakin kuin minä.
Mihin mies voi ottaa yhteyttä jos on paha olla:

-kriisipuhelin
-alkoholismi hoitola
-ambulanssi

Näihin minäkin soitan, jos mulla ei ole KETÄÄN…Tai al-anoniin…Miksi mun pitäisi pedata elämä miehen puolesta, vaikka täsmälleen sama yhteiskunta on hänenkin ympärillä kuin minun. Vain hänen ylpeytensä (alkoholinpeitoksi hankittu)estää häntä hakemasta todella apua, vaan hän alkaa kupata minua! Koska olen se pienempi paha, hänen “oma läheinen” jonka niskaan voi kaataa kaiken ilman että kukaan saa tietää.

eli ajattelen aina niin, että jos hätä on, ja puhelu tulee mulle., Niin en ota sitä puhelua vastaan koska jos on todellinen kuoleman vaara tai hätä, niin silooin soitetaan numeroon 112, eikä vaimolle ensisijaisesti.
Varsinkin kun on ITSE vastoin varoituksia ja parempaa ymmärrystä lähdetty sille tielle, että apua tarvitaan.
Ja sille miehellekin voi ilmoittaa, että rakastan ja välitän, mutta en ole tavattavissa esim humalan aikana.
koska mitä pitempään mies luottaa että MINÄ pelastan hänet sitten hangesta, niin sitä todennäköisemmin se ei tule hakeneeksi itselleen apua MUUALTA koskaan, ja kun se hetki koittaa että hän tosiaan paleltuu sinne hankeen, se on siksi että mies luottaa että minä haen.