Tipattomasta tammikuusta raittiiksi elämäksi

Ihan koko tammikuu ei mennyt tipatta, mutta onneksi kaksi viimeistä viikkoa. Ne oli ne kuukauden parhaat viikot. Nyt on tarkoitus karistaa alkoholi kannoilta tyystin ja kokonaan. Olen alle 50-vuotias nainen, eka känni tuli vedettyä 13-vuotiaana. Viimevuodet punkku hallitsi elämää monella tavoin. Siitä huolimatta, ettei se ollut enää edes hyvää. Ja vaikka sitä juotua olo oli sekä fyysisesti että psyykkisesti aina huono.
Nyt on siis suunta pois pahasta. Tarkoituksena opetella hyviä asioita. Mun lopettamiset on jääneet lähinnä siksi, että olin varma, etten kykene. Luin paljon asiaan liittyviä kirjoja ja artikkeleita ja lähestulkoon kaikissa painotettiin sitä, miten hankalaa lopettaminen on. Miten alkoholisti on aina alkoholin orja. Silloinkin, kun on ollut kuivilla vuosia.
Mä en tajua. Onneksi ihan viimeaikoina asiantuntijatkin ovat myöntäneet, että moni lopettaa itse ja omin avuin.
Ehkä lääkärit tässäkin asiassa osaavat vain lääkitä. Ja kyllähän kalliille lääkkeille popsijoita tarvitaan. Ei silti, mä olen vihreä ja jäävi. Join viimevuosina “vain” 3-6 litraa viiniä viikossa. Aina kerta-annoksena sammumisdrinkin. Mut mulle riitti se. En uskaltanut enää jatkaa ja ootella käärmeiden tai pikku-ukkojen koputtelevan ikkunoihin. Tää oli mun pohjani. Jotkut muut on varmasti kokeneet paljon kamalampia juttuja, isompia määriä, useampia juopotteluvuosia. Mä puhunkin mun sotkuistani, jotka aion nyt selvittää itelleni.
Mulla on aina ollut unelmia elämässä, mutta kännissä ne huuhtoutui pois. Ei ollut enää kuin punkun kummallinen kipristely kitalaessa. Se hetki, kun tunsi, että kohta ei mikään enää vaivaa tai paina. Ei edes se, että huomenna vaivaa ja painaa moninkertaisesti. Aivan sama, miltä näytti. Ihan yhdentekevää, vaikka oli just sanonut ystäville, ettei ehdi tavata. Ei haittaa, vaikka aamulla piti olla freesinä kokouksessa. Punkku oli niin ihanan väristä. Olin oottanut sitä koko päivän.
Mitä helkkarin järkeä? Miten voi noin elämänsä antaa valua hukkaan? Olla mieluummin yksin telkkarin ääressä juomassa itseään humalaan. Vain viikonloppuisin kuitenkin. Eiks viikonloppu ala torstaista? Maanantaina voi vetää sit loput, jos viinitölkeistä puristamalla vielä saa.
Jo näinä parina viikkona oon aika usein laittanut kädet ristiin ja itkenyt vähän. Oon niin pahoillani siitä, mitä oon elämälleni tehnyt. Kaikelle sille, mistä unelmoin ja mihin oisin pystynytkin! Oon pyytänyt Luojalta anteeksi. Ja iteltäni. Mun lapsi on joutunut kärsimään myös. Häpeemään, olemaan huolissaan ja peloissaan. Tuntuu ihanalta näyttää musta nyt ihan toinen puoli hällekin.
Viimevuosien punkkupimeys muutti mua monella tapaa. Jos oisin vetänyt yhtä antaumuksella väkeviä, oisin varmasti jo kuollut. Onneksi ei oo vielä liian myöhäistä. Mitään peruuttamatonta ei oo tapahtunut. Mulla on vieläkin unelmia, paljon toteutettavaa ja tehtävää. Paljon ilonaiheita ja intohimoja. Onneksi liikunta on aina ollut mulle osa elämää. Ei tarvi kaikkea aloittaa ihan alusta ja nollasta.
Ei tää mikään uusi elämä oo, tää on vaan paljon parempi kuin entinen. Mitä järkee on ensin mennä salille pariksi tunniksi ja juoda saunan jälkeen itsensä humalaan? Kroppa on tosilujilla ja kilomäärä kasvaa kohisten. Mielenkiinnolla ootan, kuin paljon kiloja katoaa vuoden aikana. Mielenkiinnolla ootan myös sitä, millaisia ihmisiä raittiina kohtaa. Varmasti ihan erilaisia kuin kännissä. Miltä mahtaa tuntua katsoa peiliin ja tykätä itestään?
Jo nyt huomaan unen laadun parantuneen, mieliala on huipussaan. Oon paremman näköinen. Aika paljon tuli vedettyä antihistamiinia punkun paisuttamiin silmiin. Ei aina aamuisin ehtinyt itsestään huolehtia. Valtava väsy oli läsnä koko ajan, varmaan henkistä laatua enimmäkseen. En mä ongelmatonta elämää nytkään odota, mutta jo nyt tiedän, että raittiina elämä on enemmän elämisen arvoista. Kännistä ihmistä ei tarvi kukaan, ei kännikala itekään.
Vielä tulee anteeksipyyntöjenkin aika. Erityisesti lapseni kanssa aion jutella jonkin ajan kuluttua. Jos en tekisi tätä itseni takia niin lapsi on hyvä syy elää loppuelämä raittiina. Matkan varrella on tositärkeetä kuulla teidän muiden ajatuksia ja tarinoita. Yhdessä on aina helpompi kulkea.

Onnea päätöksellesi. Samalla periaatteella mennään:)

Hyvä päätös, Ei enää. Tsemiä! :slight_smile:

Alkoholinkäyttöön liittyy ihmisten välillä paljon kaikenlaisia rituaaleja, uskomuksia, mielikuvia ja sopimuksenvaraisia käytäntöjä, joista suurimmalla osalla ei ole edes sen kummempia järkiperusteita. Mielestäni juomisen lopettamisessa on osaksi kyse siitä, että ihminen alkaa tulla tietoiseksi näistä sanattomista sopimuksista ja alkaa terveen kriittisesti arvioida omia perusteitaan juoda. Usein tämän tarkastelun joutuu tekemään henkilökohtaisesti eli yksin, sillä ympäriltään on huomattavasti helpompaa löytää alkoholinkäytön kannattajia kuin sen vastustajia. Jos sitten kyseenalaistamisen myötä alkaa näyttää, että ilman viinaakin voisi elämässään pärjätä, apuakin on saatavilla.

Minusta juominen on lähtökohtaisesti joukkuelaji, raittius yksilölaji, jos ajatellaan sitä, kumpi kysyy ihmiseltä enemmän henkistä viitseliäisyyttä. Onhan hirvittävän paljon helpompaa ottaa rutiinilla kännit muiden tavoin kuin alkaa korjata elämässään niitä epäkohtia, joiden aiheuttaman stressin ja päänvaivan vuoksi ihminen muka mielestään juo - mutta pitkässä juoksussa homma voi alkaa käydä terveyden päälle.

–kh

Myös tänne Ei enäälle onnen toivotukset hyvästä päätöksestä ja tsemppiä matkaan. :smiley:

Ihan samat sanat, ja tervetuloa lopettajiin mukaan. Tässä onkin nyt oikein hienoa aktiivisuutta ollut viime päivinä. Samalla tervehdyksellä nyt sitten tervetulotoivotukset muillekin mukaan tulleille, en ole kaikkia ehtinyt vielä tervehtimään :smiley: :smiley: :smiley:

Siitä se alkaa, selvempi elämä!

Kiitos, kannustusjoukot :smiley: Ootte tärkeitä jokainen erikseen ja kaikki yhdessä.
22 päivää raittiina on nyt takana ja mieli on hyvä. Joitakin pieniä itkuja on tullut itkettyä, mutta enimmäkseen olo on ollut mahtava. Itkujakin vain sen takia, etten tehnyt tätä aiemmin.
En oo varsinainen suorittaja sillain, että pitäisi päivän aikana saada mahdollisimman paljon tehtyä, mutta tuntuu tosihyvältä nyt, kun esimerkiksi koti on siisti. Itellä on virtaa ja oon saanut paljon sellaista valmiiksi, mikä on maannut puolitiessä tai unohtuneena vuosikaudet. Kun ei oo ollut aikaa. Suomeksi: kun aika on mennyt juomiseen ja humalassa nuokkumiseen. Ei pientä hetkeekään oo tuntunut siltä, että, mitäs nyt keksisin. Oon lukenut paljon, liikkunut ja nähnyt kavereita. Työ vie kyllä arjesta leijonaosan, mutta niin taitaa olla meillä kaikilla, jotka töissä saadaan olla.
Oon miettinyt syitä, mitkä ajoi mut juomaan niin moneksi vuodeksi. Varmaan osasyynä on geenit. Meillä joi molemmat vanhemmat ja sisaruksista osa. Raittiit sisarukset veti unitabuja. Tai rauhottavia. Enpä tiedä, oliks se sen parempi. Yhtenä syynä voi pitää rajuja kokemuksia lapsuuden perheessä. Tai huonoja miessuhteita. Koin väkivaltaa, pettämistä, paljon pahaa. Syy se on sekin, että pomo tai työkaveri oli inhottava - tai, että pihalla oli huono ilma. Tai, että naapurin koira katsoi pahasti. Loppujen lopuksi kai juomiseen on vain se yksi syy: se, että mä avaan pullon ja juon ja juon ja juon.
Syitä löytyy ja niistä toinen on toistaan järkyttävämpi - näin varmasti meillä kaikilla. Mutta hei, sitten mä kasvoin aikuiseksi. Täähän olikin mun elämä, mun kroppa, mun pääni.
Viimevuosina tuli salakavalasti toistakymmentä kiloa ylimääräistä, pöhön lisäksi. Joskus viikonlopun jälkeen tuntui, että koko pää on kolminkertainen. Aivot sen sijaan ei ryyppyaikoina ainakaan kasvaneet. Muisti meni viimeaikoina aina juodessa ja se on tosipelottavaa. Jo nyt tuntuu, että ajatus on kirkkaampi. Kilot toivottavasti lähtee putoomaan vähitellen, ainakin pöhö on jo hävinnyt.
Oon jutellut joidenkin kavereiden kanssa lopettamisestani ja ne on tietty kannustaneet. Aika monella on itellään jonkinlaisia ongelmia alkoholin kanssa tai lähipiirissä alkoholisteja. Jotkut tuttavat sen sijaan tuputtavat alkoholia, vaikka ilmoitan heti kärkeen, etten juo. Mä en oikeesti uskaltais ottaa pientä tippaakaan. Einö Grön sanoi hienosti vuosikymmeniä kestäneestä raittiudestaan. Jotenkin niin, ettei hän laita raittiuttaan koetukselle. Saa näkee, miten käy mulle ehtoollisella. Tosin kirkoissa taitaa jo olla alkoholitonkin vaihtoehto.
Se on kaikille meille särkyneille ja asiaa pohtiville hieno juttu, että tässä juoppojen luvatussa maassa alkoholi ei ookaan enää jalustalle nostettu epäjumala. Aika monet on kertoneet lopettaneensa kokonaan ja se on mun mielestä plussaa meille jokaiselle. Tupakalle kävi aika huonosti 90-luvulla, kun polttajat muuttuivat yhtäkkiä b-luokan kansalaisiksi. Kovalla kädellä vuosien mittaan tupakoitsijat on pyyhkäisty nurkkiin häpeemään. Kumma, miten tiukassa on saada sama ohjelma alkoholisteille. Muutamat politiikot, lähinnä Päivi Räsänen, tekee asian eteen töitä, mutta yksin on aika voimaton. Ja tietty valtio haluaa, että kansa juo.
Mun nuoruudessa miehet ei saaneet juuri muita lahjoja kuin viinapulloja. Ei kumma, että sen ikäisistä aika moni alkoholisoitui tai kuoli jollakin tapaa niin, että viina oli syynä. Nykyään ollaan onneksi vähän sivistytty, mutta yhä mun mielestä on kummahomma, että kalliiden alkoholituotteiden imeminen on jollakin tapaa hienompaa kuin halpojen. Tunnin juomisen jälkeen juojat on kuitenkin ihan samalla viivalla. Viina virtaa yhä bisneksessä, illanvietoissa, ystävien kohtaamisissa ja monessa muussa. Mutta ei onneksi enää niin paljon kuin ennen.
Mun vanhemmat ei koskeneet keskioluuseen tai viiniin. Meillä juotiin vain kalliita viskejä tai konjakkeja - ja kustiin sit kännissä vaatekomeroon. Niistä jutuista piti olla hiljaa, ettei komerossa asioinut saisi traumoja. Monesti oon miettinyt, miten äitin pää ja kroppa kesti sellaisia määriä ja sellaisia väkevyyksiä, mutta kunnon juoppo kehittyy uskomatonta vauhtia. Ja maanantaina jälleen molemmat olivat pirteinä töissä. Tai ainakin yrittivät. Kyllä sitä viikon jaksoi, kun tiesi, että saa taas perjantaina maistaa todella arvokkaita laatutuotteita. Kuuluttiin vähän niin kuin parempiin, vaikka ei oikeasti kuitenkaan.
Meillä oli ihana naapuri, jonka luo sai aina mennä, kun kotona ei ollut ketään tai kun kotona oli, mutta ei ketään sellaista, joka oli oikeasti kotona. Tää nainen ei juonut koskaan, tuskin oli edes maistanut alkoholia. Vaikka omia lapsia oli iso liuta, riitti meille ylimääräisillekin aina sylissä paikka ja sydämessä lämpöä. Oli hienoa, että lähipiirissä oli raittiitakin aikuisia, vaikka tämä raittius taisi olla kovien murheiden luoma. Tämän ihanan naisen mies oli nimittäin humalapäissään tappanut kaverinsa. Jotenkin tuntuu, että koko elämää on varjostanut alkoholi. Siitä ei ole päässyt eroon missään.
Mutta ei enää. Aina voi lyödä ketjun katki. Tehdä toisin, tehdä paremmin. Ottaa opiksi kaikesta kokemastaan. Ulkopuolisena on helppoa arvostella vanhempiaan, naapureitaan, ystäviään. Huomattavasti hankalampaa on tehdä omasta elämästään parempaa.
Oon miettinyt paljon sitä, miten varjeluksessa oon saanut kaikki nää vuodet olla. Kun vielä kapakoin, en aamulla muistanut, millä oon kotiin tullut. Kun join kotona yksinäni, en aamulla muistanut tehneeni ruokaa. Näin vaan tiskeistä syöneeni. Oisin voinut kuolla moneen kertaan tulipalossa kynttilöiden ja hellan takia. Ihme, etten tullut raiskatuksi kapakkareissuilla - tai mistäs mä tiedän, vaikka tulinkin? Alkoholimyrkytys oli varmasti vain ajan kysymys, pelkkä sammuminen on jo liikaa. Oisin voinut kompastua kylpyammeessa. Tukehtua oksennukseeni. Ties mitä oisin saanut aikaiseksi netin keskustelupalstoilla, sinkkupalstoilla… Voi Luoja. Mut mä sain kokea tän ajan. Kun ei enää tarvi juoda.

Kiitos EE tarinastasi. :smiley:
Alkoholi on kuulunut myös minun elämääni, voi sanoa, että jo ennen syntymääni.
Minun on aika helppo eläytyä niihin tunnelmiin, mitä marinoitu lapsuus kokijassaan herättää, vaikka reagointi onkin kaikilla yksilöllistä, niin tunne-elämässä on paljon samaa. Häpeän, mitättömyyden, voimattomuuden, vihan tunteet seuraavat usein piilotettuina pitkälle aikuisuuteen asti, jopa hautaan jos niikseen tulee. Joku alkaa juoda itsekin, toinen ei ollenkaan, joku hakeutuu puolisoksi juopolle, joku omistautuu työlleen, joku selviää ilman isompia itseään vahingoittavia toimintatapoja tai joku “kokeilee” näistä useampia.
Mutta kuten itsekin toteat, jossain kohtaa vastuu omasta elämästä on otettava, oli se tausta mikä hyvänsä. Itse kuljin täysin sokeana sille tosiasialle, että olin hyvää kyytiä siirtämässä tätä kyseenalaista perintöä jälkikasvulleni. Kuinka usein mahdoinkaan vuodattaa kyyneliä tuoppiini murehtien lapsuuttani jonkun sopivasti kaltaiseni kaverin kanssa, niin että hommalle sai sopivasti tukea ja myötätuntoa. Aika monta viinisatoa myöhemmin, kun esikoinen oli jo luisumassa päihteiden maailmaan alkoi päässä raksuttamaan, että mikä on kuvio. Lopettaminen puolitoista vuotta sitten viimeistään kirkasti koko kuvan tai ei oikeastaan, vaan tämän matkan varrella ja päättyneen terapian siivittämänä se kuva on tullut kokonaisemmaksi. Tärkeää on ollut kohdata myös oma osuus, aikuisena tehdyt valinnat ja vastuu asioista. Voin sanoa sinulle täydestä sydämestäni ja taustasi huomioon ottaen, että olet tehnyt hyvän ja ehkäpä elämäsi tärkeimmän ratkaisun lopettaessasi juomisen. :smiley:

Kiitos, Basi, viisaista sanoistasi! Oot ihan oikeessa. Aika paljon on tullut mietittyä viimepäivinä. Kai sitä kuitenkin tarvi kaikki kokemuksensa ymmärtääkseen vähän enemmän. Eikä vaan itseään, vaan muita myös. Mun ikäisissä on aika paljon sellaisia, jotka on niin katkeria elämälle ja kokemuksilleen, että meinaavat ihan revetä liitoksistaan. Oon vasta hiljattain itekin tajunnut, ettei elämä tai ne karvaat kokemukset syypäitä mun ongelmiin oo. Mä ite oon niistä vastuussa. Niin ongelmista (tai ainakin niihin suhtautumisesta) kuin ratkaisuistakin.
Tuntuu tosirasittavalta kuunnella niitä, jotka vielä yli 60-vuotiaana jankkaavat lapsuuden juttuja päivästä toiseen. Vaikkapa siten, että 13-vuotiaana äiti sanoi mulle niin kertakaikkisen rumasti, että vielä nyt 50 vuotta myöhemmin en pysty antamaan anteeksi ja unohtamaan. Se taitaa olla myös syy siihen, että vanhennun täällä kotonani, en uskalla ottaa kontaktia kehenkään ja kyyneleet valuu silmistä päivittäin. Hei, miten ois, jos kokeilis jo päästää paskasta irti? Pelottaako elämän aurinko ja hyvä fiilis?
Meillä on kaikilla murheellisia juttuja takana. Paljon sellaista, mikä sattuu kamalasti yhä, mutta eihän niille voi antaa koko elämäänsä! Eteenpäin ja valoa kohti. Terapia on hyvä juttu, ainakin silloin, jos löytää hyvän terapeutin ja ite on altis ja halukas parantumaan. Mut kaikki ei halua parantua. Joillekin elämän tarkoitus on se, että räytyy. Voi huonosti ja kärsii. Elefantit kärsii, mä jätän ne hommat niille :laughing: :laughing: :laughing:
Ihanaa, että meille annetaan tässä hullussa maailmassa jotain, mikä on ihan täydellistä: lapset. Vaikka niiden kanssa aika ajoin joutuu kisaamaan pää punaisena, on ne meille se kaikista paras muistutus elämän tärkeysjärjestyksestä, turhista hölöhölöasioista ja siitä, miksi meidän pitää elää ihmisiksi.

Viisasta tekstiä muutaman päivän raittiuden jälkeen :laughing: :laughing: :unamused: Sitten mä heräsin… Jouduin tässä taannoin - tai siis sain kokea aika hurjasti sen, mitä on kokea selvinpäin. Oon tottunut jo parikymmentä vuotta selvittämään pienetkin vastoinkäymiset menemällä Alkon kautta kotiin - ja juomalla itseni humalaan. Tän ekan kolahduksen jälkeen raittiissa elämässäni ei ees tehnyt mieli humalaa, oon siitä kovasti kiitollinen. Mut aika karmeeta oli se, että kaikki kivut, pelot, hylkäämiset, kauhut, surut ja kuolemat tuli nyt sitten koettua jälleen kerran tän aika pienen murheen kautta. Itkin monta iltaa, tunsin ihan oikeeta ahdistusta ja rinnasta puristi. Palasin vuosikymmenien tauon jälkeen ilmeisesti ihan tavalliseen arkeen…
Aika nöyräksi veti ja toisaalta myös onnelliseksi siitä, että mä uskallan nyt olla ilman. Kyllä alkoholilla on valtava voima tai sit me ihmiset vaan ollaan kamalan heikkoja. Hävettää ne kaikki vuodet. Harmittaa, miten monta tuhatta litraa myrkkyä panin ihan vapaaehtoisesti virtaamaan mun kehooni. Miten monia tuhansia euroja mä muutin pahaksi oloksi. Alkon myyjäkin katsoi kadulla vastaantullessaan ihan hämmästyneenä. Luuli varmastikin, että oon kuollut, kun en oo yli kuukauteen käynyt :slight_smile:
Voi, kun ei koskaan enää tarvisi koskea alkoholiin. Voi, kun ei enää kaipais sitä. Tai vaikka kaipais, osais sanoa itselleen ei. Ja voi, kun antais lapselleen sen perinnön, ettei alkoholi kuulu onnelliseen kotiin.

Tekstisi on niin kuin omista mietteistäni, kauhulla olen ajatellut niitä kapakkareissuja ja milloin mitäkin kumppaneita, litroittain viiniä, menetettyjä oksennuspäiviä ja sitä rahaa… sekä montaa muutakin asiaa jotka tuntuvat olevan niin samanlaisia meille kaikille. Heilun mietteissäni onnentunteen välillä siitä kuinka ihanaa että olen lopultakin pystynyt lopettamaan ja samalla koen epätoivoa siitä kuinka olen heittänyt elämää hukkaan ja pilannut monia mahdollisuuksiani. Opettelen myös kokemaan niitä iloja ja suruja luomuna, itku tuntuu olevan herkässä useina päivinä.

Kaltoin kohdeltua kroppaa koitan saada kuntoon jumppaamalla ja ilman lääkkeitä. Kilot ei vaan niin helposti katoa tässä iässä mutta olen jo vähän saanut lihaksia takaisin sekä oppinut syömään kunnolla, ehkä ne kilotkin sitten lähtee kun keho uskoo että tämä on normaalitila nykyään.

Tsemppiä sulle EE ja uskoa siihen että elämä helpottuu sitä enemmän mitä pitempi aika on viimeisestä ryypystä!

Hei! Itsekin olen samassa vaiheessa kanssasi ja yritän pyristellä nyt kohti raittiutta,näin aluksi antabus apunani. Juomani määrät ovat olleet suurinpiirtein samoja kuin sinulla,mutta olen juonut kotona ja yksin. Kulissit ovat siis kunnossa. Jo sen vuoksi on suorastaan ihanaa kertoa täällä tunnelmistani kerran avoimesti, pelkäämättä huutoa ja syyttelyä,johon läheiseni ovat turvautuneet huolensa uuvuttamina. Yhdessä kohti raitista elämää! Kiitos sinulle tarinasi kertomisesta! Kiitos korkeimmalle tästä raittiista päivästä:)

Moi Lumianna ja Pipari - ja tietty myös kaikki muut! On älyttömän tärkeetä kuulla muiden kokemuksista ja näkemyksistä, kun ite on ihan uuden edessä. Kiitos niistä ja kiitos yhdessä kulkemisesta ja jakamisesta! :slight_smile: Oon lukenut aika paljon näitä tekstejä ja kovasti olen omasta häpeästäni huolimatta onnellinen siitä, etten oo koskaan sekaantunut huumeisiin. Alkoholi on ollut mulle ihan liikaa jo sekin. Joitakin vuosia söin unilääkkeitä, kunnes pääsin kokonaan irti. Jos olisin ollut sekakäyttäjä, oisin jo kuollut. Oikeesti kumma, etten kuollut alkoholiin.
Mä rukoilin monta vuotta, että raitistuisin, tekemättä ite kuitenkaan asian hyväksi yhtään mitään. Noiden rukoiluvuosien aikana sain kuitenkin nähdä niin rajuja juttuja ja jouduin osassa niistä oleen itekin mukana. Näin ystävien alkoholisoituvan, menettävän totaalisesti otteensa elämästä. Näin hyväksikäyttöä, valehtelua, pettämistä, tappeluita… Kun pää on tarpeeksi turvoksissa ei millään ole enää mitään väliä. Ei sellaisessa tilanteessa voi olla yhtä ainutta onnellista ihmistä. Ehkä se kännimaailmassa seikkailu ja alkoholimurheiden näkeminen oli just se rukousvastaus. Se, mitä mä olin pyytänytkin.
Jotenkin tuntuu, ettei aikaa kuitenkaan nyt oo sen enempää kuin kännätessäkään. Ootin, että mun illat ois tyhjiä tunteja täynnä, kun ei enää tarvi istua tuolissa ja tulla humalaan. Oon mä pirteempi ja iloisempi. Ei tarvi selitellä punaisia silmiä tai nuhjuisia kuteita. Ei hävetä kantaa viinilaatikoita roskikseen. Aika paljon oon jo nyt säästänyt rahaa, kun en oo ostanut viiniä. Mut silti jotenkin tuntee olonsa toipilaaksi. Huokaukset on syviä, muistoja tulvii päähän, syyllisyys on kova kantaa. Maksa tykkää ja koko kroppa. Välillä mietin sitäkin, miten paljon lääkäri on huomannut kaiken maailman testeissä mun alkoholin kulutuksestani, kuin paljon hammaslääkäri näkee hampaista ja limakalvoista. Miten helkkari ihminen voi tehdä itelleen ja läheisilleen jotain näin typerää näin pitkään?!
Sit jossain vaiheessa tulee anteeksianto. Kun saa sanoo itelleenkin, että ne ajat on mennyttä. Katse tulevaan. Sitä ennen on kuitenkin niin paljon läpikäytävää. On pohdittavaa ja muistoja. Tää aika on kai sitä häpeäpaalussa kyykkimistä. Onneksi kuitenkin aika harvat tietää mun kännäämisistä. Siitä, miten pohjalla oikeesti olin viimevuodet, kun ei enää mikään litramäärä riittänyt. Kun piti vetää niin pitkään, että varmasti sammui. Ja aamulla ensimmäiseksi krapulassa tarkistaa, onko illaksi varmasti viiniä jäljellä.
Kovin kiitollisena nää raittiit päivät oon ottanut vastaan. En ois ikinä uskonut pystyväni. Ainut mikä harmittaa raittiissa päivissä on se, etten sallinut itelleni niitä jo paljon aiemmin.

Kiitos, Hannu, viisaista sanoista ja kannustuksesta. Ilman tätä Päihdelinkkiä aika moni meistä olisi kamppailussaan yksin. On niin tärkeetä, kun saa käydä selailemassa teidän kaikkien juttuja ja vielä kivammalta tuntuu, kun vastaatte munkin pohdintoihin.
Vieläkin kummastuttaa se, että ei sitä odotettua hyperaktiivisuutta tullutkaan mulle, kun päästin alkoholista irti. Mut ehkä tää toipuminen on vasta alussa. Tarvin tän väsyajan ja lepäämisen, itkeskelyn ja pohdiskelun. Ehkä mä jo kesällä oon reippaampi. Enimmäkseen oon kyllä jo nyt onnellinen jokaikinen hetki. Jotkut mun ystävät tietää, että lopetin alkoholin. Osalle tuttavista oon sanonut, että vaihdoin vinkun vissyyn. Töissä en oo puhunut sanaakaan. Oon mä varmasti sielläkin joinakin aamuina haissut viinalle, mutta onneksi en oo ollut sairaslomilla tai myöhästellyt. Ei tuu niitä korjausliikkeitä sit joka puolella.
Eniten mulla on korjattavaa kotona. Että mä saan jälkipolveen luottamuksen takaisin. Sillä tavalla, ettei lapsen tarvi miettiä, oonko ratkennut. Siksikin aion onnistua kerrasta. Eka kerta elämässä, kun oon muistellut mun vanhempien kännijuhlia oikein urakalla. Oon nähnyt ihan elävästi ne kuvat silmissäni. Kun ne tappeli, huusi ja älämölöi. Kun mä peitin korvani tyynylläni ja itkin. Kun ne jatkoi aamuun asti joskus “ystäviensä” kanssa. Sellaisten, joiden kanssa ne ei koskaan tehneet muuta kuin juoneet. Ja sit maanantaina palasivat taas kunniallisina kansalaisina takaisin arvostetuille työpaikoilleen. Ihan niinkuin mitään ei ois tapahtunut.
En mä halua sellaista elämää itelleni tai lapselleni. Mut se oli tosilähellä. Ihan vieressä. Mut ei enää.
Tuntuu hyvältä mennä nukkuun selvinpäin, jutella ihmisten kanssa yöelämässäkin ilman viinaa. Joku teistä ihmettelekin, milloin taas voi sietää kännääjien juttuja. Mun mielestä niitä ei tarvi kauheesti ees sietää. Miksi siihen maailmaan menis takas, kun tietää siitä jo niin paljon? Luonto on ihana auttaja kaikessa. Etenkin nyt keväällä osaa olla kiitollinen valosta ja auringosta - ja pakkastaivaan tähdistä. Mä pidän itestäni ja lapsestani huolta. Koti on sellainen paikka, että aina hymyilyttää, kun sinne astuu. Siellä on turvassa ja hyvä olla. Eikä alkoholi oo sinne enää tervetullut.

Lueskelin eilen illalla “palvelujen tarjoajien” sivustoja. Ihan mielenkiintoisia asioita päihteistä ja niistä selviämisestä, mutta yksi asia jäi ihan uniin asti. Aika monessa kohdin painotetaan sitä, ettei ilman heidän tukeaan selviä alkoholismista. Ymmärrän kovastikin hyvin tuen merkityksen ja mun mielestä on vain positiivista, jos hakee isossa päätöksessään ja muutoksessaan kaiken mahdollisen tuen, mutta hei! Onko ne kaikki, jotka ovat päättäneet selvitä yksin tuomittu epäonnistumaan? Se tuntuisi aika kamalan kurjalta. Mä olen yksi niistä ja uskon, että meitä on syystä tai toisesta monta. Lähinnä pläräsin palstojen kysymyksiä ja vastauksia, en ole perehtynyt ideologiaansa tai hintoihin. Se jäi askarruttamaan myös, sanotaanko noin rahasta eli tekeekö nää toiminnallaan rahaa. Mitä ilmeisimmin.
Pohdin sitäkin, olinko kuitenkaan alkoholisti vai kaatuiko multa lopulta vaan liikaa yli. Vaikka suvussa on useitakin holtittomasti juojia, vaikka alkoholi on tuonut ongelmia vuosikymmeniä muiden ja itseni aiheuttamana, vaikka monet kriteerit sopiikin. Kun kuitenkin oli suht helppo päästää lopulta irti, kun päätöksen tein. Oliks se liian helppoo? Tuunko mä nyt kaiken todennäköisyyden mukaan ja tutkimustuloksia lukien joka tapauksessa epäonnistumaan? Vai kääriikö palvelujen tarjoajat meiltä ja kunniltamme vain rahat sanoessaan, ettei mikään muu alkoholistia auta kuin heidän hoitonsa? Aika vähän kritiikkiä korviini on kantautunut auttajista. Onks kukaan ajattelut, että se oli alkoholisti, joka onnistui - ei auttaja? :laughing: :unamused:
40 päivää raittiutta joka tapauksessa takana. En muista, milloin oisin voinut näin hyvin viimeksi. Kaikki kokemukset, tarinat, pohdinnat ja kaikkinainen mielipiteiden vaihto on olleet mulle kyllä äärimmäisen tärkeitä jo tällä lyhyellä matkalla. Kaikkia näitä luen varmasti myös jatkossa.

Niin, nämä lehdistä luetut viimeaikaiset kuolinilmoitukset, jotka alkoivat ilmestyä Helmikuun toisella viikolla, omaavat yhden yhteisen tekijän.
Lähes jokainen 30 - 50 vuotias kuollut oli pitänyt “Tipattoman Tammikuun”, olivat siis antaneet itselleen luvan juoda heti Helmikuussa ja sitten sitä juotiin.
Eli siihen ei välttämättä edes haettu vertaistukea, vaan oltiin kuukausi hampaat irvessä ilman viinaa.
Viinan tuska oli kova ja kun Helmikuu sitten tuli, niin viinaa kiskottiin kaksin käsin hengenlähtöön saakka.
Yleensä kuolema korjaa 1 - 2 viikon hallitsemattoman käytön jälkeen. Ja niin tapahtui tänävuonnakin.
Ensi kuussa kuolintilastot taas normalisoituvat.

Alkoholistit tarvitsevat hoitoa alkoholismiin, ei tipattomuutta. (Tipattomuus sopii kyllä taviksille, mutta heitä tätä tuskin on lukemassa.)

Ikävä tosiasia. R.I.P.

Totta turiset, mutta se mua askarruttaa, riittääks vertaistuki ihan ainuaksi hoitomuodoksi? Vai parantuuko alkoholisti vain, jos menee hoitolaitokseen? Vertaistuki on ainakin mulle kultaa kalliimpi, enkä oo ajattelut tällä hetkellä laitoksia tms. Niissähän on myös suurelta osin entisiä alkoholisteja hoitajina ja pomoina. Eiks se sit pyöritä ympyrän kiinni sillä tavalla, että vertaistuki kuitenkin lopulta parantaa? Ei se kalliilla rahalla ostettu hoitopaikka. :sunglasses:

Kyllä, ero on siinä, että valittavana on pitkä ja lyhyt tie.
Valinnan teet sinä itse.

.

Eli Pisteyttäjä on hoitolaitoksen puolesta? Tarkoitatko, että parantuminen käy nopsemmin, kun laitostuu? :slight_smile:

No, nyt mä hogasin! Pisteyttäjällä on oma hoitolaitos :laughing: :laughing: :laughing: