"Tilanne päällä"

Heips ! Olen käynnyt täällä muutaman kerran lukemassa näitä juttuja ja nyt haluan kerroa oman tilanteeni ja tätä kautta saada siihen kommentteja,tukea ja neuvoa ! Olen 16-vuotiaan pojan yh-äiti ja isä ei ole kuvioissa, eli pojalla on murrosikä "pahimmillaan…Ylä-asteen loputtua, alkoi viikonloppuset kaljottelut ja kesä meni lujaa…aloin puuttua asiaan kun kotiintuloajat alkoivat lipsua. Niistä aikamme väännetiin ja tällä hetkellä ne toimivat. No mutta sitten syyskuun alussa löysin vesipiipun, vein sen poliisille ja siitä oli polteltu kannabista. Hänen huoneestaan löytyi myös piippu,grammavaaka,filttereita,sätkäparereita ym…Poika tietenkin kielsi kaiken,mutta pissanäyte oli positiivinen.Kävimme päihdehoitajan luonna ja oli muutama negatiivinenkin tulos. Meillä jäi kuukauden ajan käytejä väliin, kun päihdehoitaja jäi pitkälle sairaslomalle.
Kaksi viikkoa sitten, su iltana poika tuli kotiin ja huomasin silmistä,että nyt on polteltu muutakin kun tupakkaa.Seuravana ma aamuna vein testeihin ja tulos olin positiivinen. Pojan omahoitaja edelleen sairaslomalla. Toinen hoitaja sanoo, että odota ! Miten voi odottaa kun hätä on suuri ? Siis en odottannut…
Itse hätäännyin ja muutaman tiukan puhelun jälkeen sain ajan sosiaalityöntekijälle seuraavalle ma. Menimme sinne pojan kanssa juttemaan… poika ei suotunut antamaan pissanäytettä,mutta sain sen kotona otettua myöhemmin ja tulos oli kannabis positiivinen,onneksi ei muita aineita !
Nyt olen sairaslomalla ja poika kotona, kun ei saa kouluun mennä(väliaikainen kielto). Tiukasti vaatimalla olen pyytänyt apua viranomaisilta ja nyt sitä saannut. Perhetyön-ja sosiaalityöntekijät kävivät arvioimassa tilanetta meidän kanssa eli asian olen saannut eteenpäin ja tähän reagoidaan/puututaan! Ainakin olen omalta osaltani äitinä tehnyt kaiken ,mitä vaan voin ja teen edelleenkin ,että poikani lopettaa pilvenpolttelun ja ettei se johda kovempiin aineisiin. Lääkäri käy läpi pojan kanssa ,onko masennusta taustalla tai muita syitä.
Loppupelissä se on kumminkin poika,joka tekee sen päätöksen.“Palaverissä” sanoi ,että voi olla polttamattakin, mut mut, viimeksikin sanoi niin…Pojan omasta mielestä kaikki on hyvin,ei ole mitään vikaa missään tai ongelmaa,paitsi äitillä. Itselläni on kova huoli ja hätä pojasta,olen väsynnyt, voimaton,mutta pakko jaksaa.Tunteet menee vuoristorataa syyllisyys(työni takia olen ollut paljon iltoja poissa) poika saannut mennä, miten lystää. Senkö takia hakeutunut vääriin porukoihin ? Ylireagoiko ? täällä olen lukenut kovempiakin juttuja… Epäilys on myös,että poika tekee bisnestä,jollain lailla on sekaantunut myy/välittää?? Miten siihen uskallan tai on järkevää puuttua ? mitään näyttöä ei ole, kun en pääse kiinni mihkään esim, puhelintietoihin.
Kuka tai miten saan pojan pois pilviporukoista ? Onko täällä muita vanhempia,jotka käy samoja asioita läpi ?
-Huolestunut äiti-

Hyvä, että yrität puuttua, minä annoin parin vuoden jälkeen ikäänkuin periksi ja hiljaisesti hyväksyin kannabiksen käytön. Kuinkas sitten kävikään…voit lukea sen ketjusta personal reindeer spotting. Ihan varmasti kannabiksen käyttö johtaa myös muiden huumeiden kokeiluun, seuraavaksi aletaan tilata sieniä netistä ja kokeilla ekstaasia etc. Pian ollaan jo subuissa ja pirissä.
Itse olen ihan samaa syyllisyyttä kokenut, illat poissa töiden takia ja muuta. Isä ei ole kuvioissa. Luin juuri kirjan: äiti ei jätä. Suosittelen sitä sinullekin, siinä on fiksujen äitien kertomuksia siitä, millaisten tunteiden vuoristorataa tässä kyydissä joutuu ja lisäksi syyllisyyden pohtimista. Kirja auttoi minua, se maksoi netistä tilaamalla vain 12.40 e. Minun tyttäreni on nyt 17 v. ja huostaanotettu. Nyt en enää voi paljon mitään, mutta yhä kuljen katsomassa, soittelen ja murehdin. Tytär ei vieläkään oikein näe huumeissa mitään pahaa, vaikka ne ovat johtaneet meidät ihan kamalaan tilanteeseen…

Löysin kirjan ja aijon sen ostaa ja lukea !!! Kaiken voitavani olen nyt tehnyt ja tilanteen mukaan eletään päivä kerrallaan. Aika näyttää ,mihin se sitten johtaa ?

Hyvä, että olet vaatinut ja saanutkin apua! Pidä tiukasti turvaverkostasi kiinni ja jos mahdollista yritä ‘ohittaa’ oma surusi ja syyllisyydentuntosi toistaiseksi. Tee nyt vain sen mitä pitääkin - ole jämäkkä ja päättäväinen ja ilmoita selvästi pojallesi, ettei sinulla ole aikomustakaan päästää häntä pilaamaan tulevaisuuttaan. Katso silmiin, kerro, että rakastat häntä aivan liian paljon etkä todellakaan aio luovuttaa.

Kaikki ihmiset ja tilanteet ovat toki yksilöllisiä, mutta noista ei ainakaan ollut haittaa silloin kun tilanne oman lapsen kohdalla oli akuutti.

Voimia ja kestävyyttä!

Kiitos kommentista :slight_smile: Yritän koko ajan olla se vahva äiti/aikuinen poikani takia. Välillä helpompi sanottu kun tehty… ja välittämiseni olen sanonut ja näyttänyt hänelle monta kertaa ja uskon, että poika sen tietää ja teen sen jatkossakin :slight_smile:
Pelottaa vaan kuinka pitkälle tämä viellä menee ? Mutta kuten sanoin päivä-ja tilanne kerrallaan ja aika näyttää…
Tukea olen saannut paljon ystäviltäni,mutta kaikki eivät ihan ymmärrä ,mitä tässä käydään läpi.Itse menen myös juttelemaan/purkamaan oloani ammatti-ihmisten kanssa,sekin jo helpottaa vähän.

Vertaistuki on tärkeää, mutta aina en tiedä, onko se helpottanut vai pahentanut oloani. Oma tyttäreni on 17 v. ja kun puhun vertaistuki-ihmisten kanssa, heidän lapsensa saattavat olla yli 30 vuotiaita, huumeita takana vaikkapa 15 v. Se tuntuu joskus ihan masentavalta, niin kamalaa tämä on, että ajatus siitä, että tilanne saattaa jatkua vuosikymmeniä, on murskaava.
Sitä haluaisi kuitenkin ajatella, että tyttäreni on nuori ja saattaa vielä päästä eroon huumeista. Seuraavaksi pohdin, petänkö vain itseäni näin ajattelemalla. Ystäväni olen tainnut uuvuttaa jauhamalla asiaa, sosiaalinen elämäni on täysin kuollut. Small talkiin en kykene. Miten vastata kysymykseen: mitä kuuluu? Ihan hyvää vai lapseni on mielisairaalassa pakkohoidossa huumeiden takia…

Nyt purin mieltäni puhelussa ensimmäistä kertaa tyttärelleni. Sanoin, että vaikka hän valittaa tilanteesta koko ajan, on minullakin kivaa kuin kissanraadolla. Yhtä lailla minä olen menettänyt yksityisyyteni. Perhekartoituksessa jouduin käymään läpi koko omankin parisuhde etc. historiani täysin vieraille ihmisille.

Itse yritin silloin, kun tyttäreni kärähti kannabiksesta minulle kolme vuotta sitten seuraavaa: vein poliisille, vein perheneuvolaan, nuorisopsykiatriseen tutkimukseen (masennuksen poissulkemiseksi), tein lastensuojelu-ilmoituksen ja kävimme tukitalolla, otin yhteyttä kouluun ja tyttö kävi erillisessä huumevalistuksessa, otin yhteyttä tytön kamakavereiden vanhempiin (jotka kielsivät lastensa huumeiden käytön, vaikka minulla oli siitä jopa kuvatodisteet), huumetestailin tyttöä. Nämä eivät meillä auttaneet yhtään, ainoa apu oli se, että myöhemmin olen voinut osoittaa, että en kulkenut pää puskissa ja oma mieli oli parempi, kun koin tehneeni kaiken mahdollisen minkä keksin.

Eli taidan olla aika paskaa vertaistukea, kun en itse ole kokenut, että millään teollani olisi ollut mitään sen suurempaa vaikutusta tilanteeseen. Toisaalta olen vapauttanut itseni syyllisyydestä. Avioerosta huolimatta ei lasteni lapsuus ollut mikään kamala. Aikaa saivat ja huomiota. Jouluisin askarreltiin tontut ja leivottiin piparit, pääsiäisenä kätkin suklaamunia. Tyttö vaan ajautui huumemyönteisyytensä takia väärään seuraan ja ihastui huumeiden vaikutukseen. Tälle asialle en mitään voinut.

Joskus pelkään nuoremman lapseni puolesta, hän on nyt 15 v. Toistaiseksi on huumekielteinen, osaksi varmaan tätä rumbaa sivusta seurattuaan. Väistämättä tytär kuitenkin nyt syö voimavarojani ja aikaani ja pelkään sen vaikuttavan nuorempaan lapseen. Tiedän perheitä, joissa useampi lapsi käyttää ja sen täytyy olla ihan helvettiä vanhemmille.

Pikaisena kommenttina kaikille, jotka kantavat syyllisyyttä siitä, että ovat esim. työn takia joutuneet olemaan poissa lastensa elämästä. Ei kannata! Minä olen ollut kotiäitinä meilkein koko esikoisen lapsuuden ja pitkälle nuoruutta, kun joidin nuorempia sisaruksia ja täällä ollaan silti :frowning: .

Kiitos tästä :slight_smile: Kun sitä syyllisyyttä kuitenkin tuntee…jos olisin ollut aina kotona tai…
Tätä on hyvä vertaistuki!

Hei

Nyt jäähylle kaikki syyllisyyttä tuntevat läheiset.
Syyllisyyden tunteessa itsessään ei ole mitään pahaa tai väärää. Sitä voi käsitellä
mutta siihen ei pidä jäädä olemaan. Elämä ei pysähdy menneeseen vaan menee eteenpäin.
Jokainen meistä tekisi monta asiaa toisin jos siihen olisi mahdollisuus.
Sellaisetkin vanhemmat joiden lapsilla ei ole päihdeongelmaa.

Mutta jos me emme koskaan tekisi virheitä niin miten me voisimme oppia toimimaan toisin
ja muuttaa omia toimintatapojamme ja käyttäytymistämme.

“Työkaluja” muutoksen tielle löytyy täältä Vilpolasta ja omista tukijoukoista joita toivoisi kaikilla olevan ainakin
yhden verran.
Yksin näiden asioiden kanssa ei kenenkään pitäisi jäädä.
Käyttäjät kun ovat vielä mestareita syyllistämään läheisiään. Siitähän täällä on useita kirjoituksia.

Onneksi olkoon A:n äiti, olet antanut itsellesi vapautuksen syyllisyydestä.
Jatka sillä tiellä, et varmaan tunne itseäsi yhtään huonommaksi vanhemmaksi ilman syyllisyyttä.
Olet kuitenkin tehnyt kaiken mitä voimavaroillasi olet pystynyt.
Piparileipomiset ja muut Joulujutut ja kaikki se mikä tehtiin perheen kanssa yhdessä, eivät ole menneet hukkaan.
Ne ovat pääomana tyttärellesi kun hän haluaa päästä eroon päihteistä.
On jotain mille rakentaa omaa elämää.
Jossain vaiheessa piparienleipominen on hänellekkin se Joulujuttu ja lämmin muisto siitä miten
se tuntui lapsuudessa ihanalta.

Harvoin tuskin koskaan olen vertaistukiryhmissä kuullut kenenkään vanhemman kertovan oman lapsensa lopettaneen päihteiden käytön vanhempien toiveesta.
Syyt lopettamiseen tulevat ihan muualta
Vaikka me kuinka yrittäisimme rakastaa heidät raittiiksi,lopettaminen kuitenkin on heidän oma päätöksensä.
Mutta siihen miten me suhtaudumme käyttöön ja asetamme rajoja itsemme suhteen on iso merkitys pitkässä
juoksussa.
Mieleeni tuli juuri runonpätkä joka kertoo paljon:
Lapseni, rakensin veneen sinulle, laskin sen aaltojen vietäväksi.
Toivotin onnea matkaasi. Kuitenkaan niille tuulille jotka riepottelivat venettä en voinut mitään.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Heipä hei!
Tungen nyt tähänkin ketjuun, vaikka en vanhempi olekaan. Olen kuitenkin katsellut tätä päihtelyiä ensin isäni, nyt miesystäväni kautta.
Haluaisin kysyä tuosta syyllistämisestä. Osaako kukaan sanoa miksi syyllistäminen kohdistuu juuri lähimmäisiin? Se tuntuu niin kovin rankalta, kun itse tahtoisi vain rakastaa…
Ymmärrän kyllä päihteidenkäyttäjän näkökannan. Meidän lähimmäisten suurin toiveemmehan on, että hän luopuu asiasta josta pitää äärettömän paljon, sen tuomasta hyvänolon tunteesta ja useimmiten myös kavereistaan ja sosiaalisista ympyröistä. Olen koittanut miettiä asiaa sitä kautta, että miten minä suhtautuisin jos joku pyytäisi minua luopumaan rakkaimmasta harrastuksestani. Ei ehkä ihan verrannollista, mutta kuitenkin :slight_smile:
Voimia teille vanhemmille. Oman lapsen kanssa tämä on varmasti huomattavasti vielä rankempaa kuin kumppanin tai oman vanhemman.

Hei UusiTäällä, kyselit miksi syyllistäminen kohdistuu juuri läheisiin? Ja miksi he syyllistyvät asiasta, jonka syntyyn heillä ei yleensä ole ollut osaa eikä arpaa? Läheistä ihmistä, isää, äitiä, puolisoa, yleensä rakastavaa läheistä henkilöä on kaikkein helpoin syyllistää, koska se toimii parhaiten käyttäjän tarkoitusperiin ja vaikuttaa nimenomaan läheisen tunnepuolelle. Järki jää läheisellä aina, etenkin alkuvaiheessa, taka-alalle ja toimintaa sekä päätöksiä ohjaa pelkästään tunne. Ja tätä käyttäjät osaavat hyödyntää tavattoman taitavasti.

Kun läheinen sitten yrittää raitistaa omaa rakkaintaan, eikä mikään konsti tai kikka tai anelu tai sopimus pidä tai toimi, niin kyllä siinä väkisinkin kokee epäonnistuneensa. Vanhemman tai puolison tehtävähän on auttaa rakastaan, ja vaikka tekee mitä niin aina epäonnistuu kun käyttö ei lopukaan, eikä mikään toimi niin siitä se oma syyllistyminen alkaa. Kun tätä syyllistymistä käyttäjä vielä manipuloi omnalla tavallaan, niin läheisriippuvuuskierre alkaa olla valmis.

Tässä vastaus kysymykseesi tiivistetyn pelkistetysti. Herättikö ajatuksia ja kysymyksiä?