Tietoa läheisten hoidosta ja tuesta

Paljon hyödyllistä tietoa;

kampus.uku.fi/gradut/2009/7984.pdf

“…Läheisriippuvainen ihminen on usein ulkoaohjautuvainen eli hän reagoi toisiin ihmisiin
sen sijaan kuin toimisi omista tunteista, ajatuksistaan ja tarpeistaan käsin. Hän siis
tunnistaa hyvin tarkasti ympäristössään olevat tunteet ja tarpeet. Esimerkiksi
päihdeongelmaisessa perheessä läheiset ovat antaneet päihteidenkäyttäjän vaikuttaa
itseensä. Päihdeperheessä reagoidaan päihdeongelmaisen tarpeisiin, jotta hän pysyisi
tyytyväisenä. Toisten miellyttämisen lisäksi kontrolloimisen kyky ja tarve ovat
piirteenomaisia läheisriippuvaiselle. Läheisriippuvaisella ihmisellä on pakonomainen
tarve säädellä omia tunteita, toisia ihmisiä sekä yleensä elämää. Tunne kaikkien
asioiden hallitsemisesta tuo ihmiselle turvaa…”

:sunglasses:

Tuohon voisi yhtä hyvin laittaa sanan “päihdeongelmainen” tilalle sanan “läheisriippuvainen”.

Läheisriippuvaisessa perheessä läheiset ovat antaneet läheisriippuvaisen vaikuttaa itseensä. Läheisriippuvaisessa perheessä reagoidaan läheisriippuvaisen tarpeisiin jotta hän pysyisi tyytyväisenä.

Tyypillinen tällainen perhe on sellainen jossa jompi kumpi perheen aikuisista (yleensä perheen äiti) hallitsee kaikkia muita perheenjäseniä marttyrismillaan, uhrimentaliteetillaan ja “heikkoudellaan”. Sellainen henkilö saa kaikki muut perheenjäsenet (erityisesti lapset) elämään varpaillaan, ja kehittämään tutkat joilla he oppivat aavistelemaan marttyyrinsa mielenliikahdukset peläten rikkovansa hauraan äitiparkansa esimerkiksi hengittämällä väärään aikaan. Äärimmäisen manipulatiivisuutensa ansiosta - toisin kuin yleenä päihdeongelmainen - saa läheisriippuvainen yleensä kaikista negatiivisista ympäristövaikutuksistaan huolimatta ympärillään elävät ihmiset uskomaan hänen olevan jotenkin erityisen hyvä ihminen. Läheisriippuvainen ihminen tekee läheisilleen selväksi sen, että he ovat syyllisiä hänen Suureen ja Mahtavaan Kärsimykseensä. Tämän ajatuksen läheisriippuvaisen lapset yleensä sisäistävät niin perusteellisesti, etteivät he pääse siitä mielikuvasta eroon aikuisenakaan, että se läheisriippuvainen (yleensä äiti) oli mukamas lapsuutensa perhehelvetissä se kaikista suurin uhri, vaikka tosiasiassa se uhri on aina lapsi itse. Tätä uhri-mielikuvaa läheisriippuvaisesta viljellään surutta kaikkialla siellä missä läheisriippuvaisuudesta puhutaan.

Läheisriippuvaisen marttyyrin edessä nöyristely ja kumartelu on sikäli outoa, että lr- henkilön aiheuttama tuska ympäristölleen kyllä tiedostetaan. Jostakin syystä vain kuvitellaan, että siinä missä päihdeongelmaista saa ruotia ihmisenä miten rujosti tahansa, kuvitellaan että läheisriippuvaista pitää jostakin ihmeen syystä käsitellä silkkihansikkain.

Hei,
Minusta nämä teoreettiset tarkastelut ovat turhia. Puhukaa sen sijaan omista kokemuksistanne. Niistä on muillekin hyötyä.

Kokonaisuudessaan varsin kiinnostava tutkielma. Tämä kohta kolahti erityisesti:

Aika pitkälti tällä tiellä olin itsekin kun tyttäreni vihdoin pääsi asianmukaiseen hoitoon.
Tiedostamatta tuollaista yllä siteeraamaani tilannetta ohjauduin kuitenkin toiselle tielle ja toivottavasti en itse sairastunut kovin peruuttamattomasti. Poikani myös on toipumassa läheisen sairaudesta vähitellen.

:unamused:

Fernetin teksti kolahti.
Mietin omaa lapsuutani ja äitini “uhrautumista”. Hän kantoi mukanaan surua paitsi meidän kotioloista myös omista sisaruksistaan ja omasta lapsuudestaan ja jatkoi sitä lapsenlapsiin saakka. Viimeiseen hengenvetoonsa asti.Kyllä siinä jo alle kouluikäisestä opin kulkemaan henkisesti varpaillana ja ajattelemaan nopeammin kuin äiti. Aikuisena sitä sitten piti vuosikaudet työstää terapiassa pois mielestäni.

En halua läheisiä huolehtivaisuudestaan morkata, se on oma sairautensa läheisriippuvuuskin. Mutta nykyisin siihenkin on apua saatavilla, rohkaisisin käyttämään sitä.

Äitini aikana edes sanaa läheisriippuvuus ei ollut olemassakaan. Sehän oli paremminkin äidin ja vaimon velvollisuus ja hyve. Sota-ajalla suuri merkitys asiaan. Silloin oli pakko jaksaa enemmän kuin jaksoikaan.

Olipa mukava, että tällainen ketju oli noussut esiin. Tätä teoriaakin tarvitaan, mm. alkoholismista ja läheisriippuvuudesta. Omien kokemusten kirjoittaminen on toki hyvä hoitokeino itselle, ja voimme myös ammentaa toistemme kokemuksista, ja huomata, ettei oma tilanne olekaan ainutlaatuinen. Mutta joskus voi myös olla, että vasta tutkittu tieto saa ihmisen tiedostamaan asiain oikean laidan. Huomaa, että syy onkin seuraus, ja syyllinen onkin uhri. Niinkuin me alkoholistiesn läheisetkin mietimme usein, mitä teimme väärin, olemmeko syyllisiä. Tai sitten jäämme vapaaehtoisesti huonoon suhteeseen ja pidämme itseämme uhreina, vaikka voisimme ottaa elämän ohjat omiin käsiimme. Jokainen uusi näkökulma vie (toivottavasti :laughing: ) eteenpäin kohti ratkaisua pitkässä juoksussa, vaikkei heti siltä tuntuisikaan.

Siin kyllähän se minunkin äitini, joka oli alistava ja hallitseva, oli varmasti mitä suurimmassa määrin läheisriippuvainen, ja yritti toiminnallaan pitää isän ja minut lähellään. Eli meidän kauttamme. Mitä jos olisin jo nuorena muuttanut pois kotoa ja jos isäkin olisi ottanut äidistä eron ja hän olisi jäänyt yksin. Olisiko hän “mennyt järveen” niin kuin aina uhkaili, jos kyseenalaistimme jotain asiaa - vai olisiko hän ryhdistäytynyt ja alkanut elää itsenäistä elämää?! Mahdotonta tietää. Isä eli äidin kanssa elämänsä loppuun asti nöyränä ja kilttinä, alistuneen oloisena, minä “pakenin” ja takerruin ensimmäiseen mieheen mihin pystyin ja sen liiton olisi pitänyt onnistua keinolla millä hyvänsä (ja siinä roikun vieläkin). Lapsuuden haavat sain umpeutumaan vasta tänä talvena, kun vastaavista tapauksista kertovan kirjallisuuden avulla ymmärsin, miksi olen sellainen kuin olen, mm. en helposti ala luottamaan kehenkään, enkä tunnusta epäonnistumista mistään hinnasta.

Varmaankin tarvitsemme sekä kokemusta että tietoa, ja lisäksi paljon tukea, jotta voisimme kasvaa tarpeeksi viisaiksi ja tehdä kukin sellaisen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii.