Tienhaarassa

Kotikanava
1

Joo, meilläkin asuu alkoholisti.

Meillä on 8 yhteistä vuotta takana ja kaksi alle kolmevuotiasta yhteistä lasta. Mies juo nykyään melko lailla päivittäin, jos ei humalaan asti niin kuitenkin sen 2-6 olutta. Juomisen sykli on täältä palstalta lukemieni ketjujen perusteella hyvin tyypillinen; juodaan känni, sammutaan lopulta, herätään aamulla, juodaan vähän lisää ettei tule krapula, juodaankin vielä vähän lisää, usein menee se kolmaskin päivä. Harvoin neljättä kuitenkaan. Juotuja päiviä seuraa tyypillisesti parin päivän krapula; ensimmäinen päivä ollaan hiljaista poikaa ja huilataan, toisena yleensä siivotaan ja tehdään muuten Hyödyllisiä Asioita. Ollaan Hyvää Perheenisää. Kunnes yleensä kolmantena päivänä viimeistään alkaa pinna kiristyä, tajusin jossain vaiheessa, että Mies nimenomaan kehittää syitä hermostua ja lähteä juomaan “kun täällä on niin kamalaa/kun sinä nalkutat/kun olet niin laiska/kun et ole siivonnut/jne jne”. Ja näinhän se on, sitten on helppo lähteä kaljakauppaan raamit kaulassa ja pää pystyssä. Ja kun lopulta rojahtaa eteiseen tarpeeksi juotuaan (sille päivälle, näitähän tulee vielä 1-2 lisää), selittää useimmiten että syy hänen juomiseensa on a)minussa, koska eihän minunlaistani naista vaan voi kukaan katsella selvinpäin, haloo, tai b)lapsissa, kun ei täällä ole hetken rauhaa, hullujen huone, on se kun ei kotonaan saa olla rauhassa… Ja c-kohtahan toki kattaa sitten kaikki muut mahdolliset meriselitykset.

Mies on työtön, minä vielä äitiyslomalla kuopuksen kanssa. Esikoinen on pidetty 12pv/kuussa päiväkodissa vaikka jäinkin töistä kotiin pienemmän kanssa, osittain siksi, että saa vertaisseuraa siellä, meillä kun ei lähipiirissä oikein ole lapsiperheitä, osittain (minun puoleltani) siksi, että pääsee välillä täältä pois. Oi kuinka olenkaan monesti kadehtinut, missä on se mun päivähoitopaikkani, jonne saan mennä päiväksi leikkimään ja olla huolehtimatta mistään…?

En oikein tiedä, mitä itse tarvitsen. Olen viimeisen vuoden aikana saanut asioita jäsenneltyä itselleni, selviteltyä ajatuksiani. Olen vaatinut, huutanut, uhkaillut, raivonnut, kiristänyt, itkenyt, tuloksetta - kuten varmaan te kaikki muutkin alkoholistin läheiset. Jostain onnistuin kuitenkin vihdoin löytämään jonkinlaisen tyyneyden, ehkä jopa välinpitämättömyyden. Ilmoitin miehelle alkuviikolla, että tämä on nyt katsottu, tämä on tässä, enää pitäisi päättää, kuka tästä lähtee. Totesin myös, että minä pystyn jäämään tämänhetkiseen asuntoomme yksin tyttöjen kanssa, hän taas ei vuokraa yksin pysty maksamaan, eli loogisesti ajatellen se on tietysti hän, joka lähtee. En enää huutanut, en edes itkenyt. Enkä ilkeillyt, mikä on minulta kovasti paljon :unamused:

Meillä vallitsee nyt kuitenkin aselepo. En ihan oikesti ole mitenkään lopen uupunut Mieheen tai juomiseensa, olen ollut sitäkin. Nyt en anna sen enää hallita ja säädellä omia mielialojani. Väsynyt toki olen harva se päivä, kun hoidan lapset ja lisäksi niin paljon kotihommia kuin pystyn, ehdin ja jaksan, ja huonoina päivinä vielä on kuin olisi yksi lapsi lisää. Ei pelkoa, en hoida Miestä millään lailla, mutta tietysti sillä on jonkinlainen vaikutus kaikkeen kun pyörii täällä ympäripäissään. Ensimmäisillä lämpimillä ilmoilla tajusin että ei helvata, nythän se istuu sitten puistossa tai rannassa juomassa “kavereidensa” kanssa (talven odotin, että kaamosmasennus hellittää, sitten se on taas paremmalla tuulella ja juo vähemmän… eh.), mutta nyt olen onnistunut kääntämään asian oikein päin. Eli juokoon siellä, jos on pakko juoda. Eipähän tarvitse meidän katsella ja kuunnella.

Mies on ollut selvästi hämmentynyt siitä, että en anna itseni enää masentua, lamaantua hänen juomapäivistään. Menen ja teen lasten kanssa, järjestän mukavaa ohjelmaa meille, kyläilyä, milloin mitäkin. Ei mitään normaalista poikkeavaa, vaan oikeastaan jatkan nimenomaan elämää ihan normaalisti, toisin kuin ennen. Ainoa miinus on toki siinä, että koti jää näinä päivinä vähän rempalleen, kun pyrin pysyttelemään täältä pois, jos epäilen Miehen eksyvän kotiin pullojensa kanssa.

Kiitos teille kaikille ihan parhaasta vertaistuesta, jota olen jo itseeni imenyt tältä palstalta! Mielettömän viisaita ihmisiä. Itse olen lähinnä ajatusten tuuletuksen tarpeessa, joten kiitos ja anteeksi… :smiley:

2

Sinne meni taas, ihmettelin, kun kiskoi housuja jalkaan ja lippistä päähän, mutta tosiaan. Kello sen verran, että pitäähän sinne kauppaan lähteä, jos meinaa ehtiä. Mäyräkoirasta on vielä 4 pulloa jäljellä. Hermostui kun kysyin, minne menee - tarkensin, että jos aiot juoda tai mennä ostamaan kaljaa, niin herra on hyvä vaan, mua kiinnosti lähinnä et jos on menossa kauppaan niin tois mulle limua kun oon kuumeessa. Rauhoittui ja selitti, että “nää tyhjät pitää viedä heti pois ettei noi lapset näitä kisko päälleen tuolta”. Joo-o. Aivan ku niitä ei saisi nostettua jonnekin niin, ettei tuo pienempi joka paikkaa vasten seisomaan nouseva nappula niihin ylettyis.

En siis kuvitellutkaan, että simsalabim, Mies käy ekan kerran A-klinikalla ja Muuttuu. Hohhoijaa silti. Noi Miehen ajoitukset on niin ihania, että niistä jaksan vielä napata jengoja - aina silloin, kun eniten apua tarvitsisin. Nyt kun olen ekan kerran vuosiin ihan tappoflunssassa, puolitoista viikkoa sitten, kun esikoinen löi päiväkodissa päänsä ja tarvitsi tikin, kuopusta odottaessani lasketun ajan lähestyessä… :imp: Sitähän se on, ettei Mies kestä mitään stressiin viittaavaakaan, sekä stressaantuu olemattomasta nykyisin.

3

Heippa Noituus ja tervetuloa palstalle! Itse poikkean täällä pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän, kun alkaa aiheeseen onneksi saamaan jo etäisyyttä, mutta tärkeä paikka tämä on ollut.

Kovasti tutulta kuviolta kuullostaa taas. Tunnistan myös tuon alhaisen stressinsietokyvyn. Vai onko sitten niin, että juuri tuolloin vaan kiinnitti huomiota - “normaalitapaus” ei juuri sellaisina hetkinä olisi ensin ottanut, vaan hoitanut homman pois alta edes johonkin kuntoon. Mulle on jäänyt mieleen kun mieheni joskus kuvasi tuntevansa olonsa jatkuvasti onnettomaksi ja alkoholi saa hänet hetkeksi tuntemaan olonsa n o r m a a l i k s i . Eli ei iloisemmaksi, ei helpottuneeksi vaan normaaliksi… Tavallaan mies on siis vaan normalisoi itseään juomalla stressitilanteessa :laughing: . Mutta eipä silti, eipä sitä silti jaksaisi hyväksyä, että toinen painelee juuri silloin, kun eniten tarvitsisi, kauppaan “viemään pulloja” tai “ostamaan suklaata” ja jättää kaiken sen tilanteen kannattelun toiselle. Varsinkin jos toinen on minä, joka en itsekään ole mikään maailman tehokkain kannattelija…

Raskainta elämä olikin silloin, kun vielä yritti pitää hajoavia rakennelmia pystyssä ja nähdä kaiken silti sortuvan, minusta huolimatta. Kun alkoi tuntua, että sortukoon - minä en - alkoi helpottaa. Tän palikan, minun, pystyssä pitämiseen mun voimani ehkä riittävätkin.

4

Heips eepos :slight_smile:

Oon huomannut saman, että kun ei jaksa piitata niinkään tuon Miehen tekemisistä ja menemisistä (juomisista), on itsellä niin paljon kevyempi olo. Olen myös oppinut puhumaan asioista omien vanhempieni kanssa melko avoimesti, eli voin painella lasten kanssa sinne ja todeta vaan, että meidän Isillä on nyt taas huonot päivät menossa. Eikä tarvitse sen kummemmin selitellä. En jaksa vaivata päätäni enää millään kulisseilla sun muilla ahdistavuuksilla. Jännä muuten, että juuri se kulissien ylläpitäminen on sellainen asia, jota me molemmat ennen vanhaan olemme suurinpiirtein halveksineet…

Se mitään limua mulle tuonut, rymysi joskus yöllä kotiin ympäripäissään. Tässä on aamulla juteltu pikkuisen asioista, ihan hyvässä hengessä. Tiedä sit kuitenkaan, onko näistäkään jutteluista minkäänlaista apua. Se mulle selvisi, että vaikka ei aiheesta kunnollisia keskusteluja jaksa käydä, niin taitaa sitä itseäänkin vaivata tuo juominen jo. Mikä on toki hyvä merkki. Myönsi suoraan senkin kun kysyin, että krapulat on niin rankkoja nykyisin, että on “pakko” ottaa se aamukalja, kaks. Olin viisaampi hyvinnukutun yön jälkeen ja jätin sanomatta, että niin, tiedän aika monta ihmistä jotka kärsivät sen krapulan, ja silti jäävät henkiin.

Joo, tiedän, että alkoholistin krapula ei ole välttämättä ihan verrattavissa satunnaiskäyttäjän krapulaan.

Eilen illalla oli muuten kovasti kehumani tyyneys taas täysin hukassa, hermostuin aivan täysin kun merkit lähestyvästä kännistä hyppäsivät silmilleni ihan yhtäkkiä. Jostain aivan mitättömästä asiasta Mies hermostuu, ja aikansa tiuskittuaan saa minutkin hermostumaan, jolloin mulle voikin sanoa että “ttu kun olet aina noin tanan kiree”. Nooo, ihminenhän minä vain olen.

Ajatukset on yhtä mylläkkää luettuani nyt pari päivää ketjuja täällä. Se tunne on hassu, kun huomaa, että ei olekaan kyse siitä että tuo Mies olisi vain “hankala luonteeltaan” tms, vaan että teidän muidenkin alkoholistit käyttäytyvät noin…!

5

Halaus “Noituus” Sinulle, ainutlaatuiselle ja vahvalle naiselle. Haluaisin kirjoittaa jotakin viisasta, kannustavaa - en kuitenkaan ratkaisuja, niitä voi olla vain sinulla, joka näet koko maiseman. Kaikki se mitä kirjoitat voisi olla minun kirjoittamaani. Olen itkenyt viestiesi äärellä, kun se kaikki tuntuu niin tutulta. Koetun kipeältä.

Minun tilanteeni on nyt se, että me harjoittelemme keltaisessa mökissä raitista elämää. Mies hakeutui tammikuussa Lapuan Minnesotahoitoon kokeiltuaan vuosien varrella muuta julkista päihdehoitoa, A-kiltaa jne. Terveyskeskuksen päihdehoitajaan asiakkuus oli hänellä jo vuosia, kunnes perheemme syksyinen rysähdys vaati tekemään viimeisen ratkaisun: punnitsemaan sen, onko juomatonta kaljaa vielä Miehellä, jatkaako hän “kohtuukäyttöään” jossakin muualla ja me laitamme kattilat jakoon vai haemmeko apua ja täysraittiutta koko perhe. Olemme kokeilleet jälkimmäistä suunnitelmaa ja se onnistui mieletäni vasta nyt, kun Mies on ymmärtänyt tilanteensa mahdottomuuden.

Uskon vahvasti siihen, että ne alkoholistin tunteet siitä, että elämä juovana aikana on jo raskasta, ilotonta, syyllisyys ja häpeä painavat, ovat totta. Uskon siis siihen, kun sanot, että miehestäsi juominen tuntuu jo pahalta. Toivon, että teillä on heräämässä halu muuttaa laivan kurssia. Mutta ennenkuin pohja on raavittu, ei toipumiselle ole mahdollisuutta. Minunkin Mieheni juominen riistäytyi pienin askelin vuosien varrella pisteeseen, jossa riippuvuus oli niin vahvaa, että elämä pyöri vain oman juomisen mahdollistamisessa. Jos se vaati riitaa, sitä sitten riideltiin. Jos se vaati katoamista, kadottiin. Syitä juomiselle alkoholistilla on lukemattomia. Kun nyt Minnen jatkohoidossa saan kuulla toipuvien alkoholistien elämästä, tajuan entistä kirkkaammin sen, ettei kukaan ole niin luova kuin juova alkoholisti. Eikä kukaan niin vahva kuin alkoholistin läheinen. Minä olin täydellisen uupunut siihen ennakoimattomuuden ilmapiiriin mikä kotona vallitsi - koskaan ei voinut tietää, oliko tänään hyvä vain huono päivä. Ja jos sattui hyvä päivä, alkoi jo puolivälissä päivää pohtimaan sitä, kuinka kovalla hinnalla kaikesta ilon pilkkeestä joutuisi maksamaan.

Minulle kriisiytyminen opetti sen, että minun oli pakko luovuttaa. Ja kun minä lakkasin yrittämästä pitää keltaisen mökin eloa kasassa, alkoivat solmut hiljaksiin aueta. Nyt olemme tilanteessa, jossa tuleva ei pelota, koska olen nuotittanut itselleni selväksi sen, mitä teen. Yksi on varmaa: juovan alkoholistin kanssa minä en enää elämää jaa. Minusta meitä kantaa se, että me puhumme minneläisessä suorapuheisessa hengessä. Kaikesta.

Minulle Kotikanavalle saapuminen oli myös ravisteleva kokemus. Tajusin laidasta miten epätervettä elämämme oli ollut mutta miten surullisen tuttua monessa tuvassa. Minulle tiedon saaminen alkoholismista sairautena on auttanut rakentamaan tulevaisuutta, auttanut ymmärtämään itsestä huolehtimisen velvollisuutta ja vapauttanut katkeruudesta. En koe edes olevani enää surullinen kaikesta tapahtuneesta - ne ovat tapahtuneet, ne ovat menneitä tunkioita - minun katseeni on tässä päivässä.

Rohkeutta muuttua. Päivä kerrallaan Al-Anon perheryhmässä II -kirjassa kirjoitetaan tälle päivälle: "Huolet ja pelot liittyvät useimmiten tulevaisuuteen. Niiden takia saatamme menettää todellisuudentajumme niin, että tavalliset asiat vääristyvät mielissämme painajaisiksi. Pelko pysyy loitolla, jos pitäydymme nykyhetkessä ja elämme yhden päivän tai hetken kerrallaan. Aiemmin moni meistä yritti ennakoida kaikkia mahdollisia onnettomuuksia. Uskoimme, että siten voisimme paremmin suojautua niiltä. Al-Anonissa opimme, että onnettomuuksien ennakoinnilla voi olla ikäviä seurauksia. Se katkaisee kosketuksemme nykyhetkeen niin, että emme ole vastaanottavaisia sille, mitä juuri nyt tapahtuu. Olemme uhkakuvien vuoksi myös jatkuvassa hälytystilassa… … Päivän mietelause: Murheet masentavat. En alkuunkaan antaudu niiden valtaan. “En pelkää myrskyjä, sillä osaan purjehtia. (Louisa May Allcot)”

Siunausta Sinulle ja perheellesi.
Rutistaen

  • Hinni -
6

Kiitos Hinni! Ja isot voimarutistukset sinnekin. Ihmeellisen ihanaa ja kamalaa samalla, kun löytää täältä kohtalotovereita. Kamalaa tietysti, että kukaan toinen joutuu tällaista (ja paljon, paljon pahempaa) käymään läpi ja kohtaamaan, mutta ihanaa ihan sen vertaistuen vuoksi. Sinunkin sanasi lohduttivat suuresti.

Olin toisaalta myös positiivisesti yllättynyt luettuani ketjuja jonkin matkaa, kun tajusin, että olen ihan omin voimin onnistunut räpiköimään hyvän matkaa tervehtymisen suuntaan. Olen ravistanut kaiken harteiltani, ja valmis lähtemään lasteni kanssa jatkamaan elämäämme, ilman Miestä, jos tilanne ei tästä muutu parempaan. Olen joskus viime syksynä (?) tehnyt itseni kanssa lupauksen, että jos tilanne ei Ihan Oikeasti muutu parempaan, ts. pysyy samana tai menee pahempaan suuntaan, on ehdoton takaraja ennen esikoisen kolmatta syntymäpäivää. Nyt asettamani takaraja on tarkentunut sen verran, että jos Miehen haparoiva hoitosuhteen aloitus A-klinikalla ei ota tuulta alleen, me lähdemme. En enää vaadi häneltä mitään, vaan tarjoan hänelle viimeisen tilaisuuden korjata asioita ja alkaa yhdessä perheensä kanssa rakentamaan raunioihin.

Mies oli kyllä yllättävän positiivisin mielin ensimmäisen A-klinikkakäyntinsä jälkeen torstaiaamuna. Kävi kiltisti vielä tk:ssa verikokeissa ja ilmoitti vaan mulle, että maanantaina taas, ja verikokeissa piti käydä että näkevät, voiko Antabuksen aloittaa. :open_mouth: Meidän olosuhteissa ihan mieletön erävoitto edes se, että Mies puhuu vakavissaan Antabuksen aloittamisesta. Sekä se, että on itsenäisesti klinikalle ylipäänsä mennyt. Minähän senkin järjestin, mutta kuitenkin. Annoin vapaat kädet, mutta ilmoitin, että yhteinen tuttumme on silloin-ja-silloin menossa ja että olisi Miehelle ehkä helpointa mennä sinne yhdessä hänen kanssaan. Ja Mies meni.

Mietin sitäkin, että ehkä eilisillan juominen saattoi olla Miehelle tarpeen hänen käsitellessään asiaa - eli että kohta ei juoda, piste. Löytyipä meilläkin jo muutama tekosyylle haiskahtava huono puoli Antabuksesta, mutta en ota asiasta stressiä. Olen luvannut tukea ja olla olemassa häntä varten, jos hän on niin Mies että hoidon aloittaa.

Positiivista kyllä, Mies on tänään ottanut vasta 3 kaljaa. 1-2 pulloa taitaa olla jääkaapissa, mutta hän on nyt huilannut tuossa sängyssään pitkään. Katsoi lapsia sen verran, että pääsin käymään suihkussa (tai pienempää, isompi tunki mukaan :smiley: ).

7

Niin, Hinni, vielä lisäisin aiempaan että meillä on melko pohjalla jo käyty. Minä olen esikoisen kanssa lähtenyt yöksi turvakotiin, Mies on mm. rikkonut pullon ja uhannut viiltää pullonpohjalla käsivartensa (oli Oikeasti tosissaan), jonka estin ainoastaan toimimalla moraalisesti väärin ja menemällä vauvan kanssa tilanteeseen, jolloin Mies ei pystynyt uhkaustaan toteuttamaan (käski mua viemään lapsen pois, ei hän lapsen edessä voi tätä tehdä, jolloin totesin että niinpä, en vie)… Sen jälkeen hirmuhumalansa päälle nappasi ison määrän jotain, todnäk rauhoittavia, ja käytin tilanteen hyväkseni soittaakseni ambulanssin kun sammui niin, etten saanut hereille. Tiesin periaatteessa että Mies herää kyllä, mutta oli hyvä sanoa ensihoitajille että joo, ei se herää, ja itsemurhaa yritti aiemmin, varmaan nytkin (niinkuin kaiketi yrittikin, mutta oli liian humaltunut onnistuakseen tajuamaan riittävää määrää pillereitä). Neuvottelin, vaadin ja vinguin kunnes sain heidät korjaamaan Miehen sairaalaan. Seuraavana päivänä keskustelin sekä Miehen että sairaalan psykologin/psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja yritin saada Miehelle M1-lausunnon. Sitä ei lopulta kuitenkaan kirjoitettu, ja tilanne raukesi tähän, monen mutkan kautta.

Olen saanut Miehen mielenterveystoimiston akuuttityöryhmään, sai sieltä mielialalääkkeetkin, ja kävi kiltisti. Kunnes totesivat, että “nyt olet niin hyvässä kunnossa, että et tarvitse tätä akuuttiryhmää enää, mene tuonne yleiselle puolelle”. Ja arvatkaapa, meneekö vakavasti masentunut sekä alkoholisoitunut Mies omin päin aikaa varaamaan jatkohoitoa varten? Jäi siis käytännöllisesti katsoen tuuliajolle. Mielialalääkkeet lopetti omin päin sivuvaikutusten takia, vaikka yritin puhua järkeä, että menisi miekkarista pyytämään toiset tilalle. Ja taas ollaan tässä.

8

Noituus, kamalan tuttua. MInä muistan seisseeni verstaan ovella, kun Mies virittää köyttä kattoon. Tyynesti totesin, että mulle on turha antaa saksia köyden viereen. Ajoi kerran, esikoisen ollessa vuoden ikäinen, auton kivikkoon. Oli juuri huutanut puhelimessa tappavansa itsensä, ihme kyllä selvisi rytäkästä muutamilla lasinsiruilla. Onpä hän piilottanut lääkkeitä lumihankeen ja väittänyt ottaneensa ne, kun mun puuttuminen juomiseen on ollut liikaa. Ja minä soitan milloin poliisia ja milloin hätäkeskusta. Miljoona kertaa itkin, että kumpi tuli ensin alkoholi vai masennus. Joskus jopa Mies tuntui bipolääriselta mielialojen ailahteluineen.

Nyt Minnen käyneen läheisenä tiedän, että itsetuhoisuus, masentuneisuus, itsesääli, unettomuus, yliammuttu aggressiivisuus, ahdistus ja tuska, tunnekylmyys ja välinpitämättömyys kuuluvat juovan alkoholistin tunne-elämään.Syyllisyys ja häpeä ja pohjaton näköalattomuuskin on tullut koettua. Niin myös minä uurastin, niin kuin kuvailt, Miestä päihdehoitajalle, mielenterveystoimen kriisiajalle, sosiaalityöntekijälle, lääkärille ja vaikka minne. (Nyt tiedän, että juuri niin läheiset toimivat.) Minun silmäni avasivat Lapuan nettisivujen tekstit katsomaan omaa tilannetta uudesta vinkkelistä, ikään kuin sain vahvistuksen sille epäilylle, että asiat ovat kenollaan. Niin kummallista - aivan kuin en olisi tiennyt - mutta silti ulkopuolinen vahvistus tarvittiin sille, että lopultakin aloin toimia. Suosittelen lukemaan.

Minusta on samantekevää millä tavalla henkilö raitistuu, kunhan raitistuu. Itse kuitenkin suhtautuisin suurella varovaisuudella kaikkiin mielialalääkkeisiin ja antabus -tyyppisiin lääkkeisiin. Riski sekakäytölle kasvaa kovin suureksi. Minneläisen ideologian mukaan kaikki kemialliset tunteisiin ja mieleen vaikuttavat lääkkeet ovat alkoholistille päihde. Päihderiippuvaiselle yksikin milligramma keskushermostoon vaikuttavaa lääkettä johtaa väistämättä peruspäihteeseen, esim. alkoholiin takaisin. Toipuakseen alkoholistin ainoa vaihtoehto on täysin päihteetön elämäntapa, päihdettä ei voi vaihtaa toiseen. En halua tällä lannistaa sinua. Kuten kirjoitit, on tärkeää, että Miehesi on aloittamassa juomisen rajoittamisen ja pohtii keinoja sen onnistumiseen. Sitä suuntaa kannattaa toki tukea. Läheisenä kuitenkin tiedät, että matka on pitkä. Eihän tähän tilanteeseen olla tultu hetkessä.

Meillä ainakin on elämä edennyt nk. Jellinekin oirekaavion mukaan. Aikaisessa vaiheessa juovan sietokyky kasvaa, muistinmenetyksiä, viina-ajatuksia ja katumusta. Pikajuontia ja syyllisyyttä. Toisessa, keskivaiheessa, tapahtuu käänteentekevä muutos: juovalla ei ole enää kontrollia aikaan, paikkaan ja tapaan. Juomien määrät ovat yhdentekeviä, oleellista on se, että kontrollia juovalla ei ole. Meillä tämä näkyi nimenomaan siinä, että Mies alkoi luistaa sovituista: ei halunnut kuljettaa lapsia harrastuksiin, saattoi olla juonut muutaman silloin kun oli lapsista vastuussa. Mies selitti vielä syksyllä kirkkain silmin, ettei ihminen voi tietää milloin juo. Ettei omaa juomista voi ennakoida. Tuossa vaiheessa alkoholista tuli meille äärimmäisen arka keskustelunaihe. Alkoholi oli ainoa tapa rentoutua työstä/perheestä/taloudellisista vaikeuksista eikä Mies kyennyt näkemään mitään muuta ajanvietettä kuin yksin, piilossa juomisen. Eihän juominen voinut ongelma olla, kun Mies ei ollut pahapäinen eikä ryypiskellyt kylillä. Kaikkiaan alkoi olla selvää, että Mies oli voimaton alkoholiin nähden ja ahdistus ja masennuksen kaltaiset oireet alkoivat olla varsin selviä.

Myöhäisessä vaiheessa työ alkoi tuottaa Miehelle vaikeuksia, moraali luhistui, joka näkyi esim siinä, että juomatta tuomittiin rattijuopot, juoneena kuitenkin tarttui rattiin. Juominen ei tuottanut Miehelle itsellekään iloa, ei ollut tuottanut enää pitkään aikaan, vaan Mies joi tunteakseen itsensä normaaliksi. (Tästä samasta joku kirjoittikin toisessa ketjussa.) Tiedän, että alkoholistin “iloa-viinasta” -tunne on totta ja edetessään myöhäiseen vaiheeseen juomisella ei saavuteta edes normitilaa. Juova aloittaa ahdistuneena ja se tunne pysyy. Myöhäisessä vaiheessa vaihtoehdot ovat selvät: juoda itsensä hissuksiin hengiltä tai raitistua.

Toivottavasti en anna kovin saarnaavaa kuvaa etkä koe, että terrorisoin ketjuasi. Se ei ole tarkoitus. Tyyneysrukous kantakoon meitä tähän päivään: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. "

9

Kiitos taas, Hinni, viisaista sanoistasi. Mua turhauttaa eniten noissa mun Miehen hoitoonsaamisyrityksissäni se tosiasia, että voin puhtaalla omatunnolla väittää, että jotain olisi jo saattanut parempaan päin tapahtua, jos hoitohenkilökunta olisi toiminut paremmin. Mies on oikeasti ollut valmis sitoutumaan hoitoon jo aiemmin, vrt. mielenterveystoimistossa säännöllisesti käyminen lievästä turhautumisesta huolimatta. Jossittelu on toki turhaa, mutta usein huomaan vielä miettiväni, että entä jos olisivat hoitaneet sujuvasti Miehelle uuden hoitosuhteen suoraan, ilman että hänen olisi itse tarvinut tikkuakaan ristiin laittaa, tai entä jos olisivat kuitenkin sairaalasta laittaneet sen M1:n… Mies nimittäin lähti ambulanssilla psykiatriseen sairaalaan, jossa katsoivat paperit ja ihmettelivät, että mitä sä täällä teet…? Eikä mies tietysti pöllähtäneessä mielentilassa osannut vaatiakaan mitään. Sairaalan kalsareissa laittoivat sitten edellispäivänä selkeästi itsemurhaa yrittäneen sairaalan ovesta pihalle, antoivat sentään soittaa mulle - onneksi mies muisti mun numeron ulkoa. Sanoisin, että ihan oikeasti on tapahtunut kaksi selvää virhettä tässä hoitohenkilöstön/systeemin taholta…

No, nyt se tuosta taas lähti ovesta ulos päivän levättyään 4 oluen voimin. Suhteellisen selväjärkinen, sanoin, että sano suoraan jos menet juomaan, se ei mua heilauta enää, vaan olen kyllästynyt jatkuvaan valehteluun ja selittelyyn. Sanoi suoraan, että olo on hirveä, mutta että ei meinannut todellakaan enää jatkaa, vaan menee tapaamaan kaveriaan josko saisi muutaman rauhoittavan ettei tarvitsisi enää juoda. Voi toki olla, että juomaan päätyy silti, mutta ihmeen paljon mun Miehelläni vielä toisinaan sitä tahdonvoimaa löytyy. Ja sanoi menevänsä kyllä maanantaina klinikalle, ja että tietää kyllä, että hänen pitää puhaltaa puhtaat nollat jos meinaa lääkkeellistä apua saada.

Noista lääkkeellisistä apukeinoista sitten - periaatteessa olen Hinni kanssasi samaa mieltä, mutta tässä tilanteessa koen silti paremmaksi vaihtoehdoksi sen, että Mies siirtää väliaikaisesti alkoholin rauhoittaviin. Hän on kuitenkin koko aikuisikänsä päihteitä käyttänyt, kovia huumeita myös useamman vuoden, ilman, että olisi niihin jäänyt (oikeasti) koukkuun. Kuvittelisin, että rauhoittavat lääkkeet saattaisivat olla hänelle paikallaan ilman alkoholiongelmaakin, mielenterveydellisistä syistä. Hän on ominpäin itseään toisinaan (juomattomina kausina) lääkinnytkin rauhoittavilla, eikä tähän mennessä ole riippuvuussuhdetta niihin kehittänyt. Tiedostan toki niissä piilevän suurenkin riskin. Luulen kuitenkin, että pelkkä terapeuttinen tms lähestymistapa ei tässä tilanteessa riitä, eli lääkkeet oikealla tavalla käytettynä voisivat olla ihan hyvä tuki raitistumiseen. Mies ei ole minun aikanani käyttänyt koskaan rauhoittavia tms lääkkeitä päihtymistarkoitukseen, vaan oikeasti yhden silloin, toisen tällöin kun tarvis. Ei myöskään hoida krapulaansa niillä. No, viime aikoina juomalla lisää, mutta siinä vaiheessa kun juominen loppuu, hän yleensä kärsii olonsa. Joka on myös melko positiivista.

10

Heippa, lueskelin tätä ketjua ja liikutuin syvältä kaikesta kokemastasi. Voih, kuinka pahalta tuntuukaan sinun ja lapsiesi puolesta. Tuli valtava halu auttaa ja ojentaa sinulle auttava käteni, näin viestin kautta!

Olen parantumaton “auttaja”, tulosta ns.“työtapaturmasta”, hoitoalalla elämänityön tehneenä.
Mutta eihän sitä osaa sitten lopultakaan kuin sujuvasti kuunnella, mitään viisaita neuvoja en osaa antaa, itsekin alkoholiongelmaisen miehen puolisona samoissa syvissä vesissä sukeltaja.

Kaikesta huolimatta saan tuntua että olet jo parantumisen tiellä itsesi kanssa ja tehnyt omat päätelmäsi ja ne kuulostavat oikeilta. Toki tiedän senkin että viimeiseen pisteeseen asti sitä yrittää kaikkensa sen ydinperheen puolesta joka useimmin äidille on tärkeä luonnostaan, ehkäpä juuri äidin vaistojen ansiosta. “MIEHILLE MAAILMA ON KOTI, NAISELLE KOTI ON MAAILMA!”
Ymmärrän myös asenteesi lääkkeisiin joihin miehesi turvaa, mutta ymmärrän myös Hinnin asenteen.
Antabus on suhteellisen vanha lääke joka joissakin hoitomuodoissa kuului pakollisena hoitomuotona päihdeterapian kanssa, se ei vähennä vieroitus oireita vaan sitä käytetään esto lääkeenä sen aiheuttamien hankalien oireiden ansiosta! Ja antabusta ei voi käyttää esim. sydänsairaat tai jos maksa arvot ovat korkeat, ja vaatii säännölliset verikokeet ja seurannan. Nykyisin on parempia ja vähemmän sivuoireita tuottavia lääkkeitä jotka vaikuttavat eri tavalla, REVIA, joka vie humalalta sen nautinnon tunteen ja sitten on Campral, jota myöskin käytetään tänä päivänä tietyissä hoitomuodoissa tukena, vähentämään juomisen himoa. Toimii myös muissa päihteissä. Toki näitä uusia lääkkeitä voi saada lääkäriltä myös kotikäyttöön, edellyttäen säännöllistä seurantaa joko a-klinikalla tai tk, lekurilla.

Mielialalääkkeet ovat kanssa paikallaan tarpeen vaatiessa. Herää hiukan kysymys mikä on kana ja mikä muna näissä asioissa? Kokemukseni perusteella on ihmisiä joilla oli jo ennen alkoholisoitumista masennusta tai vaikean asteista depressiota ja niissä tapauksissa masennuslääkitys on paikallaan., jopa suositeltavaa. Päihteet, kaikki taas tuottavat myös ahdistusta ja masennusta, unettomuutta, paniikkihäiriöitä ja jopa psykooseja, joten missä se raja meneekään sitten milloin masennus lääkitys on kohdallaan ja milloin ei? Eriasia on sitten bentzot, eli rauhoittavat, ne ovat omalta osaltaan myös päihteitä ja riippuvuuteen johtavia, ja niitten kanssa on sitten jo harkinnan paikka kannattaako niitä alkaa popsia jos on jo alkoholiongelmia. Mutta sitten niitä käytetään nimenomaan kramppien ja pahojen paniikkikohtausten nopeaan poistoon ja ovat sikäli akuuteissa tapauksissa korvaamattomia.

Mietin tässä kovasti osaisinko lohduttaa jotenkin… lähetän ainakin suuren lämpimän ja sydämellisen voimahalin sinulle ja pienille lapsillesi. Sinulla on kallisarvoiset lapset joitten takia sinun on ajateltava ensisijaisesti itsesi ja lastesi parasta. Sydäntäni lämmitää että lapsillasi on ainakin hyvä äiti joka rakastaa ja pitää heistä huolta.
Tilanteesi ei ole helppo mutta toivon todella että miehesi lähtisi hakemaan apua ja löytäisi jostain oikean motiivin siihen. Tiedän että se ei ole helppoa, oma mieheni ei ole vielä löytänyt sitä motiivia eikä muutakaan ahaa elämystä mutta meillä on jo aikuiset lapset ja muutenkin elämä on rauhoittunut, vaikka juominen jatkuukin vaikka ei samoissa raameissa kuin ennen. Siis, ikä on jo tehnyt tehtävänsä ja sairaudet, lääkitys ei tahtia tosin hidasta juomisesta. En jaksa enää siitä lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksestakaan miehelleni jauhaa, aikuinen on ja tietää jo varmaan lääkärinkin puolesta seuraukset. Mitään vaarallista ei tosin ole vielä sattunut vaikka huuhtoo nukahtamislääkkeet ja depressoilääkityksen puhtaalla viinalla alas!!! Olen ottanut puheeksi meidän lääkärin kanssa että onkohan kaikki niinkuin pitääkin ja onko lääkäri tietoinen tästä, vastaus oli että asiat on hoidossa!
Kerroin kyllä että pelottaa se yhtälö, mutta sama lääkärihän on kirjoittanut kaikki lääkkeet ja hoidot hänelle joten …vastuu jää lääkärille!
Hinni on ihana ihminen, hänen kommentit ovat aina niin viisaita ja perusteellisen hyvin muotoiltuja että meikäläinenkin lukee niitä useampaan kertaan ja aina oppii jotain uutta. Hän on yksi korvaamaton matkakumppani täällä ja hänen ketjunsa on niin elämää täynnä, sitä kaikkea ja tätä kaikkea mitä meillä kaikilla.

Taputuksia sulle että olet alkanut elää ja tehdä aivan omia juttuja ja asioita, niin pitääkin, jatka niin.
Tunnen itseni niiiiiin avuttomaksi mutta en osaa neuvoa mitenkään muuten kuin kehoitan sinua pitämään omista tarpeistasi huolta ja lähetän ison säkillisen VOIMIA JA KESTÄVYYTTÄ!

11

Peace and love, kiitos kauniista, lohduttavista sanoistasi! Tiedän mitä tarkoitat, itsekin mietin monesti että osaanko sanoa mitään, mikä voisi edes pienessä määrin toista ihmistä auttaa, mutta olen huomannut että itselleni ainakin merkitsee paljon huomata, että joku toinen on kiinnostunut ajatuksistani, että en ole aivan yksin, saati sitten jos joku toinen viitsii kommentoida jotakin!

Nuo lääke- ynnä muut mahdolliseen hoitoon liittyvät asiat ovat hyvin heiveröisellä pohjalla juuri nyt. Mies on siis torstaina käynyt ensimmäisellä käynnillään A-klinikalla, päivystysajalla hoitajan juttusilla. Lääkäriaika on mahdollisesti jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa, 2kk jonoista olivat varoitelleet. Miehestä 2kk tuntui ikuisuudelle, minä yritin lohdutella toteamalla, että se on vain silmänräpäys jos apua tahtoo ja saa. Sen jälkeen meillä on loppuelämämme aikaa, korjata, rakentaa, elää.

Se vähä, mitä olen rivien väleistä ja lipsautetun tuntuisista kertomisista tulkinnut, on jättänyt minulle Miehen elämästä aika surullisen kuvan, ja uskaltaisin väittää masennuksen alkaneen rakentaa pesäänsä hänen sydämeensä jo lapsena. Niin paljon pahoja asioita, liian paljon yhden ihmisen kantaa. Ja sitten hän on mennyt lopulta rikki. Ihan oikeasti, tämä ei nyt ole sellaista liiallista, mahdollistavaa Ymmärtämistä… Mutta en oikeastaan ihmettele, että hän on alkoholisti, ja ties mitä muuta. Ihmettelen sitä, miten kauan hän on onnistunut pitämään yllä naamiotaan, toisia kasvoja, jotka valehtelevat muulle maailmalle, että minuun ei satu. Minä näen Miehessä päivä päivältä enemmän sitä särkynyttä pientä lasta.

Onneksi me kaksi, molemmat omilla tavoillamme rikkinäiset olemme saaneet kaksi niin ihanaa, täydellistä pientä tyttöä aikaiseksi - ja siitä aion leijonaemon raivolla pitää huolen, että kaava ei enää isänperintönä tytöille jatku.

12

Niin meilläkin, miehelläni oli jo tavatessamme “rauhattomat jalat”, jotakin pahaan oloon viittaavaa ja läheisyyden pelkoa ja läsnaolon puuttumista mikä kaikki on tulosta erittäin vaikeasta lapsuudesta. Siitä ei sen enempää, mutta kaikilla hänen sisaruksillaa sama kaava! Ja ymmärrän sen kun tiedän mitä he ovat joutuneet kokemaan. Kaikille myös kehittyi alkoholismi jossakin vaiheessa, paitsi nuorin joka syö ittensä hengiltä, Että näin.

Kuulostaa lohduttavalta kuitenkin kuulla kuinka rakastavasti kerrot perheestäsi. Huomaan että haluat tehdä perheesi eteen kaiken voitavasi ja toivon teille kaikkea hyvää. Olet jo tietoinen paljosta ja se auttaa sinua hahmottamaan tulevaisuutta ja sitä avun tarvetta ja mahdollisuuksia.

Alkoholi tulee melkein väistämättömänä kuvaan mukaan jossakin vaiheessa ihmiselle jolla on käsittelemättömiä vaikeita asioita sisällään ja vaikean asteiset masennukset edeltävät jo yleensä sitä prosessia. Minun mieheni on joutunut turvautumaan masennuslääkitykseen jo vuosia ennen alkoholin mukaan tuloa ja nukahtamislääkkeet tulivat kuvaan mukaan jossain vaiheessa vaikean leikkauksen jälkeen. Terapiassakin hän kävi monta jaksoa joskus nuorempana mutta ei sentään ole vielä uskaltaunut hakea apua vielä alkoholismiinsa, se kynnys tuntuu olevan vieläkin liian korkea. Terapiasta sen verran että siihenkään hän ei ole ollut kovin positiivisesti suhtautuva vaan pitää sitä jonkin asteisena pakkona kun sisällä on liian suuri kaaos! Ei sitten loppupäässä edes usko sen terapeuttisiin vaikutuksiinkaan vaan vähättelee tuloksia. Vaikka itse uskon että jotakin hyötyä siitä on aivan ilmiselvästi ollut mutta kun se ei nyt parantanut kokonaan hänen oloaan niin ilmeisesti siinä kävi niin että pettymys jäi liian suureksi kun hän odotti jotain ihmeparantumista. Kaikki terapiamuodot edellyttää sitä että potilalla on motiivi parantua ja että potilas itse on aktiivinen ja etsii itsekin niitä avaimia omaan hyvinvointiinsa ja jos näin ei tapahdu syystä tai toisesta tulosta, ei synny. Tämä vain omasta elämästämme.

Tsemppiä sulle ja perheellesi!
Muista aina että olet korvaamaton ihminen, parasta mitä lapsillasi on ja pidä huoli itsestäsi aivan niinkuin tähänkin asti! Voit käydä välillä nojaamassa olkapäähäni täällä ja jättää huolesi siihen, minä heitän ne vuorostani hoitaviin käsiin tuonne ylöspäin ja muistan sinua<3

13

Hei taas Noituus ja te muutkin matkakumppanit!

Aivan ihanaa vertaistukea teillä, Hinni ja Peace and Love :slight_smile: .

Mulla on onni elää tällä hetkellä sillä tavalla onnellista aikaa, että tiedän mieheni työstävän masennustaan ja - minusta tuntuu - haeskelevan oikeita aseita. Alkoholi on lakannut olemasta akuutti asia ja se on antanut tilaa uusille ajatuksille. Mutta tiedättehän, matkaa on tehty pitkään ja paljon, paljon on vielä edessä.

On valtavan mielenkiintoista päästä pisara pisaralta sisälle siihen toisen maailmaan, joka ennen oli muilta suljettu - minkä mies sulki muilta ja loi itselleen pohjattoman yksinäisyyden. Mies hakeutui itse yli vuosi sitten masennuksen takia hoitoon. Siihen samaan aikaan ajoittuu oma kyllästymiseni tähän liittoon ja kivireeksi muodostuneeseen arkeemme. Se miten paljon tuon jälkeen ollaan tunnetasolla koettu ja kasvettukin valtavasti - ja oikeastaan se juuri pistää miettimään miten olimmekin pitkään niin jämähtäneet jollekin tietylle tasolle. Ilmeisesti tilanteen piti kiristyä ennenkuin paljastui miten syvissä vesissä seilaammekaan.

Yksi tärkeä käännös on ollut oikean hoitohenkilön löytyminen miehen auttajaksi sekä oikean mielialalääkkeen ja oikean annostuksen löytyminen. Ja ennenkaikkea miehen halu auttaa itseään ja varmasti minunkin rakkauteni häneen hänen “tultuaan kaapista ulos”, vaikka ulkopuolisen on varmaan vaikea nähdä rakkautta liittomme tämän hetkisessä tilassa, jossa asumme erillämme ja mahdollisesti eroamme. Mutta minä tiedän että sitä on.

Kävimme kävelyllä mieheni kanssa jokunen päivä sitten. Mies puhui siitä miten hän on ollut lapsuudestaan asti masentunut. Että hän oli masentunut jo ennenkuin se alkoholi tuli kuvioihin - hän on ollut masentunut aina, niin pitkälle kuin muistaa. Sanoin että uskon kyllä että hän on, mutta että kyllä sellainenkin varmaan vaan kuuluu elämään. Ehkä niitä syitä ei voi edes tietää, eikä ehkä tarvitsekaan. Uskon että se, miten asiat itselleen selittää, vaikuttaa paljon, voi oppia sellaisia ajatuskuvioita, joilla ylläpitää masennustaan, mutta että niistä voi myös opetella eroon.Tai entäpä jos se onkin sillä tavalla elimellistä, serotoniinin tai jonkin muun välittäaineen yms vajausta, ja nuo lääkkeet mitä hän nyt syö, ehkä nostavat sen oikealle tasolle? Mies kertoi lukeneensa, että alkoholi vähentää serotoniinin määrää, eli sitä lääkkeenä käyttäessään hän on samalla kumonnut mielialalääkkeensä vaikutusta. Tunsin käveleväni ihmisen rinnalla, jonka sisällä tapahtuu todellinen suursiivous, kaikki on raivattu ulos, takki on tyhjä, ja pikkuhiljaa aletaan miettimään asioille uutta paikkaa.

Sydäntä lämmitti myös toisena päivänä nähdä, miten mies lueskeli d-vitamiinin puutteesta ja sen vaikutuksesta masennukseen. Se tiedonhalu ja tahto auttaa itseään oli käsinkosketeltava, kaiken sen aiemman uupuneen välinpitämättömyyden jälkeen. Että mies välitti itsestään, omasta kehostaan ja mielialastaan noin paljon.

Minä olen aina suhtautunut erittäin varauksella lääkkeisiin-jopa lisävitamiineihin, mutta olen sitä mieltä, että mielialalääkkeistä on miehelleni ollut valtavasti apua. Ne ovat vähentäneet ahdistusta ja antaneet näin rauhaa keskittyä tutustumaan elämään uudelleen. Pahimpiin ahdistuksiin mies on saanut rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä. Niitä tosiaan kuuluu osata käyttää, kuten alkoholiakin, ja olen suhtautunut niihin uhkana, mutta tuntuu että miehelläni on kuitenkin niin vahva tahto elää, että on osannut olla varovainen eikä ole jäänyt koukkuun. Tiedän että hänen mielestään tahtoa elää ei ole ollut, mutta teot osoittavat…

Mieheni oli alkuun vaikea saada keskusteluapua, lääkäri alkuun määräsi vain lääkkeitä ja käski tulla uudelleen kun kuuri oli syöty loppuun… Kuitenkin oikean ihmisen löytyminen on ollut tärkeää, sillä terapeutin luona voi työstää asioita ja antaa niiden levätä muulloin - niinhän kaikissa muissakin harjoituksissa levolla on valtava merkitys. Tässä keskusteluavussa on taas vaarana se, ettei kaikkien kanssa kemiat vaan osu yksiin, esimerkiksi miehelläni oli siihen tätä ennen aiempien kokemuksien takia erittäin nihkeä suhtautuminen. Hirmuisen vaikeaa on kyllä löytää apua ja päästä jaloilleen! Nyt koko kevään mieheni on ravannut ties missä hoidoissa joka viikko.

Toivon Noituus miehellesi (ja sinulle:)) jaksamista odottaa sitä lääkäriaikaa. Jossain vaiheessa elämäämme pari kuukautta tosiaan tuntui ikuisuudelta. Kynnys hakeutua hoitoon on jo niin kova, ja kun tuntuu ettei apua tulekaan, se masentaa entisestään. Itselleni raskasta aikaa oli myös se, kun mieheni sai diagnoosin syvästä masennuksesta - ja antautui toipilaana sen vietäväksi. Aikaa myöten hyvät keinot voivat löytyä - niin, ja aina uudelleen ja uudelleen. Vaikkemme enää taistele päivittäin villipetoja vastaan, niin kyllä nämä nykyihmisenkin murheet nöyräksi pistää.

14

On ihan pakko vaan kommentoida hienoa viestiäsi Eepos ja tunkeutua taas tänne ketjuun!
Olet niin oikeassa että aivan itkettää, ei nyt sentään. Mutta päätelmäsi ja ajatuksesi ovat teräviä ja paikkansapitäviä että paremmin ei voisi sanoa. Kyllä ne jossain siellä ajatusten alkulähteillä syntyy ja kasvaa ne meidän jokaisen kokemuksien tuottama näköpiiri ja ajatuksia voi muokata. Niitä voi kehittää ja kasvattaa mihin suuntaan itse haluaa ja pystyy, on vain hoksattava sekin taito itse. Ja miten ihanaa etttä miehesi on lopultakin alkanut huomata sen voimavaran joka meissä jokaisessa on. Hyvä, hyvä, niin ilahduttavaa kuulla.

Meillä on ollut aivan käytännönkin puolesta hankaluuksia terapian hausta ja sen toteuttamisesta, olemme perhe joka on seilannut ulkomailla vuosia, tukikohtana aina kuitenkin Suomi. Jo kielivaikeudet tekevät esteen, sillä tunnekieli on tietty Suomi ja terapia ei vaan toimi jos ei pysty ilmentämään ja tuomaan julki pohjimmaisia tunteitaan oikein.
Toki monikielisyys on suuri siunaus mutta, se lapsuudessa opittu “äidinkileli” on ja pysyy tunteenilmaus tasolla selkeimpänä. Omalla kohdallani on käynyt niin että kotikieleni on jossain määrin köyhtynyt ja opettelen sitä kirjallista ilmaisua nyt uudelleen. Oppia ikä kaikki, eikös se ole sanonta jota tässä vois käyttää!

Kuitenkin, masennus on vaikea sairaus ja se vie voimia kaikilta läheisiltä ja ennen kuin sitä aletaan hoitamaan niin ollaan jo yleensä eletty sanoisinko, vähintäänkin vaikeita aikoja ja ehkäpä ei ole edes ekaks huomattu mistä kenkä puristaa. Meillä se olin minä joka huomasin avun tarpeen miehelleni ja siinä vaiheessa oltiin jo eropapereitakin haettu. Näin se vain menee, usemmiten. Kun sitten kaiken jälkeen mieheni hakeutui hakemaan apua tarve oli jo viiltävä, kuten monella muulla itsetuhoiset ajatukset kummitteleivat jo taustalla ja uhkailut siitä, mikä ei suinkaan helpottanut oloani. Apu saatiin ja lääkkeet tekivät kuten tunnettua alussa olon jopa kaksi kertaa huonommaksi, rauhattomuus ja ahdistus olivat näin vierestä katsottuna kamalinta mitä siihen asti oltiin meillä koettu. Sitten kolmen viikon kuluttua alkoi rauhoittuminen ja lääkkeiden parantava vaikutus alkoi pikkuhiljaa tulla esille. Mieheni murtui totaalisesti, itki ja tunsi syyllisyyttä, häpesi ja kantoi huonoa omaatuntoa kaikesta, aivan perusteellisesti. kaikesta.
Sitten alkoi myös terapia ja sekin tuotti alussa toivottua tulosta, mutta enemmänkin aavistan kuin tiedän että se alkoi tökkiä siinä vaiheessa kun tultiin niihin kipeimpiin asioihin. Epäilen että niitä kaikista pahimpia asioita mieheni ei edes uskaltanut alkaa työstää tai tuoda oikeassa valossa esille. Ja ne kaivavat siellä syvällä sisimmässä häntä vieläkin, ja niin kauan kuin hän ei ole niitä läpikäynyt ja antanut itselleen anteeksi ja sitten muille niin en usko että täydellistä paranemista voi tapahtuakaan." Laastareita vaan liimataan päälle ja tukisiteitä ympärille että piilossa pysyy ja ei romahda kasaan."
Noh, silti jaksan toivoa että sekin päivä vielä voi tulla että, Mooses menee vuoren luo, eikä odota että vuori tulee hänen luokseen!

Itse en siis tuomitse masennuslääkkeitä enkä muitakaan mielialalääkitystä jos sitä käytetään tarpeeseen ja oikein.
Mutta ymmärrän mielipiteet ja varovaisuuden niitten suhteen mikä on aivan relevanttia ja viisasta. Kaikelle me ei löydetä aina niin helppoja selityksiä, eikä tarvitsekaan.Mutta nuo miehesi päätelmät ovat aivan oikeita, serotoni arvot ovat yksi ja mikä sitten mitäkin aiheuttaa niin lääkäritkään eivät ole kaikesta täysin perillä. Mutta omasta puolestani olen ainakin kiitollinen tämänpäivän hyvälle lääkitykselle, en tiedä mitä miehelleni olisi tapahtunut ilman niitä. Kokeiltiin todellakin koko arsenaali läpi ennen kuin löytyi se oikea ja se on vienyt ainakin pohjan siltä kaikkein pahimmalta debikseltä ja rauhattomuus hävisi aika normaaleihin rekfensseihin. Nukahtamislääke on sekin paikallaan, mutta ei alkoholin kanssa kuten mieheni sen heittää huiviin putken aikana.

Nyt kuitenkin sen verran omasta elämästä, että mieheni on ollut selvä pari viikkoa ja kärsittyään taas entistä pahemman morkkiksen ja krapulan hän on mielestään valmis raitistumaan, mikä tahtoo sanoa että ei uskalla juoda aivan heti! Aivan selvää halua todella raitistumiseen en kuitenkaan vieläkään näe, vaan kuivahumala on päällä vieläkin. Täyteen raitistumiseen tarvitaan toisenlainen motiivi ja todellinen halu ottaa asiat omaan hanskaan ja tehdä sisäistä muutosta. joten, pienellä varauksella nämä lupaukset.

Halauksin ja rakkaudella teitä ajatellen!

15

Hienoa naiset, olette todella hyvin pystyneet kasvamaan ihmisinä ja tiedätte asiasta sekä osaatte soveltaa oppianne…

Tahtoisin vain sanoa noista “hoitamatta jättämisistä”, että on nykypäivää ettei päihde-ongelmainen pääse kuin alku-hoitoon. M1-lähetettä ei kirjoiteta välttämättä, vaikka ranteet olisivat auki ja a-klinikan lääkäri-jonot ovat kuukausia. Moni ehtii valitettavasti turhautua ja jatkaa ryyppäämistä ennen hoitoon pääsyä. Laitoshoitoonkaan ei pääse enää kovin heppoisin perustein; moni asia riippuu ihan kunnasta… Mutta on hienoa, että jaksatte kuitenkin yrittää ja jos asiat eivät etene toivotusti, teillä on kuitenkin vara-suunnitelma, vaikka se kamalalta tuntuisikin…

Omasta mielestä “niin myötä kuin vastoinkäymisissä” on kyse siitä että yrittää kaikkensa. Jos toinen ei ole oma itsensä (=on päihtynyt eikä ole perillä tän maailman menosta ja silti kaikkensa yrittää; jokainen määrittelee oman aika-rajansa), niin silloin on syytä jatkaa erillään, mutta mä kunnioitan paljon teitä, ketkä selkeästi muutatte käytöksenne, sanelette ehdot ja saatte Miehenne tajuamaan mitä he menettävät jos jatkavat samalla tiellä. Kaikki eivät ole valmiita lopettamaan vaikka vaimo olisi kuka, mutta osa tajuaa kuitenkin. Mä kunnoiotan teitä, pystyy Miehenne voitttamaan viina-pirun tai ei… Voimia teille kaikille!

16

No niin, se on sitten tässä. Menen aamulla tyttöjen kanssa turvakotiin keskustelemaan tilanteesta, Miehen kanssa emme asu enää saman katon alla. Pimahti tänään täysin, helvetin juoppohullu reppana. En jaksa avautua aiheesta nyt just sen enempää, mutta olen siis ihan kunnossa fyysisesti. Alkaa se raja lähetä nyt todellakin liikaa että sekään ei olis kovin kaukana, joten poistumme takavasemmalle kun vielä pääsemme.

Käytännön juttuja sitten. Onko ehdotuksia, kuinka edetä? Tiedän ihan oikeasti, että saan pelätä henkeni vuoksi sen jälkeen, kun sotken asiaan poliisit. Mies on tämän suoraan sanonut, ensimmäisen kerran jo vuosia sitten ennen tilanteen ollessa millään lailla uhkaava tms, todennut vain, että muuten, jos ikinä hänen peräänsä kyttiä laitat niin hengestäs pääset. Eli mitä ihmettä teen? Kaupunki, jossa asumme, on kohtalaisen pieni. Emme voi notkua turvakodissa loputtomiin. Mies on aikoinaan pyörinyt kaupungin Oikeasti kovimpien huumekonnien seurassa, ja kaiketi edelleen on luottoväleissä niihin suuntiin, mikä ei myöskään ole minun kannaltani hyvä juttu.

Toiseksi, olen täältä lukenut eri ketjuista, kuinka jopa omistusasunnosta (tää oli ihan uutta mulle!) voi tämän tyyppisessä tilanteessa saada juoppohullukusipäälle häädön. Entä käytännössä? Asumme vuokralla, eli olettaisin olevan helpompaa vielä, mutta kuinka nopeasti Miehen olisi tällaisessa tilanteessa asunnosta lähdettävä, jos ei vapaaehtoisesti suostu muuttamaan? Tilanne on nimittäin se, että minä pystyisin ainakin toistaiseksi tähän juuri ja juuri jäämään tyttöjen kanssa, ts. maksamaan vuokran yksin, ja sitten vaikka rauhassa katsella uutta asuntoa.

Omasta fiiliksestä - ihmeen rauhallinen olo, oikeasti. En muista olenko aikaisemmin pelästynyt tuota yhtä pahasti - ehkä olen, mutta olen pakottanut itseni unohtamaan. Luulen, että olen. No jokatapauksessa, sulkeuduin lapsia nukuttamaan makuuhuoneeseen, pidin huolta siitä, että sekä puhelin että kotiavaimet ovat farkkujeni taskussa takintaskun sijasta, luin iltasatua ja esikoinen nukahti. Pienempi oli pirteä joten hiivin sen kanssa tänne olohuoneeseen (Mies nukkuu täällä omassa sängyssään) ottaen sen riskin, että se on hereillä. Ei ainakaan uhoominen alkanut.

Ehkä oon käynyt tän kaiken nyt tarpeeksi läpi itselleni, ei itketä, ei mitään, on vaan semmonen että helvetti mikä show alkaa järjestää kaikki käytännön asiat… Nyt on nimittäin ylitetty se raja, jonka jälkeen minkään valtakunnan anteeksipyynnöt tai hoitoonmenemislupaukset ei enää riitä.

Syvään huokaillen Noituus

ps. Mies kävi kuin kävikin tänäaamuna toisen kerran A-klinikalla. Tuskin enää menee, tilanteen mentyä tähän.

17

pps. Ei muuten kiinnosta tippaakaan, meneekö mihinkään hoitoon IKINÄ. Sanoin sille tänään suoraan kun jotain uhosi itsarista tjsp, että ole hyvä ja tapa ittes, maailma ois paljon parempi paikka. Lisäsin myös, että vuosikaudethan olet siitä jauhanut, etkä vieläkään ole saanut mitään aikaiseksi, eikö sulla riitä edes siihen kantti.

Tosi fiksua joo, mut voin sanoa, ettei kauhea suru tulis. Itkisin ehkä sitä Oikeaa Miestä, mutta näen nyt, että se on lopullisesti menetetty, mielisairaudelle, alkoholismille, ties mille. Ei kiinnosta, mutta sääli sitä joskus ollutta Hyvää Miestä.

18

Rutistan Sinua, sanoja ei ole. Sinä selviät, se on varmaa.

  • Hinni -
19

Kiitos Hinni-kulta!

Mies oli yllättäen nukkunut päänsä selväksi. En oikeastaan edes osaa sanoa, kuinka päissään illalla oli - sehän siinä ikävintä onkin, että saattaa flipata selvinpäinkin melko rankasti nykyisin. Jollain lailla tietysti myös pelottavinta.

Minun olisi taas pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, Miehen käytöksestä päätellen. En enää siihen alkanut, vaan ilmoitin, että nyt riittää, minun ei tarvitse pelätä kodissani enää yhtään. “Mitä olet noin mielenvikainen, mene hoitoon jos kaikki pelottaa.” :open_mouth: Emme ole keskustelleet asioista, minä yksipuolisesti olen tarjonnut vaihtoehtoja Miehelle. Naapurirapussa olisi vapautumassa asunto, joka olisi Miehelle luultavasti oikein hyvä kaikinpuolin, sanoin, että kyselisi onko se vielä vapaa. Ei kommenttia. Jos hän saisi elämäänsä omin päin järjestykseen (minkä luulisi helpottuvan huomattavasti, sillä hänen mukaansa kaikki ongelmat johtuvat minusta), olisi ratkaisu parhaimmillaan toimiva. Lapsilla lyhyt matka isänsä luo, Mies saisi minun puolestani joskus tulla vaikkapa syömään meille yhdessä perheensä kanssa, mutta avaimia meille hän ei saisi. Saa nähdä.

En vielä jaksa ajatella turvakotiin lampsimista, mutta lähipäivinä jos Mies ei vapaaehtoisesti muuttoideaan tartu.

20

Heippa, luin minäkin ketjusi. Hurjaa tarinaa, ja surullista, mutta eteenpäin olet menossa ja uskon että sulla ja lapsillasi on hyvä tulevaisuus odottamassa, missä muodossa se sitten toteutuukin.

Kirjoittelehan kuulumisianne, voimia!!!