Moi lempeä_kettu. Tälläistä tasaisen tylsää, mutta silti selvin päin. Uni on parantunut selvästi ja muutenkin olo ihan ok. Viimeisen putken muistelua mitä kaikkea hullua olen tehnyt ja se oli siis aivan hullua. Puolen vuoden aikana sain elämäni totaalisesti sekaisin ja rahaa paloi lähemmäs 10 tuhatta euroa. Kaduttaa aivan järjettömästi.
1 tykkäys
Sinulle on Jussivares varmasti kertynyt paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja oivalluksia, sen verran on elämä sinuakin kyydittänyt, ja toivottavasti jatkat täällä kirjoittelua. En ole huomannut, että oletko sinä vielä omaa ketjua aloittanut, mutta jos sellaisen näet joskus hyväksi perustaa, niin ainakin minä sitä seuraisin. 
2 tykkäystä
MInä olin sarjaretkahtelja ja voin sanoa, että retkahdusten kautta raitistuminen on se vaikeampi tie. On henkisesti täyttä helvettiä koko ajan yrittää ja epäonnistua. Nouseminen on vaikeaa, itsetunto nollissa jatkuvien epäonnistumisten takia ja seilaaminen raitistumispyrkimysten ja juomisen välissä tuo ylös alas sahaavan helvetin, joka syö mielenterveyttä. Kynnys retkahtaa madaltuu retkahdellessa ja itse retkahtelin sarjassa tiheämmin aina kun olin siihen pudonnut muutaman kuukauden raittiuden jälkeen.
Nostan siis hattua Lempeälle ketulle ja muille (ehkä myös itselleni), jotka ovat kerta toisensa perään kasanneet itsensä ja hengissä selvitääkseen räpiköineet itsensä uudelleen raittiuden tielle.
Vaiva on luonteeltaan varsin pirullinen, kuten tiedämme.
Voimia vastustaa kiusaukaia itse kullekin!
2 tykkäystä
Kuvasit hyvin asioita. Alkoholismia on vaikea myöntää. Kun saa raittiudesta kiinni, alkaa se itsepöpötys, jossa ajattelee olevansa normaali, hallitsevansa käytön ja sama ralli alkaa pian alusta. Se halu olla, kuten muut, on suuri. Eikä olla se, jolle naurettiin jo varhaisesta aikuisuudesta asti. Joka ei ollut mitään. Yritti kovasti, mutta aina mokasi. Se, joka ei ollut itsensä silmissä mitään, ei saanut arvostusta keneltäkään.
Surulla muistelen hetkiäni alkoholi-ystäväni parissa.
Haluan luoda uutta elämää selvinpäin. Joskus sanatkin tuntuvat niin turhilta. Ei tahdo löytyä sanoja. Tässä hertkessä on niin kirkasta ja hiljaista. Läpinäkevä tietoinen katse, hiljainen ja hyväksyvä.
2 tykkäystä
Se on örkki, joka ensin hiipii nurkissa. Se on hyvin pieni harmittomalta näyttävä harmaan musta otus ja annan sen olla. En tiedä vielä, että sillä ei ole hyvät mielessä. Se astuu lähemmäs ja näyttää hyvältä, kunnolliselta kaverilta, se on pörröinen kuin suloinen eläin, jota tekee mieli syleillä. Se viettää kanssani aikaa rinnalla kulkien, luvaten, ettei se koskaan jätä minua, enkä minä sitä. Kun se asettuu taloksi, se kasvaa suureksi, 10-kertaiseksi ja on jo paljon suurempi minua! Mitä kauemmin se on vieraana, sitä suuremmaksi se kasvaa ja on kohta jo 100-kertainen jättimäinen örkki, joka on saanut sotavälineitä käsiinsä ja pelottavan irvistyksen ja naaman, jolla se solvaa minua. Hautakiven se on jo katsonut valmiiksi.
Sellainen on alkoholiriippuvuus.
1 tykkäys
Viikko raittiina ja on kyllä ollut mukavaa vaihteeksi, koska lopettaminen kävi helposti. 4 päivässä kunto ei kovin laskenut. Pientä ylimääräistä sydämentykytystä, mutta henkisesti ja fyysisesti pääsin nopeasti jaloilleni.
Alkoholisteilla on paljon voimaa, josta he eivät tiedä eivätkä tunnista. Olen tämän ennenkin todennut. Joten oppikaamme ajattelemaan itseämme, ei huonoina, vaan vahvoina.
Vahvistan niitä elämän osa-alueita, jotka tuovat elämääni sisältöä eli raivaan alkoholististista juomistarvetta muualle. Opettelen uutta käytösmallia, kuinka esimerkiksi arkea eletään niin, ettei asiat kasaudu. Huomaan olevani tyytyväisempi ja siisti koti tyydyttää estetiikan tarvettani. Tarvetta nollailulle ei ole ilmennyt. Opettelen myös rentoutumista.
Aiemmin tavallaan käperryin itseeni. Nyt ajattelen, että siisti koti on valmis vastaanottamaan vieraita ja sitä kautta on sellainen kiva tunne, että kodissani voi tehdä muutakin kuin juoda yksin ja muiden katseilta piilossa.
4 tykkäystä
Onnea viikon raittiudesta!
Kivalta kuulostavat touhusi ja mietteesi.
Koti tosiaan voi olla kiva viihtyisä pesä, jossa elellä mukavasti ja kutsua vieraitakin.
Siisti ja itselle mieluisa koti tukee hyvinvointia. Minulle väreilläkin on iso merkitys
1 tykkäys
Hyviä ajatuksia. Varsinkin tuohon elämään sisältöä tuovien asioiden vahvistamiseen olen itsekin tällä kertaa paneutunut, muistaen kuitenkin myös rentoutumisen ja ihan tervehenkisen ajoittaisen laiskottelun merkityksen. Siisti koti on paitsi konkreettinen asia raitistumisen tueksi, niin myös aika osuva vertauskuva raittiiseen henkilöön, verrattuna juovan ihmisen sikolättiin. Onnea viikosta, se on hieno alku!
Kiitos onnitteluista Sarvikuoma ja Metsänpeitto.
Nyt tosiaan 13 päivää selvinpäin ja tämän vuoden tilannekatsauksen juuri tehneenä totesin, että 16 päivää raittiina yhtäjaksoisesti on ennätykseni tänä vuonna.
Helposti on mennyt tämä 13 päivää.
Aika tietoinen olo siitä, missä mennään, niin perhesuhteiden osalta kuin muutoin. Kasvatuksen osalta olen todennut, että tästä perheestä ei olisi ponnistettu esimerkiksi huippu-urheilijaksi. Tavoitteeni on vahvistaa hyviä asioita ja heikentää negatiivisten tunnekuormien ja haitallisten käytösmallien vaikutusta elämääni. Läheltä olen saanut seurata, mihin pieni tissuttelu johtaa. Siihen, että tissuttelu jatkuu. Ja sitä edelsi aika, jolloin ajattelin, miksi lapsuuteni ei ollut aina tällaista, alkoholivapaata…kuinka erilaista se olisi ollut…vanhempani ovat sitä koulukuntaa, jossa “lapset eivät ole koskaan kärsineet alkoholin juomisesta”.
Noh, sitä on turha enää murehtia, mutta enää en syytä itseäni. Lapsena otin sen kaiken syyllisyyden niskoilleni. Luulin, että olin tehnyt jotain pahaa ja perhe-elämä oli minun vuokseni sellaista, jotenkin outoa ja kireää. Olen hyväksynyt osaksi elämänhistoriaani myös ruumiillisen kurittamisen, jonka seurauksena minuun kai iskostui ajatus pahuudestani ja aloin hakea hyväksyntää suorittamalla kiltin tytön roolia, joka vinoutti myös aikuisuuttani ja tulevia ihmissuhteitani. Tottakai tänä päivänä ymmärrän, että minua ei lyöty siksi, että olisin tehnyt jotain pahaa vaan vika oli muualla. Katkenneita ihmissuhteita en murhehdi, sille oli syynsä miksi myrkylliset suhteet päättyivät. Elämässä voi vielä löytää uusia ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa viettää aikaa.
Aiempi elämäni onkin mennyt alkoholiystävien parissa ajatellessa, ettei minusta ole mihinkään ja seura on vahvistanut käsitystä. On ihmeellisen vapauttavaa luopua itselleen haitallisesta.
LISÄYS MYÖHEMMIN: Sanoa jämäkästi, että “minä teen näin, mites sinä teet?”, eikä niin, että “aivan, haluat ryyppyseuraa ja vaadit sitä painostamalla, johon lopulta taivun, viis omista tavoitteistani, johon humalahakuinen juominen ei kuulu”. Ei näin enää. Ne, joille minun elämäni, jossa pidän kiinni itselle tärkeistä tavoitteistani ei käy, voivat etsiä ryyppyseuran muualta. Ja annan anteeksi. Kaikelle, jatkaakseni elämääni rohkeasti, koska rohkeutta tämä vaatii aivan uskomattoman paljon. Ei saa kuunnella niitä pelkoja, joita on lapsesta asti imenyt itseensä tai elämä antanut. Äitini opetti epävarmaksi ja sai epäilemään omia tuntemuksiani. Hän tavallaan sanoitti puolestani ja jyräsi yli, jopa murskasi. Jos minulla oli jotain, hän pääsi sanomaan, että ei noin voi ajatella, vaan täytyy ajatella näin, kuten hän, eli opin kieltämään omia tunnereaktioita ja epäilemään ajatusteni oikeutta. Tai sitten sain jotain muuta murskakritiikkiä, jonka vaikutukset seurasivat vuosia. Kai siksi ettei ylpisty? Isäni taas oli melko välinpitämätön tunteistani, toisinaan täysin välinpitämätön. Kotiin mahtui vain hänen miellyttämisensä olihan hän mies, ylivertainen naisiin nähden. Olohuoneessa istui 2 työelämän väsyttänyttä virtahepoa, joiden toiminta määräsi ilmapiirin.
Joskus tuntuu, että pää sekoaa ajatellessa liikaa, mutta olen tajunnutkin, että liika ajattelu ei sovi mulle, haluan mieluummin tehdä kuin puhua ja pohtia.
Perusvire muutokseen on positiivinen. Ollaan ystävät turvassa, selvinpäin.
Sellaisen haluan vielä kirjoittaa, etten vahvista ajatusta alkolismistani, jolloin juomisen vaatimus saattaa kasvaa suureksi. Vaan vahvistan persoonaani, ajattelen näistä kahdesta kokonaisvaltaisesti, en eritellen kahdeksi eriksi minäksi.
3 tykkäystä
Näin olen itsekin ajatellut. Ihmissuhteet syntyvät jostakin syystä ja ne ne päättyvät jostkain syystä. Ihmiset muuttuvat ja tiet erkanevat.
Hassua, miten minäkin olen joskus ollut aika sokea jonkin ihmissuhteen ikäville puolille; tai ehkä silloin vaikkapa alkoholi on riittänyt yhdistävksi tekijäksi ja huonot puolet on halunnut ohittaa.
Useampi ihmissuhde katkesi kun raitistuin. Näin niiden luonteen eri tavalla, osa katkesi dramaattisemmin, osa vain hiipui. Tärkeintä on kuitenkin olla ensin edes itse itsensä puolella, ajatella omaa hyvinvointiaan ja omia tarpeitaan. Jätin ne huomiotta liian usein ja miksi muutkaan olisivta silloin niitä pitäneet tärkeinä? Itse näytin esimerkkiä, ettei minulla tai tarpeillani ole väliä, kun otin vastaan huonoa kohtelua.
Tietysti minullakin tuon juuret ovat lapsuudessa, opin sen, ettei minulla ole väliä ja pidin totena kyseenalaistamatta.
Onneksi havahtuminen ja muutos on mahdollista; oppia näkemään itsensäkin tärkeänä ja opetella sanomaan, mitä haluaa ja mitä ei.
Minulla taitaa vaihdella pohdinnan ja vähemmän pohdinnan kaudet. Ehkä se on ihan hyvä. Liialla mielenliikkeidensä (ja muiden mileenliikkeiden) analysoinnilla saa ajateltua itsensä ihan juntturaan ja katseen suunaaminen itsestä ulospäin tasapainottaa tilannetta kummasti ja lisää onnellisuutta.
Mukavaa perjantai-iltaa! Kiva kun sinulla on nyt positiivinen vire ja raittius on sujunut hyvin.
1 tykkäys
Tässä olemme olleet samassa ansassa, kun olemme antaneet kohdella itseämme huonosti. Minä en aivan oikeasti ymmärtänyt, että voin sanoa myös ei. Opin kotona miellyttämisen ja omien tarpeiden tukahduttamisen, joten kuinka sellainen ihminen osaa sanoa ei, jos vain janoaa muiden hyväksyntää omassa arvottomuudessaan, jonka tunsi sisällä… Salasin todelliset tunteeni ulkopuolisilta. Se päihteen keskellä kasvaminen sivistyneessä perheessä pilasi kaikki yhteiset hetket perheen kesken ja sellaista elämää alkoi pitää normaalina ja sitä surkeaa oloa sisällä. Uskotteli itselle sitä samaa, mitä kuuli jatkuvasti, kuinka meillä on niin hyvin asiat, mutta sellaiselta ei tuntunut sisällä. Mutta siitä ei saanut puhua, ei sanaakaan. Ahdistava ilmapiiri syntyi riitelystä ja tappelusta vanhempien ja suvun välillä, kaikki lakaistiin seuraavana päivänä maton alle. Niinpä niin, kukapa kännitappeluja enää seuraavana päivänä muistaisi, paitsi se lapsi, joka “nukkui” ja kuuli kaiken. Hiipien nousi seuraavaan aamuun kuunnellen, millä päällä vanhemmat tänään ovat. Lauantai-aamupäivät olivat yleensä hilpeitä, koska vanhemmat kävivät yhdessä kaupassa ja ostivat kotiin riittävästi juomaa, jota siemaillessa he laittoivat ruokaa ja edellisen päivän riidat oli sillä kuitattu. Perjantai-illat ja yöt olivat pahimpia lapsen silmin, koska viikonloppu alkoi aina niissä riidan tunnelmissa.
Vasta nyt aikuisena ymmärrän, että jos ympäristö olisi ollut raittiimpi, riidattomampi ja rakastavampi, olisin todennäisesti kasvanut hieman tasapainoisemmaksi ihmiseksi, jolla ei olisi ollut elämässään niin paljon itsetuntonsa kanssa ongelmia, ja olisin osannut sanoa ei, kun sitä olisi kipeimmin tarvittu. Minua ei olisi päästy hyväksikäyttämään niin helposti.
Rakkautta varmaan kotona oli, mutta sitä ei osattu näyttää, eikä läheisyyttä.
Nytkin olen joutunut todistamaan vanhemman juomista ja katselemaan sitä sivusta. Olen ajatellut, mitä se pieni lapsi on tuntenut silloin joskus ollessaan täysin voimaton ja neuvoton humalaisen vanhemman edessä, kun en aikuisenakaan jaksaisi sietää sitä kännäystä ja puheen sammaltamista. Olen ajatellut, että on tietysti surullista katsella sitä nyt, mutta enää en yritä muuttaa vanhempiani. Hyväksyn heidän elämänsä sellaisena, heidän valintansa on elää niin. Muistaen, että itse voin valita toisin, ja olla toistamatta sukupolven perintöä.
4 tykkäystä
Nyt se on 2 viikkoa ylitetty ja vaikeita tunteita opeteltu hyväksymään. Olen tehnyt henkistä rajanvetoa suvulta opittuihin tapoihin. Miettinyt, mitä elämältäni haluan ja kuinka voin vapautua kantamasta muiden taakkoja, koska ne eivät todellakaan kuulu mulle.
Olen halunnut mielikuvilla vahvistaa nykyistä elämääni ja luoda ajatuksillani itsestäni tasapainoisemman ja vahvemman. Kun emme voi muuttaa menneitä, voimme muuttaa suhtautumisemme ja asenteemme tässä ja nyt. Hyväksyä, mennä eteenpäin. Antaa ilon tulla elämään. Minun elämäni ei ole vanhempieni/sukuni määräämää enää tästä eteenpäin. Se haitallinen juomisen perintö ja siitä seurannut taakka on mennyttä elämää.
3 tykkäystä
Minulla on aikalailla samankaltainen kokemus lapsuudenperheen sisäisestä maailmasta. Olen nyt vasta alkanut hyväksymään sen tosiasian, että näinhän se tosiaankin on mennyt. On ollut hyviäkin hetkiä, paljonkin, mutta sitä järjetöntä paskaa on ollut niin paljon liikaa, että sillä on ollut peruuttamattomia vaikutuksia itseeni. Ero aiempaan on kaiketi nyt siinä, että tähän asti olen paennut vaikeita tunteitani, koska en ole osannut tai halunnut kohdata niitä. Nyt on ollut toisin, ja siitä on seurannut hyväksyntä. Ei hyväksyntä vanhempieni kyvyttömyyttä kohtaan, vaan tosiasioiden hyväksyntä sitä kohtaan, miten asiat ovat lapsuudessani ja nuoruudessani menneet. Nyt minulla on mahdollisuus rakentaa omanlaistani elämää näissä puitteissa mitä on tarjolla, kunhan vain ymmärrän olla juomatta eli olla lähtemättä jälleen kerran pakenemisen tielle. Ennenkaikkea olen oppinut ymmärtämään, että minun ei tarvitse olla kuten vanhempani. Heidän jalanjälkiensä seuraaminen tunnekylmänä, sulkeutuneena, keskustelukyvyttömänä viinisieppona ei ole mikään luonnonlaki, vaan voin tehdä omat valintani, jos vaan annan itselleni siihen mahdollisuuden. Eli teen sitä mainitsemaasi henkistä rajanvetoa.
Onnea kahdesta viikosta!
1 tykkäys
Veit sanat suustani, ihan samoin ajattelen. Teen vasta nyt sitä eroa vanhempiini. Olen miettinytkin, onko päihteet aiheuttaneet tämän, että on jäänyt toistamaan sitä samaa, on jäänyt kiinni vanhempien tunnemaisemaan ja lapsuudenkodin ilmapiiriin. Omia aikuismaisia ratkaisuja on ollut kauhean hankala tehdä, ja siksi on elänyt vanhempien kautta. Pyhät toistaneet sitä samaa kaavaa, kun ei ole uskaltanut elää omaa elämää tai olla miellyttämättä omia vanhempiaan. Vaikka on tuntunut ahdistavalta, on vaan lähtenyt joko käyttämään päihteitä tai mennyt katsomaan, kun muut käyttää ja siinä sivussa sitten luotu joulua, mitä juomiselta on jaksettu. En voi edes kuvitella, millaista sellainen joulunvietto voisi olla, jossa ihmiset olisivat aidosti yhteydessä toisiinsa, tai oikeastaan voin, haaveissani.
Olen alkanut hyväksyä sitäkin tunnetta, että en pidä isäni käytöksestä tai luonteesta. Hän yrittää rahalla kompensoida käytöstään, mutta joskus on sellainen tilanne, että tunnekylmä käytös ei korjaannu rahalla. Hänen käytöksensä saa minut joskus aivan raivon partaalle ja sellainen lapsenomainen mielistely ja hymistely on osaltani kokonaan loppunut. En halua viettää hänen kanssaan aikaa, koska se aiheuttaa minulle suurimmaksi osaksi pahan mielen ja tämän asian hyväksyminen on jonkin verran helpottanut itseä. Kun hän on lyömällä aikoinaan itsetuntoani ja minäkuvaani kolhinut ja myöhemmin ollut välinpitämätön tunteistani, ja aiheuttanut ylimääräistä taakkaa kannettavaksi, on todella vaikea suhtautua häneen rakastavasti. Olemme hyvissä väleissä näennäisesti, mutta tunteeni häntä kohtaan ovat viileät. Kaikki nämä seuraavassa linkissä olevat esimerkit ovat mulle tuttuja: https://ilkkapohjalainen.fi/pohjalaisen-arkisto/kasvattiko-sinut-narsisti-kuusi-piirretta-jotka-yhdistavat-narsistien-lapsia-1.1924213?botrequest=true
Ihan viimeisempänä tänään ennenkuin olin alkanut lukea artikkelia tai aiheesta, aloin miettiä, olenko itse narsistinen ja tunnekylmä… Nuoruudessa koin olevani enemmän puoliso kuin lapsi, koska päälleni kaadettiin ikätasolleni ja ennen kaikkea minulle kuulumatonta. Joskus koin, että äitinikin nautti siitä, että isällä oli minut. Hän saattoi aina välittää viestit minun kauttani ja jollakin ihme tavalla tunsin, että minun roolini vähensi hänen rooliaan puolisona, ja hän oli siitä tyytyväinen… Ja minua on piinannut sitkeä tunne, ettei minulla ole oikeutta olla onnellinen, jos vanhempani eivät ole, vaan minun täytyy ensin lunastaa heidän hyväksyntänsä ennen kuin voin niin perin itsekkäästi tavoitella tai kokea olevani onnellinen. Sekin on ollut totta, että olen ollut kynnysmatto suhteissani ja muut henkilöt ovat pystyneet ohjailemaan minua.
Olen Sarvikuoma myös tilanteessa, jossa haluan tehdä omat valintani ja ymmärrän, etten ole enää jatkumo vanhemmistani, vaan minulla on nyt vahvuus elää omannäköistä elämää. Tähän oivallukseen meni yli 20 vuotta. En minäkään halua sanoa, että kaikki olisi ollut täydellisen surkeaa, mutta ei se normaaliakaan ollut - perheessä, jossa oli kaksi ulospäin menestynyttä toisiinsa kyllästynyttä alkoholistia/alkoholin suurkuluttajaa/arjessa ja juhlassa. Se antoi viksahtaneen kuvan parisuhteesta, rakkaudesta, perhe-elämästä, jota täytyi salailla ja teki sydämeeni sellainen särön, jonka vaikutukset näkyivät siinä, että heti aikuistuttuani olin keskellä ongelmia alkaen käyttää itsekin päihteitä ja elämä oli kuin jojolla leikkimistä, yritystä ja jatkuvaa kaatumista. Vasta nyt tuntuu, että voisin nyt jatkaa ihan toisella tavalla, vapaana menneisyydestä.
Tavallaan lapsuuteni kokemuksissa, miltä minusta on itsestäni tuntunut, on valtava ristiriita siihen, mitä äitini on minulle syöttänyt. Täydellinen perhe, täydellinen isä, muilla on paljon huonommin asiat, olen kiittämätön, jos olen tyytymätön ja näytän hänelle kielteisiä tunteita… Valtavat paineet, kuinka minullakin oli täydelliset olosuhteet onnistua, mutta jos silti epäonnistuin, johtui se minun puutteistani. Janosin menestystä, jotta olisin täyttänyt paikkani muiden silmissä ja yritin suorittamalla ansaita arvostusta. Ristiriita aiheutti niin suuren hämmennyksen sisälle, etten tiennyt, mikä on minua, kun ei minua oikeastaan ollut. Kun tuli vapaa hetki suorittamisesta, jouduin tyhjyyden tilaan. Juomalla unohdin itseni ja pakenin sitä tuskaa, joka ei päässyt ulos vaan juuttui rintaani.
Tänään eletään tämän vuoden ennätyslukemia raittiina eli 16. päivää, jonka yli en ole tälle vuodelle päässytkään. Tämän yli kun pääsen juomatta, niin jokainen päivä luo uutta historiaa. Ja olen ihan vähän eheämpi ja itseäni kunnioittavampi vapaampi ihminen. Tsempataan ystävät.
Yritä ymmärtää vanhempiasi. Sinun ei tarvitse olla pahoillasi heidän puolestaan, mutta sinulle itsellesi voi olla hyödyllistä, että pääset kosketuksiin vanhempasi ajattelutavan kanssa. Yritä ymmärtää vanhempasi tarkoitusperät, vaikka et ajattelisikaan samalla tavoin. Beharyn tutkimusten mukaan narsisti kärsii usein myös itse syvällä sisällään. Myös narsisti on oppinut käyttäytymismallinsa mahdollisesti jo lapsuudessa. Behary korostaa, että lapsen tehtävä ei ole kantaa vastuuta tai kärsiä narsistisesta vanhemmasta, mutta lapsi voi yrittää hyväksyä vanhempansa.
Lainaus on tuolta linkin takaa ja boldaus minun. Se on siis kohta, mitä ei minusta olisi mitään syytä korostaa. Se jopa ärsyttää. Me narsistien uhrit olemme selitelleet tilannetta itsellemme noin loputtomiin, ja täysin turhaan. Varsinkin kun se ei todellakaan ole aina totta. Ei narsisti välttämättä kärsi mitenkään, no itsesäälin verran toki kärsii mielestään jos vaikka mistä, mutta omasta käytöksestään muita kohtaan ei sitten tippaakaan. Vasta jos saa negatiivista palautetta, niin kärsii siitä, ei sen aiheuttamisesta. Ja mitään “syvällä sisällään” -kohtaa en usko narsistissa edes olevan. Ihan energian hukkaa hetkeäkään ajatella, että hän kyllä sisimmässään ymmärtäisi yhtään mitään. Tai että häntä voisi saada ymmärtämään mitään. Ikävää, mutta totta.
Oma vanhempani ei siis ollut narsisti, heitä olen paristi tavannut myöhemmin. Mutta vanhempani suhteen olen käynyt ihan samaa prosessia kuin tekin. Hän ei kohdellut konkreettisen kaltoin, vaan korosti usein, varsinkin humalassa, miten olen hänelle tärkeintä maailmassa. Että muuta hänellä ei oikeastaan olekaan. Sen vuoksi minulla oli tosi pitkään aikuisuuteen olo, että olen siitä jotakin velkaa. Että minun pitää ymmärtää ja huolehtia. Pitkälle keski-ikään minun piti kasvaa tajutakseni, että paskanmarjat ollut hänelle mikään tärkeä. Jos olisin oikeasti ollut, ei olisi ryypännyt ja laiminlyönyt, antaen minun kasvaa lähinnä omissa oloissani ilman aikuisen tukea. Vaikkei ehkä arvaisi, on se ollut yllättävänkin hieno ja voimaannuttava huomio. Että en ollutkaan mitään velkaa. Minulla ei ollutkaan mitään syytä kokea huonoa omatuntoa, jos näin kovin “tärkeänä henkilönä” asetankin itseni edelle. Ja itse asiassa muutaman muunkin.
Onnittelut ennätyslukemista ja tsemppiä! 
1 tykkäys
Onnittelut Lempeä kettu!
Olen omalla kohdallani pohtinut samoja teemoja elämäni aikana paljonkin. Minäkin olin isälleni uskottu ja jonkinlainen terapeutti jostain 8-vuotiaasta isäni kuolemaan tai oikeastaan puhelyvyn menettämiseen saakka.
Jotenkin siis äiti omalle isälleni, ja tietenkin se vaikutti siihen millaiseksi kasvoin, kuormitti liikaa ja oli osasyy sairastumiseeni ja siihen, että purosin kelkasta ja päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Parentifikaatioksi kai tuollaista asetelmaa sanotaan.
Äiti taas syyllisti meitä lapsia tilanteestaan, ettei meidän takia voi erota ym. Hassua, etyä sama virsi jatkui nelikymppiseksi, jolloin havahduin ja suutuin ja sanoin hänelle, että nyt riittää, viimeinenkin “pentu” on ollut täysi-ikäinen jo yli 20v joten hän on ollut vapaa tekemään avioliittonsa suhteen mitä tahtoo.
Vanhempamme eivät ehkä ole kyenneet ottamaan vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan ja itsestään, mutta me voimme sen tehdä. 
Vaikka kävi niinkuin kävi, ei loppuelämäänsä ja itseään ole pakko tuhota.
Minä luulen, että tämä voi pitää paikkansa. En tiedä oliko äitini ohutnahkainen narsisti vai ei, mutta luulen, että ehkä psykopaatteja lukuunottamatta muita huonosti kohtelevat ihmiset sisimmässään kärsivät. Eivät he peloltaan ja häpeltään kykyne aitoihin ihmissuhteisiin tai uskomaan olevansa rakkauden arvoisia. Siksi toisia kohdellaan esineinä, ollaan epäluuloisia, yritetään hallita ja alistaa, koska kuvitellaan ettei mitään hyvää itselle voi muilla keinoin saada.
Jotenkin näen heidät vaille jääneinä uhmaikäisinä lapsina, jotka ovat hyvin keinottomia omien tunteidensa kanssa ja kokevat olevansa muiden armoilla, mistä ikävä käytös kumpuaa.
Mutta itseään on hyvä suojella ja pyrkiä irtaantumaan vaikutuspiiristä. Kärsin niin kauan, kunnes ymmärsin, etten millään matelulla tai kerjäämisellä tule saamaan arvostusta, hyväksyntää tai rakkautta. Tai sain, mutta silloin minun piti kieltää itseni ja esittää sitä, joka äiti halusi minun olevan.
Molemmat vanhempani ovat nyt kuolleet ja tarinalla päätepiste. Enää en toivo mitään. Ei ole mahdollista, että mikään muuttuisi ja pystyn hyväksymään kaiken tuon menneen osaksi elämäntarinaani.
Nämä on pitkiä prosesseja ja mielen uuninpankolta putoaa samojakin teemoja aina uudelleen työstettäväksi varsinkin kriisien tai isojen elämänmuutosten myötä.
Toivon Lempeälle Ketulle ja meill muillekin voimaa olla oma itsensä ja kasvaa siksi ihmisiksi mikä sisimmässään on ja rohkeutta pyrkiä kohtia omannäköistä elämää!
1 tykkäys
Kiitos molemmille Hiiri ja Metsänpeitto kirjoituksistanne. Sain niistä paljon ajateltavaa ja on kiva tuntea, ettei ole yksin.
En tietenkään pysty diagnosoimaan kumpaakin vanhempaa narsistiksi, mutta samanlaisia piirteitä heissä on. Hieman erilaisia vain kumpainenkin, toinen hallitseva, välinpitämätön ja toista hyväksikäyttävä, ja toinen uhriutuva, manipuloiva, syyllistävä ja avuton, jota tietysti pitää auttaa, kun hän sitä pyytää. Vaatimus on aina olemassa.
Olen varma, että jos he olisivat eronneet, se olisi ollut hyvä ratkaisu, mutta eiväthän he eronneet, koska lapset… tästä sai kuulla.
Jos vain pääsen tuosta alkoholista eroon ja saan sovinnon menneille, olen onnistunut isossa asiassa.
Vielä täytyy lisätä alkoholista…ja sen tarpeesta. Olen tavannut mielenkiintoisen ihmisen ja olemme soitelleet ja pitäneet yhteyttä. Nyt hänestä ei ole kuulunut vähään aikaan ja huomaan itsestäni, että mieleni alkaa käydä levottomaksi. Sisäinen levottomuus kasvaa ja mielessä pyörii pakkoajatukset hylkäämisestä. Sitä ennen havaitsin, että pidin hänen huomiostaan ja aloin haluta sitä lisää. Yhtäkkiä se vain loppui. Petailen myös juomista, koska nyt ois jo sen aika ja tähän sisällä olevaan ahdistukseen olen tottunut juomaan, vähän “nollailemaan”…
Ajattelen nyt, mikä voisi olla toinen ajatuskuvio siihen, että mies hiljeni. Voisin hyväksyä asian. En tehnyt mitään väärää, minulle jäi viime puhelusta hyvä tunne. Jos hän hiljeni, se johtuu hänestä. Jatkan elämääni, pidän kiinni raittiudestani ja en päästä itseäni putoamaan jonnekin mustaan. Kun pysyn juomatta, olen turvassa. En anna tällä kertaa toisen henkilön keikuttaa venettäni. Se on loiskunut puolelta toiselle yli 20 vuotta. Nyt haluan päättää itse, kuinka veneeni kulkee.
3 tykkäystä
Kuulostaa hyvälle. Tunnesotkut ovat addikteille myrkkyä ja tuntuu, että hankala tausta ja epäedulliset kasvuolosuhteet lisäävät riskiä päätyä itselle vahingollisiin ihmissuhteissin. Ehkä jotenkin toistamaan sitä lapsuudenperheen kuviota ja traumaansa, kunnes “suostuu” käsittelemään sen.
Mietin tuota äitini ajatusjumia, ettei voi erota koska lapset… Miten se itselle ja muille toisteltuna muuttui aina vahvemmaksi ja todemmaksi hänelle ja huomaamatta jäi lasten varttuminen täysi-ikäiseksi. Hän istui kymmeniä vuosia häkissä, jonka ovi oli auki… näkemättä sitä toistellen totuuttaan. Se itsesuggesto sai hänet sokeaksi mahdollisuuksille tehdä millekään mitään. Vai toiko se turvaa? Ei tarvinnut ottaa vastuuta, tehdä ratkaisuja ja ottaa riski, että se onkin väärä.
Olen omalla kohdallani yrittänyt tarkastella kriittisesti omaa ajatusmaailmaani ja etsiä onko omassa ajattelussani vastaavia elämistä estäviä ajatusvääristymiä. Juomalla ainakin usein tekee itselleen häkin, jossa elelee toistellen, ettei voi juomista lopettaa, eikä kykene näkemään, mitä muuta elämä voisi olla.
Ajatusvääristymät ja uskomukset helposti ajavat avuttomuuden tunteeseen, uhriutumiseen ja katkeruuteen ja ankeaan elämönasenteeseen.
Sen ainakin olen huomannut, että kun yrittää, monelle asialla voi tehdä edes vähän jotain, pienistäkin tuloista saa säästettyä ja ajattelutapaansa voi saada muutettua.
Vaika oliis mikä, ei tätä elämää kannata elämätt jättää; elää niin hyvin kuin omilla kyvyillää, resursseillaan siinä tilanteessa pystyy.
2 tykkäystä
Kirjoittelen vapaasti nyt tuntemuksiani, joita parin viime päivän aikana on ollut kovasti ilmassa.
Jälleen jäätävä häpeä. Jäätävä, ja samalla polttava tunne rinnassa. Jonkin näkeminen tai kuuleminen laukaisee sisälläni sen järkyttävän määrän häpeää.
Se tulee vaikka siitä, että näen jonkun some pariskunnan yhdessä youtube-videolla, jossa he ovat yhdessä ja ovat tavallaan brassailemassa elämällään, yhdessä. Se voi iskeä asunnon edessä, kun näen nuoren pariskunnan, jossa tyttö on sellainen laiha, hoikka, pitkähiuksinen ja sellainen miesten unelma, ihannetyyppi naiseksi ja hänen rinnallaan puolet isompi treenattu kunnollisen näköinen mies, joka kulkee vierellä.
Se sattuu, koska olen ulkopuolella. Yksinäisyys sattuu sieluuni. Tunteet ovat iskeneet kehooni voimalla.
En ole silti juomassa, se ei vaihtoehtona ole mahdollista. 20 päivää selvinpäin. Orastavassa ihmissuhteessa tunnen jatkuvasti häpeää itsestäni ja tunnen koko ajan, että hän tulee hylkäämään minut. Mitä enemmän hän oppii tuntemaan minua, hän tulee poistumaan elämästäni.
Ne äitini varhaiset lauseet, jossa minunlaisestani ei tule kukaan mies tykkäämään, jos ajattelen näin tai noin, tai teen näin tai noin, istuu syvällä ja aihettaa persoonani ylle lamaannuttavaa häpeää. Sen päälle huonot miessuhteet, joissa minut on rikottu ja kävelty yli.
Raittiuden edetessä muuttuvatko tunteet toisenlaiseksi vai onko se tällaista tästä eteenpäin vai onko tämä nyt tätä alkua vaan vaikeiden tunnetilojen kanssa… tähän saan vastaukset vaan jatkamalla ja katsomalla. Ehkä tämä on surutyötä tai jotain, aika on nyt oikea. Riittävän turvallinen. Haitallisista ajatusmalleista on kyllä oman itsensä takia päästävä eroon. Nyt yritän kuunnella tätä hetkeä ja missä mennään, koska uskon, että ajatukseni heijastavat sitä, millaista elämäni on. Ne eivät ole kuitenkaan koko totuus, yritän sen muistaa.