Tervehdys

En tiedä sovinko tännekkään porukkaan omasta mielestäni, mutta omassa perheessäni kokemaani väkivaltaa eivät aiheuttaneet alkoholi, isäni oli henkisesti kieroutunut ja sairas ihminen. Pystyi kyllä hirmutekoihin ilman alkoholiakin.
Hommahan alkoi siten että kun olin 10v yllätin isäni pieksemästä äitiäni, koska minulle olivat kotikulmien tytöt olleet aina hyviä , menin luonnostani aikuisen miehen raivon eteen, ja sainkin sitä mitä tilasin. Tästä lähtien äitiini ei kohdistunut niin paljoa vihaa ja iskuja kuin minuun, tämä jatkui siihen asti kun kasvoin mieheksi, ja isäni oli voimiltaan minua paljon heikompi. kyllähän äitini on edelleenkin kiitollinen ja aina valmis auttamaan.
Mutta kiitokseksi tästä epäitsekkäästä teosta, minä saan kärsiä huonosta itsetunnosta, ahdistuksesta, jatkuvista MIKSI?- kysymyksistä ja muistoista isän pahoista sanoista ja teoista.
Olen sitä luokkaa oleva immeinen että minusta ei näy tämä päälleppäin, kaikki kenelle en ole asiasta kertoneet pitävät minua hyvä itsetuntoisena, vahvana ja komeana ihmisenä. Tämä onkin asian ydin. Jos en kokisi olleeni kumminkin oikeassa mennessäni isän ja äidin tappeluihin, en varmasti istuisi tässä. On käyty kovat koulut elämässä, mistä kertovat yleensä ovat muualla kuin netissä kertomassa näistä jutuista.

Tämä on vain yhtä järjetöntä kuin kuulostaa, isä ja poika suhde on kumminkin hyvinki tärkeä suhde kasvavan ihmisen elämässä. Tätä kautta sinä luot ensi vilkaisut itseesi isompana, ja opit miten maailma reagoi sinuun miehenä.

Tutkin harrastukseksi rikostieteitä, ja olen huomannut hyvin paljon samankaltaisuuksia isä/poika suhteissa itselläni, ja monilla sarjaväkivallantekijöistä. Olisko minusta tullut hyvä roisto? Varmasti, niin monet kummisetäelokuvat on katsottu. Voisiko asiaa helpottaa jos käytän itse myös väkivaltaa isääni kohtaan, kyllä. Mutta saattaisin joutua isompiin ongelmiin siten kuin olen jo nyt. Olen päättänyt kumminkin kärsiä tieni loppuun ja sitten kun olen saanut pääni selväksi näistä kysymyksistä ja isän kaikuvista sanoista, voin nauraa hänen kuolinvuoteellaan kuinka minä saan vielä elää.

Se on hyvin jännä juttu miten sitä kumminkin omaa tunteita isää kohtaa, tahtoo ymmärtää ja antaa hänelle mahdollisuuden selittää tekonsa. Miten minun pitäisi tässä asiassa menetellä en ole varma. Uskon kumminkin vihan olevan oikeutettu tunne, ja tietyssä määrin selvitymistilanteissa pakollinen. Mutta samalla koen jollain tasolla syyllisyyttä koska minä vihaan avoimesti isääni. Tämä tilanteen paradoksaalisuus on sielua jäytävää. Pahinta tässä asiassa on vain se että minä ajattelen samalla lailla itsestäni kuin isäni. Olen huono, en ole hyvä, olen huonompi kuin muut, olen huonompi kuin kaikki jne jne. Ajatusketju on jatkuvaa ja katkeamatonta. Minulla on yksi selvitymiskeino tästä josta olen varma että se auttaa, mutta sen suorittaminen loppuun asti on vain vaikein tehtävä tähän mennessä elämässäni. Minun pitäisi tehdä itselleni hyviä asioita ja säännöllisesti. Minulla on lista asioita, ihan perusjuttuja muille, kenelle Luoja? on suonut ah niin ihanan elämän. Muutamia esimerkkejä: viina pois, huumeet pois, tupakka pois, liikuntaa paljon, uusi työ jota tykkään tehdä, oma kirja tästä selvitymistarinasta jota elän. On se vain kovin vaikeaa tehdä itselleen hyviä asioita kun vihaa itseään, kuten isäni vihasi minua. Olen kyllä lähestynyt asiaa virallista kauttakin, ja tehnyt selväksi mitä kauheuksia isäni minulle teki sanoillaan ja lyönneillään. Ja siitä olen tyytyväinen, mutta viha jäi, ja huono itsetunto.
Ja älkää epäilkö että en pystyisi selviytyä tästä, jos kertoisin elämästäni hieman enemmän, menisi korvat punaisiksi monilta. Niin paljoon olen kumminkin pystynyt.
En tiedä mitä teiltä odotan, olen oppinut olemaan odottamaan liikoja ihmisiltä joita ei tunne, mutta samankaltaisia tarinoita lapsuudesta ja miten ne vaikuttaa vielä nykyäänkin olisi kiva kuulla.

Ihan asian vierestä. täälläkö ei pysty tekstiään muokkaamaan jälkikäteen, jäi kovin paljon ulkoasuun mitä haluaisi muokata, mutta “Muokkausnappi” puuttuu.

Pitäs kyllä olla muokkaus-nappi tuossa “lainaa”-napin vieresää. Ainaski mulla on…

Todella ikävä tuo sun isä-juttu. Mutta kyllä mä uskon että sä pystyt laittaan asias kuntoon. Vaikutat aika päättäväiseltä kuitenkin.

haaa…nytpä ei olekkaan muokkausnappia mullakaan tällä lasinen lapsuus palstalla. Tässä on joku kompa :open_mouth:

Tämä on joku köyhemmillä ominaisuuksilla varustettu puoli. :laughing:

heippa abc ja niin edelleen :slight_smile: jotenki jännästi törmäsin sun tekstiin ja todellaki voin ilmasta samaistuneeni sun tekstiin. oon kans eläny alkoholistin silmien alla.isä oli se hallitseva olento koko mun lapsuuden,kuoli sitten kun olin teinari.
Lapsena sainki sitä sen touhua ja kaikkea muuta paskaa hävetä,voi taivas että mä häpesinki sitä. Kerta toisen jölkeen kavereitten silmien edessä vajosin mielelläni maanrakoon…
valehtelinki kerran ku isä makasi rappukäytävällä kuset housuis sammuneena ja olin menossa kaverini kans kotiini, en kyllä tiädä kuka toi on,se on varmaan naapuri,voi jesus. mutta isä se oli sen tempuista huoilimatta mulle.
kahlannu itte myös ton päihdehelvetin omassa elämässä. 12 vuotiaana alottelin alkolla ja loppui opiaatteihin päälle vuosi sitte. ja toivonki että saan seilata tällä tiellä tälläkertaa.takana lukuisia hoitojaksoja,laitoksia ja sen sellasia asioita mitä päihde tuo elämään tullessaan.
mutta voimmia meille kaikille,ja sä pystyt mihin vaan kun kerran tiädät mitä haluat!
Jokanen ihminen on mahdollisuuden uuden arvoinen!