Tekojen aika

Olen lueskellut täällä muiden tarinoita ja paljon yhteistä, valitettavasti myös omassa elämässä on.

Olemme mieheni kanssa nuorena yksiin ja naimisiin menneet, nyt melkein nelikymppisiä, neljän lapsen vanhempia. Nuorempana mieheni joi, mutta jotenkin se oli sitä “normaalia” mitä kaikki muutkin, join itsekin joskus itseni humalaan. Odotus- ja imetysaikana itse olin toki täysin raittiina, mieskin oli pääosin, joskus juhlissa joi. Tuolloin oli aika kun häpesin miehen alkoholin käyttöä, mielestäni hän joi liikaa noina kertoina kuin joi. Silloin tein itselleni selväksi ettei se ole minun ongelmani, eikä minun sitä myöskään tarvitse hävetä tai salata.

Nyt kun lapset ovat isompia (nuorinkin jo päälle kymmenen) alkoholi on hiipinyt vähitellen miehen elämään etusijalle, itseltäni taas samaa vauhtia alkoholin kulutus on tippunut minimiin… Välillä on pitänyt tissutella joka ilta, välillä ottaa reilummin, joka ilta. Jossain vaiheessa mietittiin kun hanapakkaus tahtoi kulua yhden illan aikana, että jospa ei osteta niin isoja pakkauksia… sitten on tullut kuvaan ne piilopullot, tai käynyt tyhjentämässä lähistöllä asuvien vanhempieni viinivarastot :frowning:

Jonkinlainen käänne tapahtui kun vaadin ehdotonta eitä känniseksille (kun ei onnistu ja kuvitelmat siitä suuresta miehisyydestä ei kohtaa, riita ja pahamieli oli aina palkkana). Kuvittelin ehkä tämän auttavan juomisen rajoittamiseksi, koska seksi on miehelle hyvin tärkeä… mitä vielä, sen jälkeen kuvaan tuli sammuminen. Eli kun ei seksiä, on sama juoda itsensä sammuksiin eikä odottaa sitä iltaa kun lapset on nukkumassa… Tästä käänteestä on aikaa nyt viisi vuotta.

Hän on ollut hyvin mustasukkainen ja minua kontrolloiva (tähän hakenut apua ja aika hyvin saanutkin), mutta kännipäissäänhän nämä piirteet ovat toki korostuneet, edelleen kännissä minä olen seko ja piilotan hänen tupakkansa, minut pitää herättää keskellä yötä riitelemään (jos en suostu, on uhannut herättää lapsetkin) yms…

Viime keväänä sovimme että alkoholi saa jäädä, kesä menikin tosi kivasti, puuhailtiin yhdessä rakennuksella jne. Sitten syksyllä halusi kokeilla kohtuukäyttöä ja näitä kokeiluja on tässä vuoden mittaan sitten tehty useampia. Joulun alla oltiin taas juomatta (minä myös), mutta sitten tulikin uusi piirre eli nämä piilopullot… “en oo ottanut mitään” vaikka silmät seisoo päässä. Toki aiemminkin juonut salaa, eli kun on vieraita ja tarjonnut kaikille lasit viiniä niin siinä sivussa kaatajalle pari lasia. Mutta tämä uusi salailu koski minuun erityisen paljon, itse siis olin juomatta hänen seuranaan ja toinen kännää silti. Joulun tienoilla ekan kerran kirjoitin jo avioerohakemuksen. Mutta sitten hän hakeutui AA - kerhoon ja terapiaan. AA jäi heti, terapiaa jatkoi epäsäännöllisesti (toki ihan hyviä syitä välillä katkoksille, mm. terapeutin sairasloma). Keväällä olin itse matkoilla (mitä tapahtuu hyvin harvoin, mutta nyt vaadin itselleni sen oikeuden, tietyllä tavalla tämä oli myös miehelle näytön paikka että osaa hoitaa perheen). Eihän se ihan putkeen mennyt, ei… eräänä iltana kuopus sottaa minulle itkien (olin ulkomailla) että isi ei herää :imp: … olin niiiiiin pettynyt! Nyt kesä on taas ollut melkoista vuoristorataa. Alkotonta, kokeilua kohtuudesta jne.

Useampaan kertaan olen ehdottanut erillään asumista, saisi sitten vaikka juoda niin paljon kuin huvittaa jne. mutta ei hän tahdo, hän haluaa elää meidän kanssa, välillä alkoholi lisänä ja välillä taas ilman sitä.

Pari viikkoa sitten oli selkeä salajuontikausi, lauantaina haki sitten keissin kaljaa jonka minä näin… sunnuntaina tiesin montako tölkkiä jäljellä oli ja tiesin hänen juoneen aamun aikana ainakin kolme kaljaa ja sitten piti lähteä “loton” vientiin (lue: kaljan ostoon)… silloin sanoin STOP, rattiin et mene. Tiukat keskustelut valehtelusta ja rattijuopumuksesta (lupasi ettei aja, vaikka ensin vähätteli ettei pari kaljaa haittaa mitään, ei hän kännissä ole). Mulle se on vaan niin selkeä juttu, etten hyväksy ollenkaan, kuten en valehteluakaan. Sovittiin että se on sitten kerrasta poikki, minä en enää suostu itseäni satuttamaan. Eli jos juo niin juo sitten avoimesti, mutta poistuu piharakennukseen ettei meidän tarvitse sitä katsoa.

No joo ja niinpä niin. Eipä siihen kauaa mennyt. Viikolla jo epäilin (mutta koska ei ollut mitään näyttöä en alkanut rähisemään, kysyin vaan pari kertaa että onko tullut otettua, eikä kuulemma ollut), mutta perjantaina oli jo muitakin todistajia aamusta alkanutta juopottelua (vaikka ois ollut vähän niitä hommiakin niiden muiden kanssa). Joten silloin sanoin, että ala hävitä ja hyvin pian, äitini sille kuitenkin yöpaikan laittoi piharakennukseen… yöllä tuli välillä rähisemään rahasta ja tupakasta, mutta hain äitini tuekseni, siinäpä kuuli kaksi ihmistä kerralla hänen älyttömyytensä.

Tänä aamuna sitten juteltiin, sanoi että jos sopii asuu piharakennuksessa. Suostuin siihen mikäli alkaa käytää antabusta (menen yhdessä lääkärille selvittämään voiko sen saada valvotusti ja jos sinne ei ilmesty saisin siitä tiedon), reseptihän hänellä on, mutta ei ole aloittanut kun pitäisi olla sen verran juomatonta alla että arvot antiaisi myötä… ja sitten kun on se pidempi kausi ollut kuivaa niin eihän se tarve ole tullut ja sitten kun se viinan himo on iskenyt, ei tarvetta toki ole ollut sitäkään vähää. No jokatapauksessa en halua enää epäillä mitään, en vahtia lääkkeen ottoa tai muuta.

Ans kattoo kuin käy ja jos hyvin käy palautuuko luottamukseni enää… Lapset (ainakin kuopusta lukuunottamatta) ovat sitä mieltä etteivät halua nähdä iskää kännissä tai pienessä sievässä. Ekaa kertaa nuorempi poika tänään sen rohkeni kertoa suoraan ja luulen että osui ja uppos!

Piilopullot, voih. Niitä olikin meillä rutkasti enemmän kuin olin kuvitellut… Poismuutossa niitä löytyi kymmeniä. Tunsin itseni niin silmään sahatuksi ettei tosikaan…
Toivottavasti teidän tarina menee eri latuja. Kirjoita meille kuulumisia, voimia ja tosiaan niitä tekoja!
Talk is cheap…

Kiitos Löllö :slight_smile:
Sepä se, tuntee itsensä ihan toopeksi… on luottanut esimerkiksi siihen kun kiinni jäädessään väittää juoneensa “vain kuusi kaljaa” ja totuus on että pari viinapulloa sitä onkin mennyt niiden kaljojen lisäksi. Meillä kun ei noita viinaksia ole koskaan “ostettu”… siis minä en ole tiennyt että niitä on ostettu. Ja miten nokkelasti mies on ostotkin hoitanut ja pullojen hävityksen… niitä jälkiä en ole löytänyt.Tulee olo ettei toista tunne ollenkaan.

Ja toki sitä tulee mietityksi myös millä tavalla itse on sitten mahdollistanut tätä toimintaa? Yrittämällä luotaa? Kun minusta ei ole epäilijäksi, en jaksa sellaista elämää lainkaan… haluan rehellistä ja reilua toimintaa, niin ettei tarvitse mitään pelejä pelata.

No näillä mennään. Lapset ovat sanoneet, etteivät halua nähdä isäänsä juovan ja minä en totisesti valehtelua jaksa. Joten pallo on täysin hänellä mitä tulee tähän perhe-elämään tai ylipäätään hänen elämäänsä. Surullinen minä toki olen jos joudun tämän avioliiton päättämään, onhan tässä niin paljon hyvää ja yhteisiä haaveitakin ollut. Mutta prioriteetti yksi minulla toki on oma ja lasten hyvinvointi.

Kyllähän mies itsekin sen hyvin tietää ettei alkoholi hänelle sovi, nyt tämä salailu oli johtunut kuulemma kokeilusta josko sittenkin voisi “sivistyneesti” ottaa… tarkoittaa siis ettei muut huomaa :unamused: Äitinsä on alkoholisti, siinä suvussa useampikin heittänyt henkensä alkoholin takia. Jos hän ei itse sitä ratkaisua nyt pysty tekemään, samalla tiellä hänkin on… niin samat piirteet kuin äidissään (jotka mies toki tuomitsee jyrkästi ja on katkaissut välinsä äitiinsä, koska sen kanssa on mahdotonta olla tekemisissä… niinpä niin :confused: )

Sekin ollaan aikoja sitten puhuttu, että jos ero tulee ja lapsia haluaa tavata on silloin korkin pysyttävä kiinni. Tämänkin ymmärtää ja hyväksyy. Toivon syvästi että hän myös kykenee raittiuteen, ihan itsensä vuoksi. Eipä ole ruusuinen tulevaisuus muuten, jokainen meistä kun tuon jatkon voi nähdä tuossa armaassa anopissa…

Ja vielä tuosta kuopuksen suhtautumisesta. Ehkä hän on vielä sen verran nuori ettei tajua mitä se alkoholi saa aikaan, isommat lapset selkeämmin näkee millon isä on juonut ja minkälainen se silloin on. Juteltiin nyt tuon kuopuksenkin kanssa miksi tilanne on tämä kuin on… eli selitin sen, että alkoholin takia se isi ei silloin herännyt, alkoholin takia se unohti ottaa kuopukselle erikseen ruokaa (kun ei samaa voinut syödä) jne… Taisi tajuta tilanteen hänkin. Vanhemman pojan kanssa puhelimessa juttelin (ei ole kotona nyt pariin päivään) tilanteesta ja hän oli ihan samaa mieltä kanssani, ettei sitä voi painaa villaisella, mies on rikkonut sopimuksen ja seuraus oli tiedossa. Ei voi mitään, harmittaa meitä kaikkia, mutta asiahan ei meidän muiden vallassa ole…

“asiahan ei meidän muiden vallassa ole”

Niinhän se on, tuo lause on totta, ymmärrän lukemani, mutta en käsitä sitä eikä se toteudu minun elämässä. Olen niin kova hääräämään ehtoineni ja sopimuksineni. Toinen on hiljaa, pääsee sitten jossain välissä sanomaan “itsehän sinä halusit jatkaa tätä hommaa”. Minä olen aina se , joka ensin ukon pihalle pistettyään melkein rukoilee sen takaisin, vaikka tiedän jo rukoillessani, että onneton tulen olemaan. Ja tiedän, että sama kusetus tulee jatkumaan. Välillä jopa ajattelen, että ihan sama, juokoot vaikka yötäpäivää, kunhan tulee takaisin. Miksi minä en uskalla olla yksin. Hävettää paljastaa itsestä näin hemmetin sairaita puolia, mutta olenpahan rehellinen, kerrankin minäkin.

“Sinähän se halusit että minä muutan pois”, sanoo minun retkuni joka kerta jos suuttua tupsahdan siitä, kun ei tulekaan käymään kun on sovittu tms. Minä olen kyllä nyt vähän alkanut miettimään että en anelisi. Varmaan jotenkin vahingossa kuitenkin viestitän sellaista. Ja miten tekisi mieli uskoa kaikkia raitistumispuheita…

Ja minä olen kuitenkin vapaahko nainen, omassa kauniissa kodissa, kiinni työelämässä ja alan omasta mielestäni jo tajuamaan yhteiselon mahdottomuuden. En siis enää niin tiukasti siinä vaikutuspiirissä, mutta silti, minäkin vielä itkeskelen välillä yksinäisyyttä ja kiukuttelen väsyneenä kaikesta, kuten tuonne omaan ketjuuni kirjoitin tänäänkin.

Tinkerbellin mies vaikuttaa siltä ihmistyypiltä, joka selittää mustan valkoiseksi ja jonka runollisuus saa vain vaikenemaan moisen virtuoosin edessä. :open_mouth:

“Tää piilojuopottelu oli vaan kokeilu…” :laughing:

Ja ne uskoo sen itse.

Selityksiähän nuo juopot kyllä keksii, se on kyllä nähty… ja miten mielikuvituksellisia ja täysin ristiriitaisia perusteluja :unamused: Joopajoo.

Mulla on nyt vähän ristiriitainen olo, jotenkin tässä välitilassa oleminen on tosi rankkaa… eli ollaan yhdessä vaikkei ollakaan… mulle ois varmaan henkisesti helpompaa jos vaan tekis sen eroratkaisun, koska toista ratkaisua en voi tehdä nopeasti… mut ehkä tässä sen viikon-pari tätä tilannetta jaksaa?

Eilen se lähti kaverin kanssa ajelemaan pyörällä (useita tunteja), ihan hirmu hienoa toki, tekee hyvää, ehkä ne jopa jutteli tilanteesta. Mut jotenkin se katkeruus sitten nosti päätään… miten mulla ei oo ollut tollaseen mahdollisuutta (lähteä vaan ja palata sit kun siltä tuntuu, kysymättä ja järjestelemättä lasten hoitoa), niin joo, toisaalta lapset on jo niin isoja että mulla on mahdollisuus vaikka mihin… mut niin, sitä vaan kaipais niin kovin toista aikuista perheeseen… mut sitä ei oo ollut, ja jotenkin epäilyttää tuleeko olemaan. Jaksanko enää odottaa? No ok, ehkä nyt ei oo järkee mitään erityisen hätäisiä päätöksiä tehdä, tää välitila on vaan raskas. Pysytellään nyt tossa alkuperäisessä sopimuksessa.

Tänään on ehkä vähän viisaampi olo, äitini menee miehen tukihenkilöksi terapiaan, musta kun ei tällä hetkellä ole siihen (etenkään tässä välitilassa).

No josko vähän kuulumisia…
Meillähän meni niin, että mies haki antabukset, mut sai siitä allergisen reaktion, niin piti lopettaa. Otti sitten jotain muuta lääkettä. Palasi kotiin ja käytiin terapiassa yhdessä, sovittiin eräpäivä meidän suhteelle, 8.1. tehtäis ratkaisuja. Sinnitteli armottomassa kuivahumalassa (eihän sitä katso erkkikään, ennemmin sitten vaikka märkähumalaista) pari kuukautta. Sitten oli viikonloppu kun me muut oltiin reissussa niin oli taas “harjoitellut” kohtuukäyttöä :laughing: Esikoinen mulle siitä vinkkas että on tainnut taas nautiskella, toki puhelun perusteella itsekin sen tiesin ja punaviinitahrat lattiassa sen vahvisti :sunglasses:.

Siinä vaiheessa sai muuttaa pois tästä meidän kodista, samaan taloon kylläkin. Jatkettiin terapiaa, lääkitystä ja kuivahumalaa. Ei mennyt kovin hyvin mikään. 6.1. tuli hakemaan täältä meidän luota joululahjapullonsa, saatesanoilla “ota sit se ero”. Aamulla tuli sit tähän meille kun lapsenlapset tuli, tarjoutui viemään pojan karkkikauppaan (autolla) vaikka ihan selvästi oli juonut… selitteli lapsille, että meillä menee huonosti, mutta ei me kyllä erota :unamused: siinä vaiheessa me kaikki muut oltiin juurikin :unamused: .

Eli kirjoitin eropaperit, mies joi, pyysin allekirjoittamaan paperin, eika sanoi joo, sitten ei. Niinpä allekirjoitin sen yksin. Sitten kun ne paperit hänelle tuli, oli se melkoinen järkytys “en uskonut että sinä sen teet” “heität noin vain 20 vuotta hukkaan!” jne…

Mies joi rankasti myös seuraavan viikonlopun (viikolla vähemmän, koska kävi töissä), annoin juoda ihan rauhassa, siinä vaiheessa kun esikoinen soittaa että käy katsomassa mitä siellä tapahtuu (oli puhunut puhelimessa itsetuhoisesti) raivostuin… koska tätä olin pelännyt eniten, lapsia ei sotketa tähän, siitä pidän huolen. Itse en kyennyt muuta kuin ilmoittamaan, ettei mulle tai lapsille soitella kännissä. Äitini halusi kuitenkin auttaa ja sopivat, että lähtee maanantaina äitini kanssa lääkäriin ja päihdetyöntekijälle.

Käyn välillä asioilla ja jatkan sitten positiivisimmilla uutisilla :smiley:

Mies siis joi sen viikonlopun oikein urakalla. Maanantaina meni sitten äitini kanssa lääkäriin ja päihdetyöntekijän juttusille. Puhalsi vielä iltapäivällä 1,5 (vaikka ei enää maanantaina ollut juonut, tarjoutui jopa ajamaan autoa, koska tunsi itsensä selväksi)… tämä seikka varmaan avasi hänen silmänsä ja tajusi mm. ajaneensa useastikin autoa alkoholin vaikutuksen alaisena. Pyysi apua. Minä näytin Minnesotahoidon kotisivut ja kehoitin soittamaan jos tuntuu siltä, että apua haluaa.

Juteltiin ja itkettiin ja naurettiin paljon ja hyvässä hengessä… ei aikoihin oltu oltu niin hyvissä väleissä kun silloin. Mies soitti Lapualle, sai kunnalta maksusitoumuksen isolle osalle hoitomaksua, anoi virkavapaan ja hoiti työnsä siihen kondikseen että pystyi irtautumaan töistä hyvällä omalla tunnolla kuukaudeksi. Ja oli positiivinen ja ihana ihminen pääsääntöisesti. Sitä miestä olin kaivannut, mutta silti siis avioero vireillä ja omat huushollit. Raha-asiatkin sovittiin jne.

Maanantaina piti Lapualle lähteä, vielä vähän vastahankaa (pelkoa?), joten lähtö lykkääntyi tiistaille, meni sinne junalla, kun omalla autolla ei saanut mennä… viimeisillä rahoillaan. Pidettiin yhteyttä se kaksi kertaa viikossa kun sieltä sai soittaa. Vähitellen puhelimessa alkoi kuulua yhä positiivisempi ihminen, ihminen joka on löytänyt rauhan ja tulevaisuuden uskoa. Tuolloin tammikuun alussa kun hän oli jo päättänyt heittää hanskat tiskiin, lopettaa työt ja aloittaa kokopäivätoimisesti juomaan… tietäen että hiekkahoito kutsuu pian.

Perheviikonloppuun osallistuttiin koko porukalla, menin sinne epäileväisenä, vähän pelokkaanakin… viikonlopun aikana alkoi tulla hämmennys ja toiveikkuus… voiko tämä toimia oikeasti! Mies pääsi parin päivän kotilomalla ja mehän ei maltettu melkein edes nukkua… niin paljon oli puhuttavaa… mies tunnusti kaiken mikä mieltä painoi, suurin osa asioista oli jopa sellaisia, että olin niistä oman mielipiteeni jo sanonut (no big deal siis minulle), hän ei vain jostain syystä alkoholisitin mielessään ollut ymmärtänyt, juuri mitään!

Kysyttiin lapsilta, onko ok jos isä muuttaa takaisin kotiin ja se oli. Ilman tuota Minnesota-kokemusta emme varmasti olisi uskaltaneet tätä päätöstä tehdä. Ja toki jo se kuukauden totaalinen breikki teki hyvää! Eropaperit on edelleen sisällä, eli harkinta-aika tässä raksuttaa… ja antaa vain olla niin.

Nyt käymme kerran viikossa jatkoryhmässä, puhumme paljon, mikä asia vaivaa, se on voitava heti puhua halki. Ei elämä ruusuilla tanssimista ole, (tai no, paljain varpain, välillä on niitä piikkejä :wink: ) mm. raha-ongelmat eivät ole mihinkään hävinneet, eikä niitä helpota esim. kelan suhtautuminen tuohon hoitoon (ei sairaspäivärahaa, omavastuuosuus oli maksettava ja kk ilman mitään tuloja), mutta eiköhän kaikesta selviä, jos vain HALUAA.

Nyt meillä kaikilla on tiedossa, että jos mies ratkeaa ryyppäämään, se tietää kyllä seuraukset. Pelkkä kuivilla olo ei riitä, täytyy olla myös raitis. Jos omat voimavarat epäilyttävät, apua kannattaa hakea ennenkuin retkahtaa. Miten uskallan luottaa? Minäkin yritän elää päivän kerrallaan, en yritä ratkaista heti koko elämäni ongelmaa. Kuten terapeutti tuossa perheviikonlopussa sanoi, eihän kukaan voi luvata toiselle, ettei sairastu kymmenen vuoden päästä vaikka syöpään… niinpä… ei kannata pelätä. Jos asia joskus on ajankohtainen, reagoidaan sitten sen mukaisesti. Tänään saan olla onnellinen.

Vaikka ajattelin, etten tarvitse itse apua, niin olin väärässä, kyllä minä tarvitsen… Onneksi tässä hoitomuodossa myös läheiset otetaan mukaan. Olin sairastunut ainakin vahvuuteen, mutta näitäkin mörköjä ihan rauhalliseen tahtiin koitan purkaa, alkuun yritin liikaa, sekään ei oo kovin hyvä. Nyt yritän lähinnä nauttia elämästä :smiley: Voi olla, että ensi viikolla on toinen ääni kellossa, yritän nimittäin lopettaa tupakoinnin… jostain syystä alkuvuosi on mennyt enempi (ja vähempi) sauhutellen.