Täysi ikäinen poika koukussa

Tervehdys
Nyt olisi tarpeen keinot ja ohjeet miten vanhempien tulisi toimia pojan päihteiden käytössä.
Faktat tällä hetkellä.
-asuu kotona äidin luona ikää 20, isä asuu erinosoitteessa(minä siis)
-käyttää ainakin amfetamiini suonen sisäisesti, hassista
-oli jo pari kuukautta kuivilla pahoinpitelyn jälkeen nyt aloitti uudestaan.
-käy nuorten sosiaali neuvonnassa (koulutus, päihteet,terveyden huolto ym palvelut samassa pisteessä.)
-on lupautunut menemään hoitoon vanhempien mieliksi( ei itsensä vuoksi)

Itselleni huumaavat aineet hivenen vieras asia, eli ei mitään kokemusta tahi tietoa nettiä lukuunottamatta. Ongelma on jatkunut n. 2 vuotta itse sain tiedon Tuon pahoinpitelyn yhteydessä. Oikeata tietoa kuinka syvällä poika ei minulla ole.
Sitten se suuri kysymys kuinka toimia tästä eteen päin?

Hmmh… jooh.
En näe itse kannabiksessa(hasis) oikeastaan mitään niin ns “hälyttävää” ja vaarallista.
Mutta toi amfetamiini on aika paha koukku joillekkin henkilöille. Ja suonensisäinen käyttö siihen päälle vielä.
Itse ainakin olen huomannut jo lyhyenkin pirin käyttämisen jälkeen (ehkä 6kk käyttänyt, 4kk joka viikko kutakuinkin) että siihen syntyi aika äkkiä ja huomaamattomasti riippuvuus, mulle se on varmaan enemmän sellanen psyykkinen koukku.
Se himo siihen tavaraan tuntuu olevan “refla” tai palautumispäivinä aika huima.

Mutta se että hoitoon , vaikka katkolle, lähtee jonkun toisen mieliksi niin se onxniin turha reissu. Sen täytyy lähteä omasta päästä, siihen tarvitaan se halu oikeasti lopettaa

Millaisissa porukoissa lhän liikkuu? kuinka “pahoissa”? Mun pari kaveria on viety sellasiin paikkoihin missä on niin sairasta menoa ja se huumeiden käyttö on lähtenyt niin lapasesta ettei oo mitääb tolkkua missään, ja ne paikat on ollut niitä missä se meno on siinä pahimmas pisteessä. Ei kuulema kaverit enään halunnut jatkaa…

Toisaalta, jos on jo pari vuotta vireeniä kiskonut niin onhan se jo sitten aika haastava tilanne päästä irti siitä… Kaikki tukitoimet varmasti on avuksi ja tarjotaan sitä apua viimeiseen asti. Tai etsiä jotain sellasta puuhaa mistä sais kiksejä!

Voimia vanhemmille.

No tänää keskusteltiin pojan kanssa. Ei se niin helppoa ollut ainakaan minulle. Tuosta hassiksesta tosin tuli pojalta aika naseva kommentti että se on fyysisesti suhteellisen harmiton aine mutta toimii äärettömän hyvänä rappusena muihin aineisiin. Eli harppaus hassiksesta muihin aineisiin on oikeastaan vain pieni askel. Keskustelimme myös kavereista ja tuttava piireistä. Osaan olisi yhteyden pito lopetettava,jäädytettävä. Eli raakata ystäväpiiri päihteettömäksi. Tämä on varmaan yksi vaikeimmista asioista. Tämän ja ammattiavun yhteis vaikutuksella voisi saada hyviäkin tuloksia. Vanhempana voin ainoastaan tukea toipumista ja tukea niinä heikkoina hetkinä. Tottakai pitää myös kannustaa hyvinä hetkinä. Ehdotin myös pitämään päiväkirjaa, kirjoittamaan siihen tuntemuksia fiiliksiä, tekemisiä. Pyysin myös lukemaan itse sitä päiväkirjaa, ehkä siitä voisi huomata edistymisen tahi asiat joista takapakit syntyy, en tiedä toimiiko. Tuo tekeminen ja puuhastelu on yksi hyvä lisä toipumiseen. Saa kulutettua ajatukset ja energia pois aineista.

On kyllä tosi kinkkinen tilanne… tiedän itse omasta kokemuksesta että se on aikamoinen taakka minkä saa vanhempien harteille omalla käyttämisellä.
Se kaveripiireistä lähteminen vaatii niin paljon selkärankaa ja voimaa ja tahtoa, en usko että helppoa tulee olemaan jos poika ei itse tahdo itsensä takia lopettaa huumeita.

Mun mielestä on ihan okei polttaa savua, se ei oo oikeasti paha homma vaikka harmia siitäkin on joltain osin.
Toi amfetamiini sen sijaan on niin paskaa suoraan sanottuna. Aivot ja pää ja psyyke jossain vaiheessa tuntuu niin loppuun raiskatuilta, kun sitä tarpeeks kauan kiskoo.

Toivottavasti pojalla olisi tahtoa lopettaa. Ei oo yhtään kivaa tällänen elämä. :frowning:

Hei Neuvoavailla ja oodeekoo

Tervetuloa kirjoittelemaan. Liikuttavaa oodeekoo, että käyttäjänä jaksat ja pystyt “lohduttamaan” narkomaanin läheistä!
Täällä tuskin kannattaa aloittaa TAAS kannabiksen vaarojen vähättelyä tai peräti sen käytön puoltamista. Vuosien kuluessa täällä on kirjoitellut liian moni läheinen, jonka lapsi, puoliso, ystävä jne. on kuollut huumeisiin, tai jos ovat vielä elossa, niin ovat syösseet itsensä ja myös läheisensä täysin lohduttömaan huumepaskaelämään! :mrgreen:

Hyvä Neuvoavailla, on mahdotonta neuvoa ketään, eikä me läheisetkään niitä, viisaitakaan neuvoja, uskota tai oteta huomioon ( oma vahva kokemus). Suositella voin, että hae itsellesi apua ja tukea. Apua on saatavilla yllättävän paljon. Toivon, että suojaat itsesi läheisriippuvuus-sairaudelta. Tauti on hyvin tuskallinen ja rajoittaa ja kapeuttaa oman elämäsi niin, että voit olla täysin toimintakyvytön, kun ja jos poikasi hakeutuu, motivoituneena, hoitoon. Silloin hän tarvitsee paljon tukea.

Tosi viisasta oodeekoo, että puhut asioista suoraan, rehellisesti ja kaunistelematta! Siihen meidän kaikkien kannattaisi pyrkiä…

Voimia ja jaksamisia teille kummallekin

Kiitoksia osallistumisesta keskusteluun.
Viikonloppu edessä ja houkutukset kasvavat, tuleevat sitten käyttäjältä itseltään tai ulkopuolelta. Tämän viikon houkutukset tosin jää pienemmiksi jos kaikki on menyt niin kuin on sovittu. Poistutaan saareen kalastamaan ja viettämään aikaa. Ehkä samalla keskustella vähän tuntemuksista ja tulevasta. Tämä tietysti vielä “jos” painotteinen kun ei olla matkalla. Olen yrittänyt kartoittaa ystäväpiiriä mutta ei sekään niin helppoa ole. Ei henkilöitä voi pelkästään ulkoisenolemuksen tahi ammatin taikka aseman perusteella jaotella käyttäjiin ja ei käyttäjiin. Pahinta on oikeastaan ajat ja hetket jolloin ei ole 100% tietoinen missä poika on ja kenen kanssa. Epätietoisuus ja pelko kasvavat samaa tahtia ajan kanssa. Luottaminen on äärimmäisen vaikeaa jopa mahdotonta tällä hetkellä. On vaikea keskustella aiheesta ja purkaa tuntoja lähipiirille sillä he ovat jo samasa veneessä kuka enemmän kuka vähemmän. Huomaa jo itsestäänkin kun tulee hiljainen hetki, taikka hetki tekeminen pysähtyy joutuu pidättelemään kyyneleitä. Kotona asia näkyy jo hivenen , töissä pysyy ajatukset vielä nipussa. Ehkä pitää ottaa harkintaan pitäisikö itsellekin käydä hakemassa apua. Tosin suomalaisella miehellä tuo avun hakeminen ja pyytäminen ei oel se helpoin assia. Hyvää ja rauhallista viikonloppua lukijoille. Palaan varmaan asiaan taas kun arki koittaa.
-N-

Hei!
Meillä nyt jo nuoren aikuisen ikään varttuneen huumeiden käyttö on jatkunut teini-iästä saakka. Vaikka yhteyttä pidetään useita kertoja viikossa ja keskustelua käydään niin käytöstä, huumemaailmasta kuin muistakin arjen asioista, on vaikea tietää mitä hänen elämänsä tosiasiassa on pitänyt sisällään nämä vuodet. Se mikä toistuu itsellä vanhempana on aina uusi herääminen säikähdykseen ja kysymykseen mitä nyt on tapahtumassa - onko hän kadoksissa, sairaalassa, putkassa, sekaisin, vai vain bilettämässä, netissä valvomassa, naisystävän luona, ärtyneenä vai vauhdikkaana joitain tekemistä suunnitellen. Ja kuitenkin elämä on jatkunut, onneksi hänellä ja jollakin omalaatuisella tavalla huumemaailman kanssa tasapainotellen meillä muilla perheenjäsenillä. Tasapainottelun toisessa ääripäässä on huoli ja pelko menettämisestä ja toisessa päässä toivo. Toivosta vertaistukiryhmässä saimme neuvon että siitä kannattaa pitää kiinni sen päivän varalta, että päihteiden väärinkäyttö loppuu. Eikä se haittaa muutenkaan, jos vaan osaa ja uskaltaa parempaa tulevaisuutta ajatella.
Jäin miettimään perheenjäsenen huumeiden käytöstä puhumisen vaikeutta kun luin N:n kirjoituksen. Kun meillä on kyseessä perheen lapsi, nyt aikuinen, ei ole ollut helppoa puhua hänestä kovinkaan monen ystävän, sukulaisen, työkaverin tai muun läheisen kanssa. Aina itkettää. itkemisestä on tullut normaalia, sitä vastaan ei taistella silloin kun se on tullakseen. Hiljentyminen, odottaminen mitä-nyt ja missä mennään kysymysten äärellä tapahtuu melkein viikoittain. Enää ei kovinkaan usein synny kiivasta toimintatarvetta, paitsi silloin kun lapsi näyttää käytöstä pois pyrkimisen merkkejä. Silloin kun hän oli nuorempi oli kyllä todella voimakas tarve tietää missä hän on, nyt jotenkin on tottunut siihen, että ei tiedä kaikkea, ei ole enää vastuussa kuten lapsesta ja että aina tulee, on onneksi ainakin toistaiseksi tullut tietoa siitä missä suurinpiirtein mennään.
Jos puhuminen huumeiden käytöstä omassa perheessä on vaikeaa niin omasta lapsesta tai omasta vanhemmuudesta sanomatta jättäminen voi olla vielä vaikeampaa vaikkapa tilanteessa, jossa sukulaiset tai työkaverit innostuvat kertomaan onnellisempia asioita läheisistään. Kai se on luonnollista että vaikeista asioista ei kerrota joka paikassa, en sitten tiedä?
Eroja perheenjäsenten välillä on siinä kuinka kykenee kannattelemaan mielessä hyviä muistoja lapsestaan ja kertomaan niistä vaikka meneillään olisi epäillys, että jotain inhottavaa on meneillään lapsen elämässä.

Kyllähän tässä vanhemman oma mielenterveys on koetuksella, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Käyttäjälle itselleen aika riippuvuuden kourissa ei ole helppoa, elämä sen kanssa on kovaa. Asian jakamisen vaikeudesta huolimatta yksin ei kannata jäädä. Siksi kirjoitaminenkin on tärkeää. Keskustelulta odotetaan monesti paljon, mutta voi olla vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa kun tunteet tuppaavat ottamaan ylivallan, kroppa jämähtää jännitykseen pelottavassa tilanteessa. Tuntuu siltä, että keskustelu sävyttyy usein meillä vanhemmilla keskenään tai muidenkin kanssa kahtiajakoisuudella. Vähän sama kuvio kuin lapsen kertomassa kuinka hän välillä on sekaisin huumeista ja välillä hän on sitä mieltä, että käyttö on täysin hänen hallinnassaan. Tämä mustavalkoisuus luikertelee keskusteluun kun puhumme hänestä. Ikäänkuin jonkun olisi uskallettava sanoa ääneen se mikä on pahinta mikä voisi tapahtua ja sitten jäljelle jäävän vuoroksi jää lohduttaminen, sen muistaminen että kaikki voi vielä kääntyä parempaan päin. Onneksi huumeita käyttävän lapsen, perheenjäsenen, elämän vierestä seuraaminen voi olla muutakin kuin keskustelua tapahtumia ruotien. Se on omasta elämästä kiinni pitämistä, iloja, suruja sekä muistakin normaaleista häiriöistä selviytymistä kuin huumeista.

Moikka sarkynytsydän!

Joo, siis tietenkään en ala mitenkään kokonaan vähättelemään kannabiksen haittoja. itselläni tästä myös kokemusta, psyykkeeseen ainakin mulla vaikuttanut. Paniikkikohtauksia, kerran jopa jouduin psykoosiin kun poltin savut, ei pää oikeen kestä sitä.
Eli siinäkin haittansa! Ja saattaa altistaa skitsofrenialle jne…
Voi voi kun täällä maailmassa riittää houkutuksia… :unamused:

Hei Neuvoavailla

Olet varmaan jo selaillut näitä Vilpolassa kirjoitettuja keskusteluja. Täältähän löytyy paljon tietoa ja tukea samassa tilanteessa olevilta läheisiltä.
Juuri tästä on hyvä alkaa, hankkimalla itselle tietoa ja ottamalla vastaan tukea jota on tarjolla.
Irti-Huumeista ry aloittaa syksyllä nimenomaan isille tarkoitetun vertaistukiryhmän. Ilmoittautuminen on alkanut, yhteystiedot löytyvät: www.Irti-Huumeista.fi etusivulta. Suosittelen, mikäli välimatka ei ole este.
Samasta osoitteesta löytyy myös muita yhteystietoja joihin voi ottaa yhteyttä.
Poikanne on lupautunut hoitoon vanhempien mieliksi. Niin kauan kun hän ei tee sitä itsensä vuoksi, irtautuminen
päihteistä tuskin onnistuu.
Poistuminen saareen kalastamaan on molemmille hyvä irtiotto. Käsitin että poika tulee mukaan. Näitä reissuja kannattaa tehdä yksinkin. Niistä saa sitä jotain mikä kantaa arjessa.
Oman lapsen huumeidenkäyttö on niin raastavaa, että syntyy hyvin pian tuo tilanne mitä kuvailet. Oma mieli rauhoittuu vasta kun tietää missä toinen menee. Oma elämä alkaa pikkuhiljaa kulkemaan käyttäjän elämän mukaan.
Se on yksi läheisriippuvuuden muoto. Vilpolan etusivulla on mm. tästä aiheesta kirjallisuusvinkkejä.

Terv, Ohjaaja Kerttu

Viikonloppu takana se menikin hienosti. Pojalla kierre alkoi taas heti sunnuntaina ja jatkuu vieläkin. Tähän taitaa mennä jokin tovi että oppii olemaan toivomasta liikoja ja että kaikki muuttuisi hetkessä. Eninten ärsyttää, vihastuttaa tyhjät lupaukset ja puheet. Tämä on aikamoista oppimista myös vanhemmille. Sitä vain toivoo ja luulee että ne hyvät hetket ovat pysyviä. No ei ne ole, aikuisten oikeasti ainakaan näin alussa. On itselläkin oppimista tähän tunteeseen kuinka voi vihaa ja rakastaa niin palavasti samaan aikaan. Aika raastava tunne. Tulee itsellekin uusi uhmaikä lupaa itselleen ettei soita tai lähettele viestejä pojalle, lupaa itselleen että poka saa ottaa yhteyttä. Tämä toimii puoli päivää, ei pidempää. Ei ole helppoa saada ymmärtämään toista että hän tarvitsee apua. Avun on tultava uskoakseni ulkopuolelta. Yksin käyttäjä ei eroon pääse ja eroon pääsemiseen tarvitaan sitä omaa halua. Haluaisin kyllä auttaa ja tukea mutta nyt se on varmaan turhaa. On vain vaikea odottaa sitä sopivaa hetkeä jolloin käyttäjältä löytyisi omaa halua päästä kuiville. Tämä on aika yksioikoista tarinaa mutta helpottaa vähän välillä purkaa ajatuksia.

Raastavaa lukea näitä kirjoituksia, ja samalla kuitenkin lohduttavaa kun ei ole yksin ajatustensa kanssa. Oma huumeita käyttävä lapsi on vielä alaikäinen ja lastensuojelun kautta sijoitettuna. Elämä on nuoralla kävelyä, joka päivä jännitän onko hän hatkannut.
Eilen tuli postissa yhteenveto pojan yhdeltä hoitojaksolta, joka oli katkonainen sekin hatkareissun takia. Itkin ja luin, käyttö on ollut rajumpaa kuin mitä olin pahimmissa ajatuksissani kuvitellutkaan. Pahimpana aineena amfetamiini.
Poika valehtelee ja vähättelee meille käyttöään, ei halua kuulemma huolestuttaa. Nyt alaikäisenä hoitoa olisi saatavilla mutta hän ei ole itse motivoitunut.

Tervehdys kaikille.

Tuo motivaation puute on avain asemassa kute T kertoi. Motivaatio ja oma halu. Siinä kaksi tuotetta joita ei voi ostaa eikä myydä, lahjoittaminenkin on mahdotonta. Olen yrittänyt keksiä, miettiä eri asioita joista olisi mahdollista löytää pieni kiintopiste. Sen ympärille olis helpomi (mahdollista) rakentaa lisää. Tällä hetkellä kiintopiste on nuo huumeet, päihteet. Joutuu aikapaljon nieleskelemään ettei saisi itkupokuraivaria. Oma suuttuminen tai hermostuminen pahentaisi vain asiaa. Mutta se sisäinen raivo, pettymys pelko pitäisi myös purkaa läheisiltä aika ajoin. Itse puran sitä nyt täällä. Toki keskustelen ex puolison ja nykyisen puolison kanssa asiasta mutta nuo edellä mainitut joudun purkamaan jotenkin muuten. Heillä molemilla on jo tarpeeksi kestämistä omissa tuntemuksissa. En halua että tämä kaikki hajoittaa perheen tai oikeastaan perheitä. Rankkaa tämä on varmasti kaikille niin sisaruksille, isille, äideille ja muille läheisille.
Toivotan jaksamista kaikille päihde ongelman kanssa taisteleville ovat he sitten käyttäjiä, entisiä käyttäjiä tahi läheisiä. Kaikki tarvitseva voimia ja jaksamisia yhtäpaljon. Luovuttaa ei saa mutta välillä on kai pakko hellittää hivenen.

-N-

Heipä hei kaikille

Tunnen voimakasta myötätuntoa teitä kaikkia kohtaan: Neuvoavailla, oodeekoo, Etsivä, Tähtisilmä74 ja kaikki muutkin, joilla on näitä ongelmia…

Meillä on ollut jo 16 vuotta näitä nuorten päihdeongelmia. Nuorimmaisemme on korvaushoidossa oleva narkomaani ja hänellä on ongelmaisesti alkoa käyttäviä vanhempia veljiä. Tie on ollut pitkä ja täynnä kärsimystä. Nykyään on aika rauhallista. Korvaushoitolainen on naimisissa, pitkäaikaisen tyttöystävänsä (myös korvaushoidossa) kanssa ja heillä on kohta vuoden ikäinen vauveli. Nuoret ovat suhtautuneet hoitoonsa hyvin vastuullisesti (onhan molemmilla tosi pitkä huumehistoria). Hoito on hidasta, kestää kauan ja vaatii heiltä sitoutumista, mutta monenlaista psykososiaalista tukea on hyvin tarjolla. Hitaasti sitä pohjimmaista “syytä” voidaan käsitellä ja kasvaa ja kypsyä ihmisinä.

Olemme tehneet, poikien isä ja minä, kaikki klassiset virheet näiden päihdeongelmaisten kanssa. Saattaneet itsemme taloudellisiin ongelmiin, vanhentuneet ennenaikaisesti, eristäytyneet muista, masentuneet ja luopuneet kaikista mukavista ja TERVEISTÄ osasista elämässämme :mrgreen: Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että minun tahdonvoimallani näitä nuoriamiehiä ei raitisteta. Isänsä paljolti kieltää ongelmia ja sulkeutuu ja katsoo, nyt eläkeläisenä, kohtuuttoman paljon telkkaria yms.

Olen lukenut paljon aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja harrastanut vertaistukiryhmiä ja hakenut apua monista eri paikoista. Nyt luen Tommy Hellstenin: Ihminen tavattavissa- kirjaa, ilmestynyt 1996. Kirja on hyvin puhutteleva ja ajatuksia herättävä ja siis hidaslukuinen, tavallisesti ahmin dekkareita. Hän kirjoittaa mm. siitä, että meillä on ehdottoman täydellinen itsemääräämisoikeus. Kuka vaan meistä saa tuhota itsensä vaikka päihteillä tai valita lopukseen itsemurhan. Tosi vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, ainakin minun!

Hän kirjoittaa myös, että kipu ja tuska ovat paras motivaattori muutokseen (alkoholisteille ja narkomaaneille ja myös läheisriippuville!), vaikka pyrimme kaikki välttämään sitä. Käyttäjillä (myös läheisillä) on sokeus omalle vastuulle. On helpompi syyttää muita, koska se estää omaa syyllisyttä. Milloin syy on pirullinen akka tai ukko, äiti tai isä jne. jne. Tai ottaa päästä, masentaa tai AHDISTAA tai, kun oli vaikea lapsuus …

Me läheiset otamme nämä “SYYT” todesta -tunnemme itse syyllisyyttä ja mietimme vastuitamme. Näin me mahdollistamme läheisemme päihdeongelmaa. Meillä on kyvyttömyys nähdä, että väärä käyttäjän suojelu ja auttaminen ylläpitää osaltaan nuoren huumeongelmaa.Ja estää hänen kasvuaan ja mahdollista muutosta. Hänen täytyy ottaa itse vastuu valinnoistaan. Käyttäjä voi herätä tärkeään syyllisyyteen ja häpeään. Päihdeongelmaisen PERUSTRATEGIA on saada muut kantamaan häpeä, syyllisyys ja vastuu hänen puolestaan!

Me emme kykene työntämään näitä tuskallisia tunteita käyttäjälle itselleen. Emme kestä tuskan aiheuttamista läheisellemme, vaikka hän sikailisi ja rypisi kuinka paljon päihdehelvetissään. Parasta olisi tarjota heille tämä tuska, se voi vapauttaa käyttäjät niistä ja motivoida lopulta hakemaan apua.

Lainaan suoraan Tommy Hellsteniä: “Voimme oppia, että joskus suurinta rakkautta, mitä voimme antaa toiselle, on palauttaa tälle hänen oikeutensa tulla teoistaan vastuulliseksi ja kohdata oma tuskansa ja kipunsa.”

Ja kyllä se vain on niin, että tähänkin tekstiin täytyy olla valmis (siis tarpeeksi kärsimystä, että kypsyisi hyväksymään asian, ainakin minulla). Olen varmaan lukenut kirjan aiemminkin, mutta nyt vasta todella puhuttelee!

Ja sinulle oodeekoo toivon kovasti, että heräisit rakastamaan itseäsi ja hakisit apua ongelmiisi

Hei kaikille

Särkyneen sydämen kirjotus on niin totta kuin olla voi. Olen kuunnellut ja keskustellut kymmenien käyttäjien kanssa jotka ovat selviytyneet kuiville. Se mikä heidät on viimein johtanut avun vastaanottamiseen, on ollut juuri tuo Tommy Hellstenin lause vastuun antamisesta;
“Voimme oppia, että joskus suurinta rakkautta, mitä voimme antaa toiselle, on palauttaa tälle hänen oikeutensa tulla teoistaan vastuulliseksi ja kohdata oma tuskansa ja kipunsa”.
Kun läheinen uskaltautuu omassa elämässään muutoksen tielle on käyttäjänkin helpompi muuttaa omaa suuntaansa.
Muutos ei ole koskaan helppo, se tekee joskus todella kipeää, mutta niin sen pitääkin tehdä. Silloin on mahdollista syntyä jotain paremepaa.
Tämä ei tarkoita käyttäjän hylkäämistä vaan juuri sitä, ettei läheinen suostu enää hyväksikäytettäväksi.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Puhutte niin totta, viitayen tuohon Hellstenin tekstiin.
Mutta entä kun kyseessä on alaikäinen? Tekojensa vuoksi huostaanotettu ja laitoksessa asuva, mutta silti alaikäinen ja vastuu hänestä on raskas. Kuinka toimia silloin? Mitä tuo kaikki teistä käytännössä merkitsee?
Onko minun velvollisuuteni puhua hänelle huumeiden käytön vaaroista (jotka hän tietää muttei välitä) ja voinko minä puhua tuskasta, jonka hänen käytöksensä meissä muissa aiheuttaa? Vai olemmeko kotilomilla kuin näitä ongelmia ei olisikaan ja elämme sen pari päivää kuin “normaali perhe” vaikka koko ajan pelkään hänen hatkaavan, jottei tarvitse palata laitokseen?
Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu oikealta.

Kiva olisi kuulla teiltä tämän aiemmin kokeneilta kokemuksia asiasta.

Hei!
Meillä huumeiden käyttö alkoi pojalla yläasteikäisenä. Sitä on on jatkunut yli viisi vuotta. Peruskoulu sujui jotenkuten, mutta mielenkiinto oli päihteissä hänellä jo silloin enimmäkseen. Aluksi meillä kotona meni aikaa asian hoksaamiseen, koska poika salasi käytön. Kotona jaksettiin touhuta monenlaista ja innostuttiin tavallisista asioista kuten kotityöt, rakentaminen, seurustelu ystävien ja sukulaisten kanssa, matkat ja retket, harrastukset.

Poikaa tuettiin harrastuksiin, joita silloin vielä hänellä oli, annettiin kokeilla oman itsenäisen ajan viettämistä, mutta aina tuli huonoa palautetta, usein poliisilta. Psykologi, nuoristyö ja lastensuojelu työskentelivät meidän perheen kanssa pojan ongelmien ratkaisemiseksi ja koko perheen avuksi. Tulihan sitä silloin alussa huudettuakin pojalle, kun oli ollut poissa kotoa, ei noudattanut kotiintuloaikoja ja ongelmat aina vaan lisääntyivät, vaikka pojan mielestä mitään ongelmaa ei ollut. Aika pian alkoi tuntua siltä että tämä taakka voi kestää pidempäänkin, usein ajatteli että entä jos tämä ei lopu. Eikä se ole loppunut.

Nyt näin jälkeenpäin pojan lapsuutta ajatellen olen usein miettinyt, että mikä meni pieleen. 14 ensimmäistä vuotta oli antoisaa perheaikaa, touhukasta ja voi kyllä sanoa että tunne-elämästä että poikaa oli ja on vieläkin helppo rakastaa. Sitten kun rajojen kokeilu murrosiässä alkoi, hän olisi tarvinnut ihan omaa luokaa olevan valvonnan, jota toiset perheen lapset eivät tarvinneet. Ja kun äänen korottaminen ei auttanut mitään, päinvastoin se lisäsi uhmaa, joka johti joskus fyysiseen yhteenottoon niin alettiin etsiä uusia keinoja olla pojan kanssa. Siihen tulivat perheen ulkopuoliset työntekijät avuksi. Kontakti säilyi, pääpaino normaalin arjen asioiden jakamisessa, itsenäiseen asumiseen tukemisessa, ammattikouluun tukemisessa. Poika tuntui ymmärtävän että vanhemmat eivät hänen kiusakseen ole kertoneet huumeiden vaaroista kun myös työntekijät niistä puhuivat pojalle. Näin jälkeenpäin katsottuna tärkeintä on ollut yhteyden säilyminen, sen tiedon välittäminen pojalle, että me emme hylkää häntä, tuli mitä tuli. Olimme valmiit olemaan läsnä kun hän oli alaikäinen käytännössä koko ajan.

Elämään alkoi muodostua kaksi rinnakkaista tapaa toimia. Oli perheen vakiintunut toiminta ja pojan erilainen biletys- ja huumearki. Kun pojan isä sairastui vakavasti, ilmeni kuinka poika oli ajatellut että sairastuminen voisi olla osaltaan hänen syytään. Tämäkin on toisaalta hyvin hankala asia ja kaksi piippuinen juttu että miten muiden perheenjäsenten kuin käyttäjän elämä ja terveys ja mielenterveys sekä toimintakyky liittyvät käyttäjän päätöksiin valita hetkessä tai laajemmassa kuvassa menonsa kurssi.

On ollut tuskaista kokea kun alaikäinen tuhoaa elämänsä mahdollisuuksia, se oli todella vaikeaa aikaa. Mutta perheen ulkopuolinen apu ja nuoruuden läpikäyminen yhteyden säilyttäneenä on mahdollistanut sen että tänä päivänä voidaan rohkaista poikaa vähentämään, lopettamaan, menemään hoitoon. Hän kykenee nyt aikuisena ottamaan vastaan meiltä vanhemmiltaankin näitä neuvoja. Meidän poika on uskonut voivansa hallita nuoruuden huumekokeilut, ei hän riippuvuutta halunnut, eikä myönnä sitä vieläkään, ja nyt aikuisena vähentynyt yhdessä olo on paljolti hänen ehdoillaan menemistä, mutta nyt kun hän on aikuinen tuntuu erilaiselta kuulla hänen sanovan, että hän tietää mitä tekee verrattuna 5 vuoden takaiseen aikaan.

Hei!
Vieläkin tuntuu, että on tarvetta käydä läpi mitä meillä ja minulle on tapahtunut. Huomaan että olen itse toipumassa ja täten uskallan vilkuilla lapsemme huumenkäytön aikaisia tapahtumia. Ja vaikka tälläkään hetkellä hän ei ole meidän vanhempien tavoitettavissa, kykenen työhön, liikuntaan, eikä ole kroonisia kipuja.

Näin jälkeen päin nyt kun lapsi on hyvän matkaa nuori aikuinen, on helppo todeta että se miten huumeiden käyttämiseen suhtautuu vanhempana voi olla sidoksissa lapsen ikään, tietenkin myös moniin muihin asioihin. Toisin oli silloin kun käyttö alkoi murrosikäisellä. Toisaalta aika pysähtyi ja toisaalta aina toivoi että kunhan hän hieman varttuu ja järkevöityy niin kyllä se sitten helpottaa. Oma ajantaju jäi tikittämään paikalleen, ei ollut hänen lapsuuteen päin, meidän yhteiseen menneisyyteen, katsomista eikä tulevaisuutta. Shokkihan se oli, muitakin oireita oli. Nyt alkaa olla ymmärrystä myös siitä, että omaksi lapseksi syntynyt ihminen on oma ja omaan lapseen suhtautuminen on eri asia kuin huumeiden käyttöön suhtautuminen. Näkee kokonaisvaltaisemmin nuoren aikuisen elämänpolkua kun hän ei ole enää alaikäinen.

En vieläkään voi itkemättä katsella valokuvia joissa olemme nuori perhe pienine lapsineen, mutta toisin kuin 5 vuotta sitten kuvittelin, nyt minulla itselläni on tulevaisuus. Äitinä olisi ollut valmis ottamaan käyttöön kaikki hoivaamis-, hoitamis- ja kasvatuskeinot jotta olisi saanut lapsen voimaan paremmin ja lopettamaan huumeiden käytön. Koko ajan pohti mitä olen tehnyt väärin ja miten tekisin toisin, jos lapsi vain suostuisi. Pääasiassa se oli itsellä psyykkistä hengissä selviämisyritystä ja somaattista sairastumista vastaan taistelua. Tuota aikaa mielessäni kuvaa pelkkä musta - maalaan mustan taulun, kehystän sen mustalla raamilla ja se on esillä mustaksi maalatussa huoneessa maan alla, siellä ei ole ikkunoita eikä oven kautta mene sinne valoa oli ovi sitten auki tai kiinni. Menetys ja luopuminen.

Elimme “normaalia” elämää, kävimme työssä, harrastimme, toiset lapset aikuistuivat ja itsenäistyivät, seurustelimme ystävien ja sukulaisten kanssa ja kuitenkin päivystimme vanhempina koko ajan lapsen tilannetta, neuvoimme, ohjasimme ja tuimme peläten sitä mitä huumemaailmasta meille välittyi. Perheen ulkopuolista apua oli käytössä, mikä auttoi käsittämään että syyllisiä ei kannata etsiä. Hoidoista on ollut se hyöty, että vaikka kuntoutumista tai raitistumista ei ole tapahtunut, on tieto että hoitoa on ja siihen tarttuminen on itsestä kiinni.

Vaikka oma murrosikäisenä huumekoukkuun kiinni jäänyt lapsi jatkaa oman terveyden kustanuksella käyttöä nyt aikuisena hän on kuitenkin aikuinen ja vastuussa itsestään. Niin klisee kuin se onkin niin en voi elää elämää hänen puolestaan, mutta en voi myöskään kuolla hänen puolestaan. Vaikka jokapäiväiseen elämään liittyy paljon kuoleman pelkoa ja vähemmän saadaan nauttia elämänilosta, elämää kuitenkin on. Surustakin on tullut yhteisempi asia jakaa hänen kanssaan, hänellä ei ole enää murrosiän uhmaa, ainoastaan päihtyneenä, nousussa kaikki tuntuu ihanalta.

Omassa asenteessa on tapahtunut muutos - kasvu erilleen lapsesta - minulle se oli mahdollinen vasta kun lapsi täytti 22 vuotta. Onhan tässä ollut aikaa tottua ja sopeutua kun on ollut pakko. Käytän tietoisesti erilaisia keinoja tullakseni toimeen rankoissa tilanteissa, totean pelkoni ja annan itselleni hyväksyntää käyttämällä aikaa saadakseni kokemukseni irti esim. pidätysten, sairaalareissujen, raskauksien tms. jännityksestä. Olen aikuisen lapsemme käytettävissä, saatavilla, läsnä hänelle kun pidän huolen siitä että pärjään itseni kanssa. Tämä ei onnistunut ollenkaan niin hyvin silloin kun hän oli alaikäinen. Tuohon olisin tarvinnut enemmän tukea. Hoitopalaverit, vertaisryhmät, kodinhoito ja arkiaskareet, lapselle hyvien ja terveellisten asioiden mahdollistaminen sujuivat ja jollakin tavalla noiden ulkoisten asioiden hoitamisen rutiinilla kello kulki eteenpäin. Huomaamatta, nyt on itse vanhentunut ja lapsikin on aikuinen. Riitojakin oli - silloin pelkäsi että lapsi katkaisee välit lopuksi iäksi kun joskus tuli huudettua ja itkettyä, että etkö tajua mitä teet. Mutta nyt näkee asioiden suhteet paremmin, sillä pidemmäksi matkaksi osoittautuneen reissun varrella tunteenpurkaukset ovat vain osa, muun yhdessä jaetun kanssa ja niidenkin asioiden kanssa jotka ovat meidän kunkin omia valintoja eivätkä ole nyt jaettavissa. Että tällainen perhe.

Kysyn miksi meille, hänelle, miksi kenellekään pitää käydä niin että jää huumeista riippuvaikseksi. Vastaus on hukassa, ei anna löytää itseään, vaikka kuinka sitä etsisi.

Kyyneleet silmissä luin kirjoitukseksi etsivä :frowning: Sanasi ja ajatuksesi olivat kuin suoraan minulta, puit sanoiksi sen mitä tunnen. Minun lapseni vain on edelleen alaikäinen.
Välillä tuntuu etten jaksa enää, en kotilomia, vaatimuksia ja uusia pettymyksiä. On kaksi todellisuutta: se mitä elämme arkisin muun perheen kanssa ja se, mikä tulee huumenuoren mukana. En todellakaan ajatellut tällaista elämää lapselleni enkä muulle perheelle.

Hei etsivä

Todella koskettavaa lukea kirjoitustasi. Olet tehnyt itsesi kanssa suuren työn ja teet sitä varmaan koko ajan.
Ehkä tänä päivänä se ei tuota enää niin suurta tuskaa. Sellaisten asioiden hyväksyminen, johon itse ei
voikkaan vaikuttaa, vaatii varsinkin huumenuoren vanhemmilta todella paljon.
Se on pitkä prosessi.
Monelle läheiselle on niin tuttu tilanne juuri se, että eletään kuin kahta elämää.
Toinen on normaali arki muun perheen kanssa ja toista osaa pyörittää päihteitä käyttävä lapsi.
Vaikka hän ei asuisikaan kotona, on hän kaikille olemassa.
Ehkä enemmän kuin kukaan muu perheenjäsenistä, koska niin vähän mikään on enää normaalia hänen kanssaan.
Hän kulkee polkuaan omien valintojensa kanssa.
Ne valinnat ovat kaikkea muuta kuin mitä ikinä toivoimme.
Emme voi lopettaa hänen käyttöään, mutta se historia mikä jokaisella vanhemmalla on lapsensa kanssa ei häviä mihinkään.
Kun pidämme itsestämme huolta, jaksamme olla läsnä.
Ei ole olemassa toivottomia tapauksia.
Poikannekin tietää, että sinä päivänä kun hän aidosti tarvitsee apua, olette käytettävissä.

Terv. Ohjaaja Kerttu