[size=150]Hullu juopuu hutulta,
mieletön metson rokalta,
viisas ei juovu viinaltana,
humallu olueltaka,
juo oluen onneksensa.[/size]
Tämäpä mainio topic. 
Kyllä vaan, elämässä onnistutaan ja epäonnistutaan joskus niinkuin urheilussakin, ja kuinka ollakaan: elämässäkin on niin kovin usein kyse joukkoepelistä. Tavalla tai toisella.
Kukapa urheilua seuraava ei muistaisi järkyttävää toukokuun iltaa vuonna 2003, jolloin MM-kisoja isännöivä Leijonat sössi 5 - 1 johdon puolivälierässä rakasta Ruotsia vastaan. Mutta jos peliä vertaa elämään, onko jonkun elämässä sellaisia “Foppa” Forsbergeja, jotka tasatilanteessa vielä iskevät viimeisen naulan arkkuun purjehtimalla yksin läpi kentän kuin tuomiopäivän airut, ja sitten on vain tyhjyys. Game over.
No, toivottavasti ei ole.
Urheilu, kuten jääkiekko, on kuitenkin vain leikkiä, vaikka sitä pelataankin verenmaku suussa. Elämä on joskus muutakin kuin leikkiä. Elämä ei myöskään ole peliä, ainakaan pelkästään sitä. Jotkut kyllä pitävät koko elämääkin vain pelinä, mutta silloin pitäisi ainakin pitää huoli siitä että muita ihmisiä pitää pelitovereina, eikä pelinappuloina.
Eihän lätkässään ole pelinappuloita, vaan pelitoverit, vastapuolen pelaajat ja sitten se pieni musta, joka painaa muistaakseni 180 grammaa. Kentän kunkku on erotuomari, samoin kuin oikean elämän yhteiskunnassa on omat järjestyksen valvojat joiden kanssa hyvä olla väleissä.
Fiilistellään hyviä juttuja. Ongelmien voittamista, kauniita hetkiä. Kun itsellä on kaunis hetki, voi jollain toisella olla kurja hetki, jolloin voi lohduttaakin kaveria, sanoa jonkun tsemppaavan sanan.
Sotsin puolivälierä ja pronssipeli helmikuussa 2014, ikimuistoinen maailmanmestaruus 2011, huikea nousu mitaleille alun kompuroinnin jälkeen viime vuoden MM-kisoissa… jne.
Mitalihetkiä on jo niin paljon ettei niitä kaikkia muistakaan. Kirkkain mitali saadaan aniharvoin, mutta ehkei aina tarvitsekaan. Kunhan edes joskus.
AA-joukkueen huutosakki on vahvin.
Muilla ei näytä olevan lainkaan.
Miksi vain yksi joukkue kilpailee?
Johtuisikohan siitä, että muitten aika menee juopotellessa tai epätoivoisessa kamppailussa juomishimoja vastaan ?
Kun tätä tarpeeksi usein on toistettu, siitä on tullut ns virallinen totuus. Noin kovaääninen ja alati mainostava joukkue ei voi olla väärässä? No, miksi sitten minusta ei hiukkaakaan tunnu siltä kuin aikani menisi juopotellessa tai epätoivoisessa kamppailussa juomishimoja vastaan? Samojen “virallisten selitysten” mukaan varmasti siksi etten ole tarpeeksi tutkistellut itseäni, nöyrtynyt, tunnustanut vikojani jne.
Enkä semmoiseen taida ehtiä tänäänkään… jatkan syntistä helvettiin johtavaa tietäni ja menen kääntämään perunamaata… nyt on just siihen sopiva päivä.
Sekalainen mutta vahva huutosakki!
^ Minun mielestäni olisi hyvä, jos muistaisi kannustaa sekä vahvoilla että heikoilla olevaa. Menestyksestä tulee iloita ja tuulettaakin pitää kun sen aika on. Silloin kun peli sujuu ja tulee maaleja, ja sitten kun on aika jo viedä Poika saunaan.
Mutta tietysti on tsempattava ja kannustettava myös häntä jolla on heikompi hetki, tappioputki päällä, tai ns. “helppo” lirahtaa omiin. Tai kun tulee se iso tappio, ja kaikki tuntuu sortuvan. Meillä suomalaisilla lätkäihmisillä onkin paljon kokemusta siitä, kun kultahaave muuttuu “vain” hopeaksi, vaikka hopeakin on hieno.
Tappion hetkellä on tärkeä saada myötätuntoa omalta joukkueelta, mutta erityisen hieno ele on jos voittajapuolen kaverikin tulee vähän taputtamaan olkapäälle, tai napauttamaan ystävällisesti polkkareihin että “kyllä se siitä, elämää tää vaan on”.
Elämä jatkuu, tulee uusia mahdollisuuksia, uusia matseja… kaiken voi alkaa taas alusta.
Toivottavasti ei ole liiankin positiivinen ja maailmoja haliva vastaus tämä. 
Ihan pienet kannustuspeukutukset antaisin ketään erikseen mainostamatta kaikille niille joukkueille (ja kilpaileviin joukkueisiin kuulumattomille kansalaisvaikuttajille) jotka olivat viime vuonna mukana tätä tulosta tekemässä.
Mutta nytpä ollaan kisaamassa Ostravassa, halvan oluen mailla. Vaan myönteistä kuivuutta piisaa Suomella silti, kun nollaputki on venynyt jo ennätykselliseen neljään otteluun. Leijonat ovat viimeksi päästäneet maalin omiin vappupäivänä avausottelussa. Edellistä puolustusennätystä piti hallussaan Ruotsi, ja se oli peräisin 1950-luvulta, kertovat lähteet.
Vastapuolen verkko sen sijaan on soinut, ja eilen maalinteossa Slovakiaa vastaan onnistui jo myös suuri suosikkini Juhamatti Aaltonen. Onnistuu se siis ilman takatukkaakin jo.
Tästä saan aasinsillan itse foorumin aiheeseen. Myönteinen sinnikkyys oikeiden asioiden tekemiseen palkitaan lopulta. Päätä ei kannata hakata seinään, mutta joskus on oltava itsepäinenkin jos tietää toimintatavan olevan oikea. Eilenkin maalinteko oli niiin kovin tiukassa aluksi. ja 0 - 0 numeroissa mentiin viimeiseen erään asti. Jos joku olisi alkanut turhautumaan että voivoi ei tästä mitään tule, ei onnistu, tehottomuuteen kaadutaan taas, niin huonosti oisikin käynyt. Mutta kun omaa hyväksi tiedettyä suunnitelmaa kärsivällisesti ja tunnollisesti jatkettiin, niin a vot… lopputuloksena tilanne on 3 - 0.
Tosi kovat koitokset ovat silti vasta edessä. Mutta jos kävisi niin hassusti että Leijonia ei jostain syystä toreilla tavata, niiin onhan meillä vielä Euroviisut. 
Tämä ei ole se viisubiisi, mutta sanoma on vahva:
Mä tarviin vähän kunnioitusta, tasa-arvoa elämään
Mä kaipaan vähän kunnioitusta, ihmisarvoa elämään!
Mikähän on veikkaus Suomen Leijonien häviöluvuiksi tänään?
Sorruin toissailtana hetkeksi pessimismiin, ja meinasin käydä nukkumaan kun Venäjä teki ensimmäisen maalin, mutta kyllä kannatti valvoa (ja mennä seuraava aamuna silmät ristissä töihin) .
Nyt on tullut niiitä arvokkaita voittoja, eli sellaisia joissa noustaan tappioasemasta tasoihin ja voittoon, viimeistään rankkari-kisassa. Tällaiset voitot nimenomaan kasvattavat itseluottamusta ja fiilistä. Olemme usein ajatelleet Venäjän omaavan maailman parhaat maalintekijät kuten esim. Malkinin, mutta kuinka ollakaan, eihän veli-Jevgeni edes tohtinut lähteä Rinnettä vastaan laisinkaan. 
Meidän omassa Joonas Donskoissa sen sijaan alkaa olla koko ajan enemmän samaa kuin Mikke Granlundissa vuoden 2011 kekkereissä, ja toivotaan että tulee samanlainen tulos.
Tsekkiä vastaan ei kannata lähteä henkseleitä paukutellen, sillä siellä on liukkasti hyökkääviä veljiä vastassa, joiden aikeet täytyy estää totutun kaltaisella tiukalla puolustuksella.
Illalla syödään taas kynsiä, ja makeita matsejahan on päivä täynnä ennen sitäkin. Ruotsin ja Venäjän mittelökin kiinnostaa, heja Sverige! 
Varmaan se oli näiden venäläistuomareiden vika tää tappio. Hyvä, että tsekit pääsi jatkoon! - Olis se ollut muuten kurjaa.
Olihan se tuomarien toiminta taas kammottavaa, mutta lohduksi voi reilusti todeta että olihan Tsekki selkeästi parempi, ja Jagria ei saatu pidäteltyä sitten millään.
Lisäksi tehtiin kauheita virheitä, mm. Pesosen harhasyöttö josta good old Jaromir kiepsautti Tsekin voittomaalin. Näin se peli heittelee. Muistammehan Janne Pesosen MM-finaalista 2011, jossa hän iski sinetöivän neljännen maalin Ruotsin Viktor Fasthin selän taakse.
“Ja Pesonen lyö loppuniitin! Janne Pesonen lyö koppuniitin! Nyt se on selvä asia! Mikään ei tule enää eteen! Mikään ei tule enää väliin, tähän joukkoueeseen luotetaan niin paljon!” -Antza Mertaranta 2011.
Nyt tuli vähän toisenlainen loppuniitti, mutta sellaistahan peli on, ja siinä juuri urheilun suola ja sokeri, kitkeryys ja makeus. Niin pitääkin olla.
Tulee uusia kisoja, uusia matseja, uusia haastaita. Jo vuoden päästä pelataan taas samoissa merkeissä.
Nyt jännätään viikonloppu Kanadan puolesta. Vaahteranlehdet hoitavat homman kotiin, sillä kaikesta huolimatta en halua ainakaan Tsekin etenevän tällä kertaa pronssipeliä pidemmälle. Ehkäpä olisi aika kokonaan pohjois-amerikkalaisen finaalin. En muista koska sellainen olisi ollut viimeksi.
Olis hienoa nähdä loppuottelussa Kanada vs Usa. - Netistä löytäis sitten mahtavia huumorinkukkasia paikallisilta sivustoilta. Ne sitten osaa laskea hauskaa huumoria toisistaan. Ne ei kyllä suhtaudu peleihin haudanvakavasti niinkuin täällä.
^ Komppaan edellistä.
Tosin maailmassa on tiemmä vain kaksi maata, joissa jääkiekko on todellinen ykköslaji ylitse kaiken muun urheilun. Ne maat ovat Kanada ja Suomi.
Kanadassa jääkiekko on inspiroinut jopa kulttuuria. Eräs kanadalainen kirjailija kuvaili joskus: “minun maani on talvi, minun maani on jääkiekko”.
Ymmärrän täydellä sydämelläni mitä hän tarkoitti. Muistan lapsuuden ja murrosiän talvet, jolloin tie vei usein jäähallile kaupunkimme kiekkojoukkueen matseja katsomaan ja niille hurraamaan.
Tekojään tuoksu (kyllä, sillä on tuoksu!), pelin äänet, yleisön meteli… lihapiirakan ja kahvin tuoksu, suussa salmiakkitikkarin maku. Se oli yksi minun lapsuuteni kauniita asioita, ja juuri jääkiekon ansiosta talvikin oli ihana vuodenaika.
Jääkiekolla on toki myös sotaisa puoli, eihän se muuten jääkiekkoa olisikaan. Punakoneen ja pohjois-amerikkalaisten välisillä mittelöillä oli roolinsa peräti kylmässä sodassa. Samoin Tsekkoslovakian ja Punakoneen kohtaamisissa oli kova jännite poliittisista syistä, “aateveljeydestä” huolimatta. Tai juuri sen vuoksi. (Huom. 1968)
Minäkin toivon pohjois-amerikkalaista finaalia. Se olisi peli joka olisi fraasien mukaisesti “exciting” ja “a lot of fun”, kuten pelaajat haastatteluissa lausuvat. Oma mielenkiintonsa olisi tietysti myös Kanadan ja Venäjän loppuottelulla, ihan jo nostalgisista syistä.