Hei!
Haluaisin kertoa oman tarinani teille, jos se vaikka saisi minut vihdoin toimimaan pelkkien tyhjien lupausten sijaan ja jos tämä olisi samalla varoittava esimerkki.
Tiedän olevani pahasti peliriippuvainen. Kuusessa olen ollut jo kaksi vuotta netticasinoiden ja pikavippien yhdistelmän takia. Olen pelaillut lähes koko ikäni, mutta esikoisen syntymän ja kotiin jäämisen jälkeen homma muuttui vakavaksi.
Pelaan aivan kaiken, mitä irti saan ja joka ilta nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä päätän etten enää tee samaa virhettä, mutta aina petän lupaukseni. Himo pelaamiseen on lähes tuskallista. Toisaalta joka kerta casinon sivut avatessa pelkään ja voin fyysisesti pahoin. Aina ajattelen, että talletan vain tietyn summan, ja sillä hetkellä, kun pelihimo on ratissa uskon jopa omat valheeni. Hetkeä myöhemmin(tuli voittoa tai ei) pankkitili on tyhjänä. Talletus toisensa perään eri kasinoita läpi kahlaten. Sitä aivottomuutta ja järjenpuutetta ei pysty sanoin kuvaamaan. On kuin tietoisuus omista teoista häviäisi ja yhtäkkiä (pelaamisen loputtua) herään ja tajuan millaisen sotkun sain tällä kertaa aikaan. Ainoastaan äitini tietää koko totuuden riippuvuudestani, eikä hänkään voi ymmärtää tätä. Joskus yritin selittää näitä tunteita, mutta nyt useampi kymppitonni myöhemmin tunnen sanat turhiksi, ei tätä voi selittää kun ei enää tunne itseäänkään. Uskomattominta on, että kerran voitin sen mitä olin eri vippiyhtiöille velkaa. Maksoin kaiken jopa pois, ja jälleen kerran päätin, ettei ikinä enää vippejä/pelejä. Pari kuukautta myöhemmin olin hakenut samat vipit. Aina, kun luulee saavuttaneensa pohjan löytää lapion montun pohjalta ja taas mennään.
Vuosi sitten kerroin miehelle ongelmastani. Tuolloin olin hakenut ja saanut pankista lainan, jolla maksoin pois kaikki silloiset vipit. Kerroin miehelle, että tällaisen sopan olen keittänyt ja nyt hoidan sen itse poiskin. Hän ymmärrettävästi suuttui. Teki myös selväksi, ettei aio auttaa ja ensi kerralla ottaisi eron. Sen jälkeen asiasta ei ole keskusteltu.
Nyt olen joutumassa ulosottoon, mikä toisaalta tuntuu huojentavalta. Samalla kuitenkin tunnen, että nykyinen elämäni on loppumassa. Ainoa syy, miksi vielä yritän selviytyä riippuvuudestani ja hoitaa edes talouslaskut, on lapseni. Itsemurha käy säännöllisesti mielessä.
Kaikkein pahinta tässä kaikessa on arvottomuuden tunne. Häpeän ja kaiken muun paskan kestän, mutta sitä en, kun ei enää arvosta itseään ihmisenä eikä vanhempana.
Toivottavasti teksti ei kuullosta säälin haulta, sitä vähiten haluan.
Tarkoitus oli “ottaa eka askel” kohti oikeaa elämää.
