Olin varmaan 3-4-vuotias kun muistan ensimmäiset asiat isästäni. Isäni ei pitänyt minua omana lapsenaan(sairasti skitsofreniaa)joten sen myötä en saanut syödä samassa pöydässä. Huutoa ja haukkumista milloin en saanut maiskutella, ryystää tai mitä nyt tuollaset pienet lapset joskus tekee. Pelkäsin isääni tuohon aikaan vuosia todella paljon.
Muistan kuinka isäni huusi autossa etten saanut rapistella, syödä karkkia tai mitä vaan. Minun piti olla hiljaa ja mahdollisimman näkymätön.
Joskus minulle on kerrottu kuinka minä olen itkenyt koko matkan autossa ja pelännyt isääni. Näin kertoivat sisareni jotka ilmeisesti oli hyväksytty. Minähän olin perheen ensimmäinen poika, joten en voinut olla hänen lapsi.Se satutti minua vuosia.
Jossain vaiheessa elämä muuttui. Isäni toinen poika ilmeisesti sai tajuamaan että ehkäpä minä olenkin hänen poikansa. Tai sitten asia vain unohtui siinä sivussa. Toki pelkäsin yhäkin, minut oli unohdettu lapsena. Sivuutettu ja haukuttu. Pelko oli läsnä koko lapsuuteni.
Jossain vaiheessa muutettiin ja sain uusia kavereita. Jonkin aikaa elämä oli tasaista ja ihan hyvääkin varmaan. Noin 10-vuotiaana muistan kuinka isäni ryyppäsi yhäkin joka viikonloppu. Ne oli yhtä riitelyä ja haukkumista täynnä. Sitä kuinka Äitini on huora ja saisi mennä naapuriin huoraamaan.
Monet kerrat muistan kuinka pakenimme kotoa isääni.
Muutaman kerran isäni osoitteli haulikolla meitä. Menimme karkuun metsään ja erääseen latoon. Nukuimme yön siellä ja aamulla kömmimme kotiin katsomaan uskaltaako kotiin mennä.
Joitakin kertoja pelkäsimme todella että isä tekee äidille jotain. Hän nukkui haulikko sängyn alla ja veitisi tyynyn alla. Mitä tuossa tilanteessa voi pienet lapset tehdä? Onneksi siskotkin olivat olemassa ja olimme niin rohkeita että menimme naapuriin ja pyysimme soittamaan poliisit kotiin. Tulihan ne ja vei isän putkaan. Äitini lupasi monet kerrat että nyt oli viimeinen kerta. Sellaista ei tosin koskaan tullut. Aina sai anteeksi tekonsa jollain ihmeen tavalla.
Tästä päällimmäisenä on jäänyt mieleen toiveikkaat hetket kuinka äitini aina kysyi:“Mitä mieltä olisitte jos eroaisin isästä ja muutettaisiin jonnekkin kauas pois?” Tätä kysyttiin meiltä lapsilta vaikka kuinka monta kertaa. Harmi ettei sitä silloin lapsena tapahtunut.
Hieman vanhempana n.16-17-vuotiaana olin jo hieman isompi ja uskalsin jo pistää hanttiin enemmän. Jouduin ajamaan isäni joitakin kertoja kotoa pois. IHME että tälläinen tapahtui. Olin kait niin kyllästynyt siihen meininkiin.
Joskus 16-17-vuotiaana muutin mahdollisimman kauas pois kotoa. Sitä pahaa mitä se on minulle ja sisarelleni saanut aikaan.
Isäni kuoli joitakin vuosia sitten. Sydän ei kestänyt. En ollut kovin surullinen hautajaisissa. Jälkeen päin olen miettinyt et kyllähän isän kanssa käytiin kalassa usein. Opittiin korjaamaan mitä vaan. Kaikenlaista pientä. Harmi vaan, että alkoholi ja Skitsofrenia haittasi normaalia elämää.
Äidilleni olen todella kiitollinen jaksamisesta. En ymmärrä miten hän jaksoi tuota elämää vuosikausia.
Kaikille jotka tälläisten asioiden kanssa joutuvat painimaan tahdon vain sanoa. Voimia muutokseen! Teissä on voimaa jota ette ehkä oikeasti tiedä olevan olemassakaan.