Tämän tahdon sanoa teille kaikille:

että jättäkää ne hiton renttunne oman onnensa nojaan, hyvinhän ne tuntuu aina pärjäävän, toisin kuin me jotka heitä yritämme “hoitaa” ja paapoa! Minä tein päätökseni nyt 5vuoden jälkeen, eikä ollut helpot 5vuotta, (tuhat valvottua yötä ja triljoonat kyyneleet) , ja kun sitten vihdoin ja viimein ymmärsin minkälaisessa valheiden verkossa ja omissa turhissa unelmissani elin tajusin kuinka helpottunut tästä päätöksestä itseasiassa olenkaan.

Todentotta, juoppo on niiiiiiiin lipevä ja koukuttava ihminen että hän saa sinut uskomaan melkein mitä tahansa. Näin kävi ainakin minulle. Rahat ja itsetunto menivät, koska olinhan juopon mielestä aina syypää kaikkeen (kaikki ne selitykset ja syytökset oli näin jälkeenpäin katsoen aivan naurettavia), ennen kaikkea siihen että hän joi ja yleensä ihan kaikkeen siitä seuranneeseen. Ja kun aikansa sitä kuuntelee niin alkaahan siihen uskoa osittain itsekin, jotenkin tunsin ihan ansainneeni sen kaiken (tosin en missään tapauksessa enään!) paskan, tai sitten annoin kaiken aina anteeksi säälistä koska koin että hän on sairas eikä mahda itselleen ja teoilleen mitään (paskanmarjat, olinpa hölmö…).

Ja se uskottelu että hän ei muka pärjäis ilman minua (joka taitaa olla juopon viimeinen oljenkorsi), tappaa itsensä ym. paskaa. Niin törkeää tunteisiin vetoamista ilman mitään merkitystä, tyhjiä sanoja kaikki mutta kun juoppo tietää kuinka vedota toiseen ihmiseen… Ja sitten kun pullonkorkki taas aukeaa, hän kertoo kuinka kaikista ihmisistä hän vähiten sinua tarvitsee.

Sitä se on, vuoristorataa, ja jos et itse tajua siitä kyydistä hypätä pois, kierrät samaa rataa elämäsi loppuun saakka!

Todella toivon että kaikista teistä löytyisi se rohkeus heivata juoppo elämästänne, ja pelastaa omanne (ja mahdollisesti lastenne) elämä. Jos juoppo sitten kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin pulloa, hän tekee muutoksen, mutta se muutos voi tapahtua vain jos sille annetaan mahdollisuus. MUTTA mahdollisuuden antaminen ei tarkoita sitä että kenenkään meistä täytyy odottaa sitä ihmettä vuosikaupalla ja laittaa OMA elämämme katkolle!
Juopot kyllä pärjää ilman meidän hoivaa, niinhän mekin pärjäämme (kuka meitä hoivaa?!), ja hakeutuvat hoitoon JOS hakeutuvat, ihan ilman meidän ohjaustamme. Hekin ovat sentään ihmisiä, AIKUISIA ihmisiä, jotka itse tekevät päätökset omasta elämästänsä. Tehdään me samoin, ja päätetään rakentaa ITSELLEMME HYVÄ ELÄMÄ.

Rakkaudella (ja paljon voimia kaikille tehdä oikeita päätöksiä) : Sirunen :smiley:

jättäkää ne hiton renttunne oman onnensa nojaan, hyvinhän ne tuntuu aina pärjäävän, toisin kuin me jotka heitä yritämme “hoitaa” ja paapoa!

Yksi ainakin ilmoittautuu, että jätetty on!!! jippii

Onnittelut! Ei siihen paljon muuta voi sanoa :smiley: ! Aurinkoista jatkoa!

Minäkin nakkasin oman kusipääjuopponi pihalle reilu vuosi sitten. Elämä on ollut niiiin paljon onnellisempaa sen jälkeen, kun ei ole sitä aggressiivista pahanhajuista mursua sohvalla huutelemassa. :smiley:

Jonon jatkoksi ilmottaudun myös… viime elokuussa lemppasin doku-petterin tien päälle 6 yhteisen vuoden jälkeen. Elämä maistuu päivä päivältä paremmalta ja elämisen arvoiselta. I will survive :smiley:

Tähän on pakko käydä kuittaamassa: Retku ulkoistettu viime keväänä ja elämä on vaan niin paljon parempaa ja antoisampaa tällä hetkellä :smiley:

Liityn jonon jatkoksi. Retku ulkoistettu reilu puoli vuotta sitten. Vielä se yrittää sotkea oman elämänsä lisäksi minunkin elämääni, mutta siinä onnistumatta. Yhteisen lapsen kautta meidän vielä pitää jotenkin yrittää toimeen tulla, mutta asiat ovat selkiytymässä ja elämä rauhoittunut. Se energia, joka ennen meni murehtimiseen ja syyllisyyden potemiseen asioista joihin ei itse pystynyt vaikuttamaan, on nyt kohdistettu omaan ja lasten hyvinvointiin. Näin on hyvä ja elämästä pystyy nauttimaan enemmän. :smiley:

Erottu, loppujen lopuksi ihmeen sopuisasti, vuosi sitten seitsemäntoista yhteisen vuoden jälkeen. Mies ei sentään juonut koko sitä aikaa, vain viimeiset vuodet ongelmaksi asti. Perään ei ole tarvinnut itkeä, eikä lastenkaan. Mihin ihmeeseen muka tarvitsimme sitä miestä?!

En ilmoittaudu jonon jatkoksi.

Tuossa Sirusen aloituksessa on tiivistettynä ne asiat, joiden vuoksi päihderiippuvaisten, tai yleensä riippuvaisten, kanssa elävät voivat huonosti. Piti oikein lihavoida.

Meistä kukaan ei voi toista pelastaa, ei muuttaa, ei raitistaa. Ja kaikki työ sen tekemiseksi on turhaa energian tuhlausta, josta tosin läheisriippuvainen saa koottua itselleen kaunista marttyyrin kruunua. Mutta sen kantaminen on raskasta puuhaa, ja aika harva sitä osaa arvostaa. (Koska sitä ei pidä arvostaa, mielestäni).

Al-anonin kirjallisuudessa todetaan, että jos haluamme tuntea itsemme kaltoin kohdelluksi, on parasta vaalia omia ja toisten ihmisten epätodellisia odotuksia, ja vaatia näiden odotusten täyttymistä. Ja se, että rakkaus raitistaisi - että rakkauden puutteesta toinen ei lopeta juomista - kuuluvat näihin epätodellisiin odotuksiin. En minäkään voi sairauksistani parantua, vaikka se olisi rakkaideni kannalta mukavampaa. Tai omalta kannaltani.

Olen itse nyt reilut kolme vuotta elänyt narkomaanin/alkoholistin kanssa. Viime syksynä mentiin naimisiin. Ja mun elämäni on pääosin onnellista. Eivätkä ne onnettomat hetket ole mieheni vika - lähinnä kaikki ahdistus ja kurjuus on liittynyt siihen, että olen yrittänyt tehdä mahdottomia asioita ja kuvitellut voivani vaikuttaa asioihin, joihin minulla ei ole mitään valtaa. Jos haluan olla onnellinen ja voida hyvin, voin sitä olla olosuhteista huolimatta. Nämä vuodet ovat olleet elämäni rankimpia, mutta myös parhaita. Askel askeleelta kohti uutta elämää, meillä molemmilla. Ilman Al-anonia en olisi järjissäni, mutta sitä olisin tarvinnut tästä suhteesta huolimatta.

Sitä en kiellä, etteikö joskus ole paras ratkaisu kaikille osapuolille lopettaa suhde. Mutta muitakin vaihtoehtoja on, jos eroaminen ei tunnu oikealta valinnalta. Minulle se ei ole todellinen vaihtoehto ollut, vaikka toki sitäkin on yritetty ja leikitty vaikka minkälaisia eroleikkejä. Ja jos itseään ei hoida, samoihin ongelmiin voi törmätä tulevissa suhteissa. Vaikka kumppanilla ei olisi edes päihdeongelmaa.

Voikaa hyvin :slight_smile:

Mun pitää peesaa Tähtistä.

Kuka helkkari sitä sitoiskaan itsensä kiveen ja viskaisi sen sitten syvään kohtaan? Sellaisesta painolastista kannattaakin vapautua, katkaista köysi, antaa kiven kadota uppeluksiin.

Mutta noita juoppoja mahtuu moneen kastiin. Niitä on sellaisiakin, jotka pitää kulisseja, käyvät töissä, tuovat rahan kotiin ja rahoittavat harrastuksensa. Mahdollistavat kumppanilleen kutsumustyön sen sijaan, että pitäisi myydä omatuntonsa.

Tiedän, joo, maailma olisi parempi paikka ilman pahuutta.

Ilman miehiä olisi vain onnellisia, lihavia naisia.
Ilman viinaa oltaisiin raittiita.
Ilman uskontoa ei olisi suvaitsemattomuutta.

Mitäs muuta vielä? Niin, jos otettaisiin kaikki värit pois, jäisi vain musta ja valkoinen.

Tähtityttö ja Kultakala

Kulissi oli meilläkin ja mies hyvissä palkoissa. Juominen näkyi vain tyhjien pullojen määrässä ja miehen nukahtamisena perjantai-iltana raskaan viikon jälkeen.

Muutaman vuoden jälkeen ei ole kulisseja. Poliisit on soitettu useamman kerran poistamaan räyhäävä ukko pihalle, töitä ei ole, rahaa ei tule, velat painaa minunkin harteilla. En suostu uppoamaan mukana.

Olisi kannattanut lähteä jo silloin kun “kaikki oli hyvin”.

Jälkiviisaus on makeinta.

Itse ole lähtenyt, paennut, karannut - ja poden yhä äärimmäistä sitoutumiskammoa. Uskon enemmän omiin, suojeleviin rajoihin joista pidän kiinni ja joiden keskellä on rauha kuin päämäärättömään paremman paikan hakuun.

Luulin, että lähteminen olisi ollut ainoa vaihtoehto. Ei se ollutkaan.

Elämä on tarpeeksi hyvä näin, kaikesta huolimatta. En rohkaise ketään jäämään, enkä lähtemään. Mutta ratkaisuja pitää tehdä koska löyhässä hirressä roikkuminen on pahinta.

Eiköhän meillä kaikilla ole oikeus omiin valintoihimme. Kunhan ne ovat todella valintoja, vapaalla tahdolla tehtyjä. Ei pakon edessä, tai siksi, ettei muuta osaa. Kuin lähteä tai jäädä.

Jos minä jotain olen näiden vuosien aikana oppinut niin sen, että kenellekään en mene sanomaan mitä olisi parasta tehdä. Paitsi sen sanon aina, että keskity itseesi ja omaan hyvinvointiisi ja mene vaikka al-anoniin. Tunnustan sen verran tekeväni. Mutta meistä kukaan ei voi tietää minkälaista jonkun toisen elämä on, tai minkälainen jonkun toisen puoliso on, vaikka juoppokin. Eikä meistä kukaan voi tietää, mikä on toiselle ihmiselle parasta. Ei edes sille omalle tai entiselle juopolle.

Anonin kirjallisuudessa, jo heti tervetulosanoissa, on sellainen ihmeellinen lause, jossa todetaan että ohjelman avulla voimme olla onnellisia vaikka alkoholisti vielä joisi. Eikä se tarkoita sitä, että voimme olla onnellisia vain eri osoitteesta käsin. Minä olen ollut juovan alkoholistin rinnalla onnellinen ja raittiin miehen rinnalla onneton. Ei se sitä katso. Huonosta parisuhteesta on aina syytä lähteä jos sitä ei kyetä korjaamaan. Kyllä minäkin siitä raittiista miehestä erotessani mietin, että tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, paremmin vielä, jos en olisi edes lähtenyt koko soppaan. Mutta itsepä olin valintani tehnyt, mutta en vapaalla tahdolla. En osannut tahtoa vielä silloin.

Tarkoitus ei ole jatkaa väittelyä juupas - eipäs. Tahdomme Kultakalan kanssa vaan sanoa, että on muitakin vaihtoehtoja elämässä kuin ero, jos se ero ei tunnu vaihtoehdolta. Koska itse alussa ahdistuin eniten juuri siitä, että en halunnut missään nimessä erota, mutta koin että sitä minulta odotettiin. Vasta kun sain voimaa itseni hoitamisesta tajusin, että valinta on minun, eikä ole pakko. Sen jälkeen olin onnellisempi. Ja yhdessä.

On ihan pakko komppailla tähtistä ja kultista.komps

Siitäkin huolimatta, että aikaisemmin olen jo käynyt kuittaamassa tähän ketjuun, olen sitä mieltä, ettei näihin asioihin todellakaan ole oikeata eikä väärää vastausta. Omalla kohdallani ero oli viimeisin vaihtoehto ja ratkaisu. Se oli kipeintä ja surullisintakin, mitä olen tähän astisessa elämässäni kokenut. Viimeiseen asti halusin löytää keinon elää elämääni yhdessä rakkaani kanssa, huolimatta retkuilusta. Mutta minusta ei siihen ollut.

En ikinä uskaltaisi neuvoa ketään tekemään niin tai näin. Asioilla tuppaa olemaan kaksi puolta, eikä toisen saappaisiin voi astua. Ei, vaikka kyseessä olisikin paljon yhteisiä taudin kuvaan sopivia piirteitä. Se ratkaisu, mikä minulle oli parhaaksi, ei välttämättä ole sitä toiselle. Pääasia minusta on, että elää omien valintojensa mukaan, elää sellaista elämää mitä haluaa. Arvojaan ja valintojaan voi pohtia, elämäntilanteet muuttuu kuten haaveet ja unelmatkin. Minä unohdin minut, retku vei elämänhaluni ja teki minusta kulissikaupungin sankarittaren. Opin tasapainoilemaan sairaassa ja vinossa ihmissuhteessa enkä lopulta enää löytänyt itseäni lavasteiden joukosta. Minä en ollut minä siinä suhteessa, enkä myöskään elänyt sellaisessa suhteessa enkä sitä elämää, mitä halusin.

Suuri totuus piilee siinä, että vain itseään ja omaa suhtautumistaan voi muuttaa. Toinen ei muutu eikä raitistu rakkaudella eikä sitä toista voi muuksi muuttaa, vaikka kuinka mieli tekisi. Samalla tavalla sitä mielestäni on vastuussa itsestänsä ja omasta elämästä - itseltään pitää kysellä, mitä elämältänsä haluaa, voiko parisuhteessa alkoholistin kanssa elää juuri sellaista arkea, mitä haluaa. Osa meistä voi ja jotkut taas ei. Minulle parasta oli pitkän kipuilun jälkeen erota. Oman itseni ja sen elämän, mitä haluan elää, vuoksi. Omien valintojensa kanssa pitää minusta voida elää: on jokseenkin sama valitseeko lähtemisen vai jäämisen, jos tekee sen oikeista syistä ja on itse sinut valintansa kanssa.

Pakko komppailla Cloea :wink: .

Tuntuu niin tutulta :cry:

Ja kyllä kai meille kaikille täällä on tuttua, miten eletään sen alkoholin kanssa rinnakkain. Halusin vaan muistuttaa, että ei kai nyt kaikista maailman paikoista täällä tarvitse puolustella sitä, missä ne osoitteet kullakin on. Mutta keskustella saa, ja neuvoakin minusta saa, jos siltä tuntuu. Sitä paitsi tämä on varmaan maailman ainoa foorumi, jossa voi puhua erosta ilman, että pistetään ruotuun muistuttamalla miten tärkeää on pysyä yhdessä, tyyliin vaikeudet on tehty voitettavaksi. Totta vaan taitaa olla, että melkoiselta erohehkutukselta tämä palstamme välillä tuntuu, liiankin :confused: . Että pelkona on että pistetään ruotuun jos puhuu yhteenjäämisestä…

Mekin elettiin mieheni kanssa pitkään niin että alkoholikin oli siinä rinnalla. Elettiinpähän vaan. Mä en oikeestaan edes tunnista itseäni niistä “nenänsieraimet levällään” -jutuista, vaikka sitäkin tottakai teenkin. Me vaan elettiin omia elämiämme yhteisen katon alla. Eikä se yhteiselo ollut mitään helvettiä, ihan tavallista, tähtihetkineen kaikkineen. Mä luotin meidän yhteiseen tulevaisuuteemme.

Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, ettei enää saa otetta siitä elämästä. Että mentiin koko ajan syvemmälle siihen mustaan mörköön, eikä mun voimat enää riittäneet pitää itseäni pinnalla. Se asia ei ollut enää hallinnassa kellään, ei minulla eikä miehelläni, ja elämä ja ajatukset alkoivatkin pyöriä sen ympärillä. Sitten kai tapahtui se, että löysi itsensä sieltä lavasteista: ai anteeksi, olitkin minä, luulin sinua pensseliksi :wink: . Mä en vieläkään käsitä, mitä meille tapahtui. Mikä ihme sai meidän elämän pyörimään sen alkoholin ympärillä? Mistä ja milloin se masennus tuli ja mistä se suru? Yhtäkkiä mulla oli vaan vahva halu päästä pois, kohti valoa ja hengittää vapaasti. Mutta pari vuotta taakse päin mä haaveilin vielä jostain ihan muusta, kyllähän mä sen vielä muistan.