Pitkän harkinnan jälkeen annoin vertaistukea sukulaiselle. Lainasin rahaa .
Pitkän odotuksen jälkeen sain eilen takaisin. Helpotti. Ei minulla olisi varaa menettää yhtään. Otin riskin kun lainasin.
Mutta muistin omat asiani. Alkoholi haihtui elimistöstä päivissä. Krapula viikoissa. Henkinen tuska juomisesta kuukausissa. Taloudellinen jaloille pääsy vei kauemman.
Joku sanoi että krapula kestää yhtä kauan kuin on juonut. Ei kestä. Ei vuosia kestä. Talouden ahdinko voi kestää. Se on kova ongelma, ilman sitä tuskaa olisi helppoa raitistua. Kokemusta on.
Riskaabelia on, lainaaminen. Mutta toisaalta, siinä suhteessa kyllä toisiamme tarvitsemme. Kun hätä on suurin, on yleensä apukin lähellä.
Jos hoitaa vippinsä reilusti eikä käytä kavereita hyväkseen.
Muistelen, että silloin pahojen lamavuosien aikana ja jälkeen vertaistukea löytyi, ja annoin sitä itsekin. Ei niinkään rahaa ollut lainattavaksi, mutta kun joku kaveriporukasta sai pienenkään ansiotyön jostain , niin kyllä se yleensä jaettiin yhden tai kahden kaverin, jos siitä riitti niin useammankin kanssa. Ei ajateltu niin että kaikki minulle, puolin ja toisin muistettiin että persaukisena kävelee kaverikin ja rahaa tarttis sekin.
Kestäähän se kauan, ellei ole sitten joko kultalusikka perseessä syntynyt tai omaa jotain erityistaitoa tai lahjakkuutta jolla selusta on turvattu. Mutta, ei sen ainakaan pidä olla esteenä juomisen lopettamiselle. Selvänä nimittäin selviytyy kyllä aina hiukan paremmin kuin kännissä.
Taloudellinen ahdinko on kyllä yksi hankalimpia ongelmista.
Moneen muuhun asiaan kun voi ottaa etäisyyttä jopa silleen jättämällä. Alkoholismistakin voi ottaa lomaa -ja joskus jos rahat loppuvat, loma voi iskeä ihan pakkolomanakin, kun ei kertakaikkiaan pysty juomista ostamaan.
Mutta se persaukisuus, kun kuitenkin tarttis syödä, asua jossain, ainakin talveksi hankkia lämmintä vaatettakin -mihin siitä pakenet?
Helppojakin keinoja korjaamiseen voi olla.
Jos on jotain omaisuutta niin sen muuttaminen rahaksi kai on niitä ensimmäisiä keinoja. Mutta toimii vain jos jotain on. Vaatteita päältään ei parane myydä, mutta tiukan paikan tullen kai lähtee kaikki muu.
Työnteko oli oikein hyvä konsti silloin kun töitä kaikille riitti. Ennen tosiaan se onnistui, muistan minäkin nuoruudestani että jos aamulla lähti eri firmoista kyselemään niin kyllä ennen puoltapäivää oli joku hanttihomma saatuna. Nyt ei oikein helposti onnistu, ellei sitten ole riittävästi papereita todistuksena viisaudesta ja sivistyksestä, niitä johtotason hommia näkyy kyllä lehtien sunnuntainumeroissa edelleen.
Jos noista ei apua ole, niin sitten on -onneksi- mahdollisuus saada yhteiskunnan tukea. Maatalous-asumis-jne tukien lisäksi todella vähävaraisille toimeentulotukea. Kyllä sillä hengissä pysyy. Ja jos on niin hyvin elämä mennyt, että on voinut olla yhtäjaksoisesti pitempään töissä, saa sitä ansiosidonnaista päivärahaa, jolla jo tekee muutakin kuin syö ja asuu.
Lainaaminen on vähän kyseenalainen konsti, ne lainat kun pitäisi myös maksaa takaisin. Jos ei ole tietoa tulevaisuudenkaan rahanlähteistä niin kuinkahan lienee.
Mitä niitä keinoja sitten mahtaisi olla?
www.takuusaatio.fi sieltä saa velka neuvontaa ja lainaa. Mä en kerennyt sitä 20vuotta sitten saamaan kun menin ulosottoon ja kaikki palkka vietiin vuoden ajan käteen ei jäänyt ku 490e kuussa. Mut selvisin silloin siitä. Sinäkin selviät ja koita saada tuolta aika että voitte arvioida tilannetta yhdessä sekä voit saada sieltä konkreettista apua.
Totta, Päivis. Sama tilanne oli minulla kun 90-luvun alun lama iski ja siivosi pikkuyrittäjät pois työmailta. Silloin ei näitä avunsaantimahdollisuuksia edes ollut, eikä taidettu niin välittääkään. Ja kun työtkin loppuivat kuin seinään, ei ollut edes palkkaa josta olisi voinut joku suojaosuus itselle jäädä. Nyt on juuri mainitsemasi Takuusäätiö hyvänä apuna, samoin on kunnallisia velkaneuvoja ja apua antavia vertaistukijärjestöjä.
Paljon on siitä elämä helpottunut, elinikäistä velkavankeutta ei enää suomessa ole.
Silti, tiukalle kai ottaa edelleenkin, jos aivan nolliin tai miinukselle ajautuu.
Eikä se ole läheskään aina kiinni siitä, että ihminen olisi tehnyt harkitsemattomia velkoja, hankkinut omaisuutta yli varojensa, matkustellut tai juhlinut tai harrastanut… edelleen voi käydä niin että niitä minkäänlaisia tulonlähteitä ei vaan löydy, eikä se ole kaikille aivan luontevaa heti ensimmäisessä puutteessa kävellä sossuun - moni yrittää viimeiseen asti hankkia työllä elantonsa.
Kaikelle ei tosiaan mitään mahda, edelleenkään. Ei se rahattomuuteen putoaminen minunkaan kohdallani ihan omaa syytä ollut… siinä laman ison luudan lakaistessa useampi toimeksiantaja kaatui, ja minulta jäi yhteensä noin vuoden töistä rahat saamatta. Jonkun hyväksi toki nekin tehdyt työtunnit menivät, parin mutkan kautta pankeille ja isoille sijoitusyhtiöille, joiden edut valtiovallan taholta turvattiin.
Mutta, olipa syyt sitten missä tahansa, raha ja sen totaalinen puuttuminen, silloin kun ei ole edes työtä eikä realisoitavaa omaisuutta, on se niin konkreettinen ongelma ettei se ainakaan puhumalla parane.
Eikä siinä oikein auta hyvät neuvotkaan, ne ovat useimmiten jo myöhästyneitä kun niitä aletaan jakamaan. Jälkiviisautta on siinäkin asiassa paljon, ja se on kovin turhaa.
Olisi minullakin, tietysti, kerrottavana siitä miten vähitellen tasapainoon pääsin, ja nythän ei mitään hätää ole kun sen pienen, alle tonnin eläkkeen saan -tämä on helppoa elämää! Mutta, ei ole kenenkään muun elämä täsmälleen samanlainen kuin minun, joten ei sitä voi myöskään täsmälleen samoin elää. Ongelmat ja tilanteet ovat aina yksilöllisiä.
Olen muuten minäkin ollut mukana mainitun Takuusäätiön tukihenkilökoulutuksessa, ihan sitä varten että jos sattuu eteen tulemaan neuvontarvitsijoita. Mutta, se konkreettinen apu ja vertaistuki, se onkin sitten jo hankalampi juttu. Mitähän siinä voi tehdä?
Tällaisen tavallisen, vaatimattomalla elintasolla itsekin elävän, mahdollisuudet eivät kai kovin suuret ole. Rahaa en mielelläni lainaa, kun ei sitä oikein olekaan. Eikä se laina koskaan tee muuta kuin siirtää ongelmaa hetkellä eteenpäin, saldo ei sillä nouse. No, joskus olen onnistunut tarjoamaan tilapäistä työtä kaverille joka on sen puutteessa ollut, jokusen kerran olen elämäni aikana myös tarjonnut asumismahdollisuuden tilapäisesti kun siitä on puute ollut. Ruuanjako on sekin sellaista kädestä suuhun auttamista, mutta joskus sekin auttaa just sen että selviää pahimman yli. Kai tästä vieläkin voisi lähteä tavaraa pussittamaan jakamaan, sellaiseen vapaaehtoistyöhön pääsee kans mukaan.
Ei tässä oikein tule mieleen muuta miten voisin ns. vertaistukena apuna olla. Niin hyvää tahtoa ja asian ymmärrystä kuin olisikin.
Kävin lukemassa noi takuusäätiön sivut ja ne oli minusta kattavat ei muuta kuin hakemusta täyttämään jos on mahdollisuus ja sitä maksuvaraa löytyy. Mulle auttoi silloin sekin kun käytiin kaikki läpi vaikka en sieltä lainaa saanutkaan. Silloin olin just eronnut ja kaikki oli mennyt todellakin suosittelen laittamaan hakemusta kun siellä näköjään on 3kk viive että siellä aletaan sitä käsittelemään.
Aihetta sivuaa tämäkin
https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2018/07/10/sossu-tatun-seta/
Toimeentulotuen saajien määrä on koko tämän vuoden ajan kasvanut.
Kertooko se
a: siitä että hyvä ja kansaarakastava hallitus on jalomielisyydessään alkanut jakamaan enemmän toimeentulotukea, yhä useammalle ja entistä avokätisemmin
b: siitä että työttömyysluvuilla kikkailu ja aktiivimalli onkin johtanut entistä pahempiin toimeentulovaikeuksiin ja toimeentulotuelle on tullut entistä enemmän tarvetta.
?
^ Ennen Saku Timosen kolumnin lukemistakin voisin veikata vaihtoehtoa B.
Onhan se toki juuri sitä tunnettua hölmöläisten peiton jatkamista, jos työttömyysturvaa leikataan niin että sitten toimeentulotuella joudutaan paikkaamaan ihmisten selviämistä. Toisaalta tietysti onni onnettomuudessa, että toimeentulotuen kaltainen viimesijainen turvaverkko on.
Olihan se olemassa jo 90-luvun laman aikaan, jolloin sen saamiseksi tosin joutui käymään sosiaalitoimistossa kuulusteltavana kuukausittain.
Hassuna anekdoottina ehkä kerrottakoon, että minä sain kerran harkinnanvaraista toimeentulotukea erääseen musiikkilaitteeseen, tarkemmin sanottuna äänensärkijään. Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on sähkökitaraan ja sen vahvistimeen kytkettävä efektilaite.
Olin silloin teini-ikäinen, ja vekotin maksoi muistaakseni 400 markkaa kotikyläni MusiikkiFazerilla.
Sen koommin en ole saanut harrasterahaa toimeentulotuen muodossa, mutta joskus sitäkin on siis saanut jos ollut hyvä asiakassuhde omaan sosiaalityöntekijään.
Nyt juuri minulla on rahaa 5 centtiä elikkä 0,05 euroa jolla pärjään perjantaihin asti. Onneksi jääkaapissa on ruokaa sen verran etten edes laihdu. Rahaa tulee pieninä annoksina tipotellen: kokouspalkkio, palkka lyhyistä keikkatöistä, työttömyyskorvaus. Sen verran ettei toimeentulotukea eikä kavereilta lainaamista tarvita.
On hyvä, että jonkinlainen työttömyysturva on olemassa.
Huonoa asiassa on se, että kun se turva, kuten eläkkeetkin, riippuvat siitä miten paljon on rahaa saanut hankittua -jolla on, sille annetaan. Ja kuten raamatussa sanotaan, jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähä pois.
Todellisuudessa ne, joilla ei ole ollut pitkiä työsuhteita ja hyvää palkkaa, ovat sekä työttömyyden että vanhuuden kohdatessa ilman rahaa. Toisin kuin ne jotka ovat jatkuvasti joka kuukausi tilin saaneet ja niinollen pystyneet siitä sijoittamaan johonkin tuottavaan -ja hankkimaan tavaraa sen minkä tarvitsevatkin.
Mutta, näin ovat sen junailleet. Eikä näytä kukaan oikein tosissaan edes asiaan korjausta vaativan. Raamatun opit ovat menneet hyvin perille.
Mutta, minäpäs olen tämän päivän osalta ihan tyytyväinen omaan panostukseeni. Kun nyt joutomiehenä taas olen, niin laitoinpa vihdoin parille järjestölle laskun verkkosivuhommistani. Kun ovat oikein kyselleet… viimevuotisia hommia jo olivat. En minä paljon, kun noita on tullut tehtyä ihan talkoillakin, hyviin tarkoituksiin.
Satasen laskutin, kumpaakin. Ja kun laskuun sitten tuli päälle arvonlisävero, niin yhteiskunta sai kummastakin 24 suoraa tuloa. Kun sitten raha tulee minulle, niin siitä tietysti vielä oma tuloveroni ja sosiaalimaksut. Eli näistä sitten kertyy vielä jotain viidenkympin ja satasen välillä yhteiskunnan kassaan.
Ja näin on hyvä. Olen minä sieltä yhteiskunnalta rahaa saanutkin. Olen nostanut työttömyyskorvausta ja muistaakseni joskus kauan sitten toimeentulotukeakin. Joka tapauksessa, ihan hyvällä omallatunnolla tämän päivän osalta teenkin lopun päivää ihan omia hommiani, mitä nyt sattuu huvittamaan. Yksi terassipöytä olis hiottavana, siitä vois tulla vielä ihan käyttökelpoisen näköinen pienellä fiksauksella. Ja jos en sitäkään viitsi tänään, niin ehkä huomenna. Katsotaan nyt. Miten nyt viitsinkin. Toisaalta vois kyllä lähteä kirjastoonkin…
Pienistä merkeistä olen huomannut että uskoni taloudellisen tasapainon säilymiseen tätä vaatimatonta elämäntapaa noudattaen on hiljalleen kasvanut.
Yksi merkeistä on se, että olen jo hetken suunnitellut tyhjien pullojen ja tölkkien raahaamista perimmäisestä varastokopistani kauppaan. Siellä niitä on , useita satoja, luulisin. Osa melko vanhoja, ne kaljatölkit ovat vähintäänkin sen kahdeksan vuoden takaa, jolloin lopetin niiden ostelemisen, ja uudempaa, siitä eteenpäin kertynyttä puolentoista litran juomapulloa on sitten kasapäin.
En niiden kanssa silloin alkuun niin kiirettä pitänyt. Ajattelin kai, että olkoon nyt nuo tuolla, jos vaikka sitten joskus oikein tiukan hetken tullen niistä jonkun päivän ruokarahat otan… säästöjä ovat olleet!
Nyt on jo hetken tuntunut siltä, että ehkäpä minulle ei sitten niin tiukkaa päivää enää tulisi että noiden tyhjien pullojen varassa eläminen olisi. Voisin siis kyllä sen puolesta alkaa niitä viemään. Kai tässä sitten on jotain muutosta tapahtunut.
Enpäs tiedä, tarinoita on niin monenlaisia. Mulla meni 5,5 vuotta juomisen lopettamisen jälkeen siihen pisteeseen jossa pystyin ruveta elättämään itseäni ja tuosta vielä vuosi siihen että oikeasti talous alkoi olemaan terveellä pohjalla. Opiskelut oli vasta alkusuoralla silloin vuonna 2010 ja niitä seurasi pitkähkö pätkä työttömyyttä, kunnes sitten pääsin töihin.
Lähtötilanteesta kai paljon riippuu, miten kauan omille jaloille nouseminen kestää. Eikä kaikkea voi aina liittää juomiseenkaan.
Kun minulta kaikki meni 90-luvun alun uudelleenjärjestelyissä, jäljelle jäi suunnilleen kuin sodan jälkeen, velkaa ja verisiä vaatteita. sama kuutisen vuotta meni, lähinnä kituen, kunnes vero- ym velat vanhenivat. Silloin taisi olla se tyhjien pullojen keräily pääasiallinen tulonlähde, työttömyyskorvauksia kun en saanut, en jaksanut edes hakea ennen kuin aikojen päästä, kun lamaannus hiukan hellitti.
Tottakai, voisi ajatella, että jos olisin sitä romahdusta ennen ollut selvin päin, olisi kaikki se juomiseen laitettu raha jäänyt säästöön ja sillä olisi sitten ollut helppo elellä… mutta olisiko se säästynyt, sitä minä en tiedä.
Nyt, kun aikaa on kulunut, ei silti tunnu mitenkään pahalta että elämässä sekin tuli vastaan. Kaikesta oppii jotain, ja kyllä se niinkin on, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Monia asioita tästä yhteiskunnasta ja talousjärjestelmästä oppi ymmärtämään ihan eri tavalla, kun niitä elämän perusasioita ei kertakaikkiaan pakoon päässyt.
Tämän tavallisen, pikemmin hyvin vaatimattoman elämän arvostaminen ei ehkä onnistuisi, ellei takana olisi se vuosia kestänyt totaalinen köyhyys. Nyt riittää tyytyväisyyden aiheeksi suoranaisen puutteen poissaolo. Kun ruokaa on kaapissa vielä huomiseksikin ja sähkölaskut maksettu ajallaan, on elämä aika hyvässä mallissa. Sitä vaan ei ehkä tajua ennenkuin on tarpeeksi pitkään toisinkin ollut.
Ei oo raha koskaan tehnyt pesää luokseni. Kituutan työkyvyttömyyseläkkeellä, josta hoitelen asuntolainan lyhennyksiä.
Autoromu vie rahaa, koska se on pakko täällä omistaa. Julkinen kulkee sen verran harvakseen, jos silloinkaan.
Tässä iässä pitäisi olla velat maksettu, mökit ja mersut. Mutta ei ole käynyt kortti kirkonmiehellä.
Näillä mennään ja pärjätään, kun sovittaa elämänsä näppiin jäävän ohuen euronipun mukaan.
Paljon ei lapsuudesta mieleen jäänyt hyvää, mutta sellainen että velat on ajallaan maksettava.
Olisihan se somaa, jos ne vanhenisivat ja saisi anteeksi.
Sen verran kiva ammatti oli, että eläke on ihan kunnollinen.
Veetuttaa vain, että siitä menee niin paljon laskuihin ja lainaan.
No, niin makaa kuin petaa. Hengissä pysytään, jos ei kuolla.
Viina ei nyt kuitenkaan lompakkoa enää kevennä.
Vanhenevat ne, velat. Suomessa ei ikuista “velkavankeutta” ole.
Minullahan silloin laman aikana, toimeksiantajien mennessä konkurssiin, jäi saamatta vuoden-parin ansiotulot -ja verot, eläkemaksut, sosiaaliturvamaksut juoksivat ja kasvoivat korkoa.
Sitä mieltä toki olen minäkin, että velat olisi maksettava. Mutta, entäs kun itsestä riippumattomista syistä tehty työ onkin onkin yhtäkkiä muuttunut ilmaiseksi tehdyksi, eikä kertakaikkiaan ole mistä maksaa?
Muutama niistä toimeksiantajista olisi ehkä pystynyt maksamaan, sitten myöhemmin, ellei olisi ihan presidentin pallilta asti tullut määräys että kaikki oikeusjutut on päätettävä pankkien eduksi -siinä oli yksi jos toinenkin mahdottoman edessä.
No, opiksi se oli.
Ehkä siitä jotain hyvää myös seurasi, yleisemminkin. Nyt on pikkuyrittäjilläkin jonkinlainen sosiaaliturva, mahdollisuus jopa työttömyyden sattuessa avustuksiin. Velkajärjestelyihin on mahdollisuus, ja ovathan sen jälkeen vasta tulleet nuo ylijäämäruuanjakelutkin, ei silloin ollut edes niitä. Aika monta itsemurhaa siihen tarvittiin, mutta paljon helpompaa on tänään kuin eilen.
Köyhyys ja velkojen maksamattomuus ei siis aina ole ollut kiinni holtittomasta elämisestä, eikä vastuuntunnottomuudesta, ei siitäkään että olisi yritetty rohmuta itselle parempaa asemaa tai leveämpää tulevaisuutta.