Takaisin tänne pitkästä aikaa

Hei kaikille vilpolalaisille pitkästä aikaa! Osa vanhoista tutuista taitaa olla vielä mukana ja uusiakin liittynyt. Kovasti vähän olen täällä ehtinyt/muistanut käydä, vaikka hyvää se tekisi. Olen monessa asiassa yhä vakuuttuneempi vertaistuen merkityksestä.

Itselläni ollut aika rankka kevät työn, yksityiselämän ja tyttären asioissa. Vai lieneekö tuo mihinkään muuttunut? Välillä tuntuu, että samojen asioiden kanssa tahkoan paljon eteenpäin pääsemättä. Omaa ahdistumista ja pahaa oloa puran edelleen terapiassa ja lääkkeitäkin on pakko käyttää välillä, jotta pystyn käymään töissä.

En sen enempää taustoja kirjoittele, jos joku on kiinnostunut, niin nimelläni hakemalla löytyy kaikenlaista. Olen työstänyt pian 24-vuotiaan tyttäreni tilannetta vuosia ja siinä viimeisen vuoden erityisesti (henkisen) pesäeron tekemistä. Olemme nykyän hyvin vähän tekemisissä, vaikka samassa kaupungissa asutaan. Joskus soitellaan ja viestitellän ja satunnaisesti voin laittaa muutaman kympin tilille. En kestä tavata häntä; en halua nähdä likaisissa ja kamalissa vaatteissa, sotkuisena ja epäsiistinä. Enkä kuunnella enää selityksiä ja lupauksia paremmasta “kyllä äiti kohta kaikki muuttuu - ja taustalla pyyntö, että anna edes vähän rahaa”.

Äitienpäivä oli aivan kamala. Ahdisti niin, että en olisi pystynyt ilman rauhoittavaa tapaamaan omaa äitiäni ja nuorempaa tytärtäni. Itkin ja valitin yksinäni tätä kohtaloa - miksi näin on käynyt? Muistan sen pienen tytön, joka teki ihania kortteja ja lahjoja, halasi ja jutteli siitä, että kun joskus itse on äiti, niin kuinka ihania äitienpäiviä hän sitten viettää. No äitiä hänestä ei koskaan tule (toivottavasti ei, ellei radikaalisti muuttu).

Eilen illalla lähdin ajelemaan ja kävin pitkästä aikaa jonkun matkan päässä nykyisestä asuinpaikastani vanhalla kotideudullamme, jossa vielä elettiin ns. normaalia perhe-elämää. Kävin katsomassa vanhaa asuntoamme, tyttären päiväkotia, koulua, leikkipaikkaa…muistot tulvivat mieleen valtavalla voimalla ja oli pakko pysähtyä itkemään ja suremaan menetettyä lasta. Hän on olemassa, mutta emme kohtaa enää. Yritän olla katkeroitumatta ja toisaalta tuo ajelu puhdisti mieltäni. Jotenkin oivalsin, että hyvää aikaa on ollut ja parhaani olen aina tehnyt. Miksi joku sitten hairahtuu, eikä tunnu millään pääsevän enää takaisin?

Mietin sitäkin, että eihän tyttäreni aikoinaan ajatellut, että isona haluaa olla kaikenlaisten päihteiden käyttäjä, sossun ja poliisin asiakas, luuseri ja surkea epäonnistuja. :frowning: Vielä välillä pieni toivo nostaa päätään - jos joskus tulevaisuudessa edes vähän parempaa tiedossa…Omat voimani eivät enää riitä tukemiseen. Yritän keskittyä omaan jaksamiseen, vaikkei se aina niin helppoa ole. Voimia kaikille!

Hei Petunia! Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa. Vaikka ei tietenkään ole kiva, että sama rankka tilanne jatkuu. Varmaan hyvä, että käyt terapiassa ja voit siellä purkaa ahdistustasi. Olen itsekin vihdoin viimein oikein tosissani alkanut ajatella, että voisin mennä terapiaan. Siis jos saisin kelakorvattavuuden. Kävin jo työterveyden lähetteellä psykiatrilla. Vielä käyn kaksi kertaa ja sitten kuulen arvion. Mielialalääkkeetkään eivät täysin enää toimi. Enkä ole IH:n vertaistukikoulussa pystynyt etenemään siten kuin odotetaan. Jospa siis terapiasta olisi apua minulle.

Olen kokenut samaa, että etäisyys huumeriippuvaisesta lapsesta helpottaa hiukan omaa oloa. Tai siis, että jos joutuisi koko ajan näkemään tai elämään samassa kämpässä, oma vointini olisi vielä paljon huonompi. Voi keskittyä muihinkin asioihin, ajatella muutakin. Välillä pohdin, tuleeko terapiassa ajateltua taas liikaa poikaa. Tai sitten palattua vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin tulee suru ja itku. Mitä mieltä olet Petunia? Suositteletko terapiaa ilman muuta vai onko siinä riskejä? Toisaalta, jos vain torjuu ikävät ja rankat asiat, ei sekään varmasti edistä omaa toipumista.

Onko muilla kokemusta terapiasta? Ja niitäkin on erilaisia, millainen olisi sopiva ja hyvä tällaiselle huumeriippuvaisen äidille?

Jaksamista sinulle Petunia!

Hei Petunia ja tervetuloa takaisin, vaikka onkin tosiaan kurjaa kuulla, että ahdistus jatkuu, jatkuu, jatkuu … Minulla on ollut paljon samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla viime aikoina. Sattuneesta syystä vuosi
-95 on noussut mieleen, yksi sunnuntai-iltapäivä kun katsottiin innokkaan 5-vuotiaan kanssa telkkarista lätkämatsi, se riemu, jolla hän viikkokausia tuon jälkeen piirteli Jarmo Myllyksen huipputorjuntoja. Ei hän todellakaan tuolloin suunnitellut narkkarin tai vankilakundin uraa. Elämä oli ihan turvallista, mukavaa ja onnellista. Miksi sitten kuitenkin kävi näin? En oikeasti voi tätä itkemättä ajatella ja kirjoittaa, en oikeasti iloita MM-voitosta, vaikka nuorempien lasten takia tietysti hurraan ja paiskon ylävitosia. Minun elämässä ei ole todellista kuin tämä yksi asia: lapseni on narkomaani.

Kerro tosiaan tuosta sinun terapiasta. Minun on niin vaikea uskoa sen antamaan apuun, en ole jaksanut hakea, enkä edes tiedä minkälaisia mahdollisuuksia meillä täällä on.

Ja Nurturing Mother, mitä tarkoitat IH:n vertaistukikoululla? Käytkö jotain koulutusta, josta valmistuu vertaistukihenkilöksi? Minulle on sitä ehdotettu, mutta koen olevani omien asioiden kanssa niin somussa, etten osaa kuvitella auttavani muita.

Tämä nyt tuli kirjoitettua sellaisen kyynelsumuverhon takaa.

Voimia ystävät!

Terve kaikille pitkästä aikaa :slight_smile:
Tulin Turkista ja tapasin myös tyttäreni, joka saapui hakemaan tuliaisiaan. Oli kotona kivasti ja vein hänet asunnolleen. Asunto oli siisti ja eläimet hyvin hoidettuja. Tyttö oli hoitanut asiansa ilmeisen ok, paitsi, että työvoimatoimistot sun muut jääneet taas kai hoitamatta. Siitä en välitä, sillä ymmärrän sen, että lähtötilanteestamme käsin ei nousu voi olla kuin Hornetilla. Kuitenkin hänen ulkomuodostaan näen sen, että ei ainakaan piikitä tällä haavaa.
Taas ajattelen, että ehkä se tästä NYT. Kun miesystävä palaa vankilasta on kriittinen paikka. Alkaako huumeidenkäyttö taas yhdessä, vai pysyvätkö kumpikin “vain” kannabiksessa.Kannabis on kuvioissa varmaan loppuelämän, sille ei mitään voi. Jos nyt siitä piikittämisestä edes päästäisiin. Miesystävän äidistä olen saanut paljon tukea itselleni ja puhallamme samaan hiileen. Ihanaa jakaa jonkun kanssa se sama huoli samoista lapsista. Olen mielestäni onnekas siinä, että minulla on siihen toisen osapuolen äitiin tällaiset välit. Hänellä huumepolkua takana poikansa kanssa jo yli kymmenen vuotta.

Ostimme oman poikani kanssa hienolta lomalta tyttärelleni paljon tuliaisia. Sain niin hyvän irtioton kaikesta, että ainoastaan päätöksemme olla ostamatta mitään paitaa tai tavaraa, jossa kannabiksenlehteä tai huumereksvisiittaa kuvana, aika ajoin muistutti siitä, että meillä perheessä on ongelmaa huumeiden kanssa.

Ikävin asia kuluneelta kuukaudelta on se, että isältäni leikattiin syöpä ja äitipuoleni soitti minulle syyllistävän puhelun ja esitti teoriansa, että lapseni huumeongelmien aiheuttama stressi on aiheuttanut isäni syövän… :unamused: Että onkos teillä kaikilla muillakin tullut syötä tämän stressin tiimoilta? :unamused:

Hei teille kaikille

Olen viime vuosina kirjoitellut tänne hajanaisesti silloin tällöin. Lapseni on jo yli kolmekymppinen, siitä 16 rankkaa päihdevuotta. Vasta viimeiset kaksi vuotta olen tehnyt irtautumista oman terapiani tukemana. Terapiani, ja muu siihen liittyvä hoito, pääsi alkuun oman masennukseni kautta. Olen niitä harvoja(?) jotka pääsevät sujuvasti oikean ja hyvän hoidon piiriin. Terapiani fokus ei ole siis lapsen päihdetarinassa, vaan minun sairaudessani. Niin sen kuuluu ollakin. Mutta koko elämäni noissa keskusteluissa on mukana. Päihdelapsi siinä yhtenä osana. Terapeutti ei voi auttaa minua auttamaan lastani, kukaan ei voi. Sen sijaan saan vähitellen itselleni työkaluja ja voimia kohdata omat tunteeni ja pelkoni, suruni ja epätoivoni.

Nytkään en varmaan olisi eksynyt tänne, ellei uutta kriisiä olisi ilmaantunut. Puoli vuotta selvin päin ollut lapsi retkahti, retkahduksesta seurasi kyynärvarren tulehdus, joka sairaalassa osoittautui laskimotukokseksi. Tähän asti hän onkin selvinnyt yllättävän vähillä komplikaatioilla. Sinänsä tilanteessa ei ole mitään dramaattista, ei edes suurta huolta, sillä oikea hoito on aloitettu ja sairaalajakso jatkuu vielä jonkin aikaa.

Sen sijaan itselleni suurta ahdistusta aiheuttaa muiden lähi-ihmisten, ennen kaikkea lapsen isän täydellinen vetäytyminen. Olen hämmentynyt ja yksinäinen. Onko lapsesta tullut myös isälleen ihmisarvoton, sitä pohjasakkaa, jona huumeiden käyttäjät kovin yleisesti nähdään. Niitä, jotka eivät ansaitse hoitoa tai huolenpitoa, lohdutusta tai lämpöä. Sillä vaikka itse olen saanut välillemme, lapsen ja minun, kohtuullisen etäisyyden, niin että en puutu hänen elämäänsä kuin pyynnöstä, ei äiti minussa mihinkään ole kadonnut.

Itse aiheutettu laskimotukos? Niin, entä itse aiheutettu diabetes, ylipaino, huono kunto… Vai mistä on kyse? Halu suojella lasta (aikuista) muun maailman vihamielisyydeltä nousee voimakkaana esiin.

Nämä huolet jatkuvat loputtomiin.

jean

Tuo vertaistukikoulu oli vähän huono ilmaisu, tarkoitin ihan tavallista ryhmää. Koululta se ryhmä kuitenkin alkoi tuntua, kun odotettiin koko ajan meidän ryhmäläisten oppivan jotain ja menevän eteenpäin. Erityisesti toisena vuonna minusta alkoi tuntua, etten ole tarpeeksi hyvä oppilas, kun edelleen esim. koin syyllisyyttä ja olin hirveän huolissani lapsestani. Minulle ei koskaan sanottu, että “Olet päässyt ison askeleen eteenpäin”, niin kuin monille muille. Ei minusta ole tulossa vertaistukihenkilöä, ei minusta olisi todellakaan sellaiseen.

Kiva kuulla A:n äiti, että lomamatkanne oli ihana ja rentouttava. Ja että tytölläkin ilmeisesti menee nyt välillä hiukan paremmin. Itse olen myös lähdössä mieheni kanssa viikon lomalle kesäkuussa, kolmeen vuoteen en ole ollutkaan missään. Pojan tilanne on ollut nyt aika pitkään suht vakaa. Opiskelupaikkakunnalla hän ei käytä kamaa, ja täällä kotipaikkakunnalla vierailut ovat ehkä jopa hiukan harventuneet ja kestoltaan lyhentyneet. Painoa on tullut myös lisää n. 10 kg, joten sekin kertoo jotakin. Pitäisi varmaan olla tyytyväinen pienestäkin edistymisestä. Pelkään kuitenkin tulevaa kesää. Esim. kesätöitä ei ole pojalla tiedossa enkä tiedä, missä hän aikoo kesänsä viettää. Huumeriippuvainenhan hän tietysti on yhtälailla kuin ennenkin.

Vähän noin olen itsekin, Jean, ajatellut terapiasta. Olen miettinyt ihan sitäkin, että olenko tarpeeksi masentunut tai ahdistunut, jotta saisin sen terapian. Mielialalääkitys on kuitenkin auttanut ihan pahimmasta synkkyydestä, ja työkykyinenkin olen sen vuoksi ollut. Toisaalta olen kuitenkin polkenut niin kauan paikallani tässä itseni kanssa. Jotain oikeaa apua haluaisin saada.

Itse olen kokenut tuota samaa. Tästä on ollut puhetta täällä aikaisemminkin. Miehestä on apua lähinnä käytännön asioissa, kotitöissä ja talouden vakiinnuttajana. Alkuvuosina minua ahdisti ja suorastaan raivostutti tuo miehen vetäytyminen ihan hirveästi. Nykyään olen jonkun verran tottunut siihen ja tajunnut, etten voi sille mitään.

En ole itsekään kovin usein nykyään täällä Vilpolassa kirjoitellut. Välillä tuntuu, että kaikki olennainen on tullut jo sanottua ja kelattua moneen kertaan. Ihan hyvältä tuntuu nyt kuitenkin pitkästä aikaa olla kontaktissa teihin. Mitähän muille kuuluu? Top Rankin, Tumati, Soilisko ja muut ? Niin ja tietysti Malibu! Mitä meidän ihanalle nuorelle toipujalle ja tukijalle kuuluu?

Liityin tähän ryhmään aivan vastikään. Itselläni on 23 vuotias opiaattiriippuvainen tytär. Huumeita hän on käyttänyt jo vuosikaudet. Tuli mieleeni jotain menneisyydestä, kun kirjoittelitte tuosta miehen vetäytymisestä, omat luuloni “miehenmallista”, siitä että ainakin yhden perheessä tulisi olla vahva, keskittyä töihin ja käytännön asioihin, olla se jonka olkapää kyllä kestää, mitä vain. Näin jälkeenpäin ajatellen hassu ajatus, silloin ei taivu vaan murenee, hiekaksi, minun tapauksessani “juoksuhiekaksi” asti. Nyt olen eläkkeellä, perhe on hajonnut, eikä enää tee vaikeaa myöntää voimattomuuttaan, turhautuneisuuttaan tai pohjatonta suruaan. On pelko tyttären lopullisesta menettämisestä, ärtymys ja suuttumus siitä, että jokaiseen tyttäreni yhteydenottoon tuntuu liittyvän jonkunlainen rahanlypsämisen yritys. Kertomasi hissiliike tyydyttävän ja huonon tilanteen välillä on minullekin erittäin tuttua.

Jotain tekisi kuitenkin mieli tehdä ( kai ne miehen rippeet minussa ). Onko olemassa meidän omaisten painostusryhmiä jotka voisivat vaikuttaa esim. polittisiin puolueisiin näin vaalien jälkeen? Käsittääkseni narkomaanien hoitotilanne vain kurjistuu ja kurjistuu päivä päivältä ja meidän vanhempien asema heidän hoidossaan on jo varsin varhaisella iällä yhtä tyhjän kanssa. Nyt kun uutta hallitusta muodostetaan olisi taas hyvä testata puolueiden lupauksia paremmasta ja inhimillisemmästä yhteiskunnasta tältäkin osin.

Ennen kaikkea kuitenkin jaksamista ja rohkeutta elää omaa elämäänsä kaikille tähän keskusteluun osallistuneille.

Olin poikani luona kylässä useamman päivän! Tuntuu todella ihmeelliseltä, että näin voi olla, ei riitaa, ihan oikeaa keskusteluakin. Ajattelin, kuten A:n äiti, että hyvä kun on “vain” kannabis kuvioissa, vaikka sitä poltellaankin mielestäni jatkuvasti, eikä siitä kuulema koskaan tulla luopumaan, mutta en sano mitään. Tupakka on sentään jäänyt pois, niin että sitä tarvitaan vain sen pilven kanssa… :slight_smile: Kävimme yhdessä syömässä, ja poika otti pizzan kanssa vain vettä. Olin aivan ihmeissäni. Tosin kaljaa kyllä kuluu muualla. Pieniä on siis ilot, mutta minun kantiltani katsottuna suuria.
Ehkä miesten kohdalla se kylmäkiskoisuus asiaan on tavallaan sen ajatuksen torjumista, että olisi jollain lailla vaikuttanut lapsen kohtaloon. Äidithän varmasti puhuvat siitä, että miksi näin on käynyt, mikä on ollut syynä, ja miehelle se onkin oikeastaan vielä kovempikin paikka miettiä sitä, koska oletan isien alitajuisesti ajattelevan, että heidän perustehtävänsä on suojata koko perhe ulkopuolisilta negatiivisilta asioilta, ja tällainen vaihe tuntuu vetävän maton heidän altaan. :question:

Heips kaikille!

Oon päättänyt että tänne en kirjoittele ellei joku selkeästi tarvitse käyttäjän näkökulmaa. On kuitenkin aivan eri asia jos on vanhempi-lapsi suhde ja mä en ole edes äiti joten en voi tietää mitään enempää kuin mitä oman äitini kasvoilta aikoinani näin. Tuntuu että tuo vertaistuki-ohjaajienkin poisjääminen (ei ole näkynyt :unamused: ) on minun (ja ehkä osittain muiden bubre-vastustajien sekä teidän äitien vastustamisen joihinkin asioihin heidän kommenteissaan) jäänyt pois. Uskon kuitenkin olevani itse enemmän syyllinen tähän. Toisaalta jokainen käyttäjä ja hänen vanhempansa ovat yksilöitä ja yhtä oikeaa tapaa ei ole. Mulla on kuitenkin tapana ollut kirjoittaa mahdollisimman realistista (oman elämänkokemuksen myötä) mutta myös todella optimistisella tavalla, joten pelkään että näen itse parempaan suuntaan menoa liian herkästi; vanhemmat kuitenkin tuntevat oman lapsensa parhaiten. Mulla on kokemuksena vain käyttäjä-pohja jossa ihmisiä on ollut ehkä 100 koko “uran” aikana. Siihen mahtuu monenlaisia ihmisiä ja noin pieni määrä käyttäjiä ei todellakaan ole faktaa… En tahtoisi kuitenkaan antaa turhaa toivoa vaikka yritän ajatella asioita positiivisesti… Täällä on niin moni ketju katkennut mun juttuihin et toivoisin oikeasti että kerrotte jos tahdotte multa kommentteja, välillä tuntuu että pikemminkin vain haittaan tätä foorumia… :frowning:

Nyt pääsin kuitenkin sitten ihan virallisesti pyynnöstä kirjoittamaan kun NM kysyi kuulumisia, kiitos siitä koska olen oikeasti pelännyt että foorumi on hiljentynyt mun takia…

Mulla on viimeiset loppu-rutistukset koulussa menossa, tosin tuli taas taka-pakkia kun meillä on sen verran sählä opettaja (liekö hällä ADHD ku hukkaa tavarat eikä muista mitään ja huitelee vain edes takas), että unohti kertoa mun työstä erään erittäin oleellisen asian. Nyt joudun jälleen menemään taaksepäin eikä ole edes eka kerta, itseassa ei edes toinen. Kiitettävillä olen mennyt eikä ole suuremmin töitä edes tarvinnut tehdä. :slight_smile: Kyllä tuo nyt hiukan stressaa kun on pakko saada 3:nen jos on vain mahdollisuus ja koska sitä mahdollisuutta ei olisi? :confused: Kun miettii tätä koulua niin 1. perioidissa sain yhden 2½:n ja seuraavassa yhden 3-:sen; kaikki muut täysiä kolmosia :open_mouth: . Enpä olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni… :slight_smile:

Olen käynyt yhtä käyntiä luk. ottamatta siellä mtt:n terapiassa ja nyt Kesäkuun alussa on lääkäri-käynti jossa joko puolletaan pääsyä terapiaan, tai sit ei. Tod. näk. lääkäri antaa myöntävän päätöksen. Eri asia on sitten antaako kela rahoituksen. Mietin tässä nyt tätä politiikkaa seuratessani (ja stressatessani asiasta koska viime vuoden valtion velka oli 9mrd/€ ja nyt annoimme ilman takauksia 8mrd€ pois… ), että kyllä mun kannattais ehdottomasti hakea sinne samantien. Ongelma on ainoastaan se, että mun pitää itse etsiä oikean alan terapeutti ja perustella miksi tahtoisin hänelle hoitoon. Ei saa käyttää liian asiantuntevia sanoja ja toisaalta ei saa liian “moneen asiaan” hakea terapiaan, koska muuten Kela voi helposti katsoa (määrärahojen puutteessa) että hlö ei joko tarvitse terapiaa tai tarvitsee sitä kauemmin kuin 3v. Määrärahoihin ei voi vedota mutta on muita keinoja…

Mulla on ollut tämä stressinsietokyky niin koetuksella, olen valvonutkin 3vkon aikana niin paljon (vkloppuna nukkunut enemmän), että olen ollut kuin kävelevä zombie. Yllättäen silloin tullut itsetuhoisia ajatuksia jolloin sit retkahdin piikittämään mutta se ei edelleenkään auttanut. Kuinkakohan monta kertaa tuo on testattava ennenkuin senkin voi uskoa? Mut jos vaihtoehtona on veitsi ni se menee liikaa “huomionhaun” piikkiin mikäli joku näkee ne. Noita ei kukaan näe. Tuo ongelma tulee vastaa 4-6krt/v nykyään ja liittyy AINA pitkittyneeseen stressiin, ahdistukseen tai masennukseen jolloin en vain usko selviäväni arjesta. Onneksi nykyään tajuan heittää ne mäkeen hyvin nopeasti… :blush: Myöskään klinikalta ei saa apua, resurssit ovat olemattomat! Toivon pääseväni terapiaan, mutta pelkään että tuo koulu-raha “estää” sinne pääsyä jolloin kielteinen päätös voidaan tehdä mun pitkän historian perusteella riittämättömäksi… Kaiken lisäksi mulla on yks kaveri joka oikeasti välillä käy hermoille ja pahasti. Onneksi sain sen tajuamaan vihdoin että pommittaa miekkaria tai klinikkaa jos lääkkeitä tahtoo ja sen teki. Olin valmis laittamaan sen liittymän kiinni johon hänellä oli numero eli kyllä tämä vieläkin vaatii raakoja tekoja… :unamused: Mulla on jäänyt MONI käyttäjä mun tahdosta pois kuvioista. Kun katson että jollakin alkaa menemään huonosti, mä ensin kerron hänelle huoleni (osa loukkaantuu, osa valehtelee; kuten aina). Sen jälkeen alan nopeasti tekemään selväksi että joko välit menevät poikki tai hän ei ole mun seurassa sekaisin tai tahdo multa yhtään mitään. Tarvittaessa vaihdan numeroa kertomatta siitä etukäteen. Raakaa touhua mutta ei tässä muuta voi jos aikoo itse pysyä erossa näistä ihmisistä.

Tosi ihana kuulla että useammalla menee edes vähän paremmin… :slight_smile: Kaikki tietävät että se ei välttämättä ole pysyvää, mutta mun terapiassa klinikalla on nimenomaan muisteltu aina näitä aikoja jolloin olin “pelkästään” pilvellä, alkolla ja lääkkeillä. Itsestäni se oli kamalaa, koska mä olin kotona ihan olosuhteiden pakosta (kipsi haittasi menoa jonkun verran); kaiken lisäksi en vielä tuolloin sietänyt lainkaan yksinoloa. Itselläni on muita, parempia kokemuksia ollut jolloin olen selvänä (suht koht) ollut ja siihen näkökulmaan on hyvä verrata mikäli tilanne huononee. Itsekin olen muuten ollut joskus sitä mieltä etten koskaan cannabista jätä. Kasvatin kotona ja meillä oli pieni rinki jotka meni aina omaan käyttöön. Mulle se 3pv:n sairaala-reissu aikoinaan (tuon kipsin takia) näytti mulle että vaikka olen polttanut yli 3kk:tta putkeen ja pelkään sitä lopettamista (on ollut useita, karseita kokemuksia mutta jälkeenpäin mietittynä ehkä bentsot, piri ja “satunnaiset muut lääkkeet” aiheuttivat hiukan suuremmat viekkarit kuin se pilvi. Mä vain olin siinä uskossa vuosia, että en ole koukussa jolloin laitoin lähes kaikki viekkarit pilven piikkiin. Kun huomasin että 3pv meni ilman mitään ongelmia, ei edes tehnyt mieli polttaa, oli asennoitumiseni kukkaan aivan erilainen. Monelle pitkäaikais-polttajalle tulee kuitenkin epämiellyttäviä pitkäaikaisvaikutuksia jolloin monet joko vähentävät tai lopettavat polttelun…

NM, mun on pakko kysyä että onko sun pojalla mahdollisuus palata opiskelupaikkakunnalle (onko asunto tallella kesällä?), mikäli hän ei pysty asumaan entisellä paikkakunnalla? Tiedän vain itse tasan tarkkaan että se ottaa henkisesti niin älyttömän lujille kun vetää jälleen vaikka vuosikaudet on “lopetellut”. Mä olen oikeasti retkahduksista saanut välillä niin karseat olot että oon soittanut joihinkin kriisipuhelimiin. Samoin olen viskannut nappeja klinikan ja oman vessan pöntöstä alas mutta laskuissa sitä usein hakee lisää ellei ole jotain kunnon suunnitelmaa… Tämä kesä voi ratkaista koko asian teillä. Poika on kuitenkin opiskellut vuoden ja lomat käyttänyt. On ollut aikaa miettiä elämää, viekkareita, omaa itseään, haaveita jne. Itse olin psyykannut itseäni niin kauan että en enää käytä jolloin sain vain paskat olot, karsea paniikit… Ne itsesyytökset olivat sitä luokkaa että olisin tahtonut aineen tehon katoavan samantien. En tiedä missä vaiheessa poikasi on, mutta ei hän enää näe vaaleanpunaisten lasian läpi koska on useasti retkahtaessaan sulle kertonut ettei kestä sitä elämää. Olisi todella hyvä jos hän suostuisi käymään puhumassa oikeasti klinikalla, itsekin voin Kesäkuun alussa mailata hänen kanssaan jos sitä tahtoo. Eniten tuossa kesässä pelottaa että hän jos retkahtaa, niin unohtaa millaista se elämä oli opiskellessa ja koska narkomaanit ovat saaneet leimat otsaan ni hyvin herkästi se “oma rooli” ja “oma paikka” otetaan takaisin koska uskotaan että parempaa elämää ei itselle luvassa ole. Itse epäilen että mikäli retkahtaa, hänen lyhytkin käyttönsä alkaa näkyä itsetuhoisena puheena ja suurena ahdistuksena. Kuitenkin kun ollaan silti noin pitkällä toipumisessa, niin uskotaan siihen että “kerran narkkari, aina narkkari” ja aivot taas ovat jo alkaneet sisäistää ajatuksen “pääsen kuiville” jolloin henkinen tuska on kamalaa.

Teillä kellä lapset käyttävät pilveä niin kyllähän pilvi on paljon vähemmän ongelmia aiheuttava aine kuin esimerkiksi piri tai bubre. Enemmän siinä on oma itsensä kuin joissakin piri- tai bubre-laskuissa. Et kyllä mä pidän tuota muutoksena parempaan vaikka olisi väliaikaista; kun koskaan ei voi tietää, kenestäkään tai harva edes itsestään. A:n äidin tytärtä selkeästi motivoi poikaystävä. Mä ite aloitin pilven käytöllä (päivittäisen käytön teini-vuosien kokeilujen jälkeen) ja se oli päivittäistä. Itse asiassa se oli koko elämän sisältö siinä vaiheessa, oli aamu-savut ja ilta-savut sekä lukemattomia muita syitä polttaa. Uskoin itsekin että tulen aina polttamaan pilveä, mutta… en tahtonutkaan sitä enää. Mä hankin kukkaa vieläkin Jouluksi erittäin pienen määrän jotta voidaan avokin kanssa polttaa iltaisin (no ei siitä mitään harmia koidu jos ei saa mut se on ainoa juhla jossa poltetaan yleensä kahdestaan relaten). 3 vai 4 joulua sitten sain suuren määrän kukkaa halvalla, koska se oli kasvatettu mun lampulla joka oli ja on lainassa. 2vkon jälkeen soitimme tutulle joka polttaa ja käskimme viemään kukat mukanaan; huomasimme molemmat kuinka vaikeaa on päästä sängystä ylös, on aamulla vielä sellainen pöhnä-olo, illat menee hukkaan jumittaessa (mä tosin siivoan koska muistan aina exän ja mun kämpän) ja päivistä tulee samanlaista sumuista, tasaista pötköä. Lisäksi tuo on sen verran “salakavala” että ainakin kukan kanssa mulla ekana polttokertana toimii joskus liiankin hyvin. Seuraavana päivänä paljon miedommin mutta vielä toimii. Kolmas päivä voi toimia hiukan (ja me poltetaan vain iltaisin toisin kuin aiemmin), mutta sen jälkeen on päällä “kestopölly” joka ei aiheuta kuin haittaa. Meillä tämä kääntyi niin että huomasimme molemmat että aine todella hidastaa ajattelua enkä itse sitä tahdo. Toisaalta mulla on tuosta polttelusta niin monen vuoden kokemus että hyvä kun asian huomasi. Enkä ole ainoa tässä asiassa. Monet ketkä ovat suostuneet jättämään pilven pois edes 2vkoksi (ovat valittaneet mulle saamattomuutta ja masennusta mm.), päättävät että päivittäin eivät sitä enää vedä vaikka aiemmin syy oli että kun on vuosia vetänyt niin ei sitä voi lopettaa. Tänä vuonna olen polttanut pilveä viimeksi Tammikuussa eli ongelmaa tuosta ei enää tule, sain siitä tarpeekseni kertakaikkiaan. Siinä mielessä mä olen omituinen lopettaja koska mulle ei jää mitään putkia tai himoja pilvestä. Mä olen vain erottanut sen niin muista aineista. En jaksanut päivittäistä hasan polttoa ja nykyäänkin jos joku tarjoaa hasista ni en sitä tahdo. Mä poltan kukkaa tai en polta lainkaan ja mitä lähipiirissä on nyt pari tyyppiä raitistunu toinen yli 10v:n ja toinen yli 6v:n polttamisen jälkeen ni en usko että tänne talouteen kukkaa suuremmin tulee enää; en ala hankkimaan todellakaan sitä paikoista joista saa myös muuta kamaa joten se voi jäädä sit ellei joku joskus tarjoa.

Mulla itselläni monesti pilvenpoltto ei ole riittänyt vaan 3-4vkon päästä olen tarvinnut muita aineita mut sehän riippuu ihmisestä… Sitäpaitsi kaikenkaikkiaan tällaiset paremmat jaksot tulevat mieleen (tai jos eivät tule, kannattaa muistuttaa) mikäli joskus ollaan pahemmassa jamassa ja sieltä tahdotaan pois. Tällöin voi sanoa että “kyllä sä silloinkin pystyit oikein hyvin elämään niin”. Aikuiselle ihmiselle pilvenpoltto kuitenkin on lähes vaaratonta, etenkin jos vertaa muihin huumeisiin ja niistä aiheutuviin ongelmiin.

Meillä oli muuten aikoinaan klinikan kanssa todella hyvä “mini-päiväkirja”. Mä olin itseasiassa osallisena kehittämässä sitä. Siinä oli taulukon muodossa ensin viikko (vkonpäivät alaspäin), seuraavaksi fiilis tällä hetkellä, mitä on ottanut, käyttötapa (miten otettu) ja sen jälkeen muut ajatukset. Tämä oli todella mukava seurata meneekö liikaa jotakin ja mitä. Myös sellaiset huomiot joita retkahduksen jälkeen tule huomioitua, tulee tuossa huomattua. Rivit olivat pieniä joten kovin paljoa tekstiä ei mahtunut eikä se ollut tarkoituskaan; pääasia oli huomata omien ajatusten ja kaman välinen yhteys. Lisäksi nuo auttoivat monesti jos oli putki päällä (elin itsekin varmaan pari vuotta niin että jos retkahdin niin putki kesti vähintään sen 2vkoa), huomasi mitä kaikkea oli ottanut ja sen jälkeen kurjan olon. Kun vertasi aiempiin papereihin jossa ei ollut retkahtanut, huomasi suuria muutoksia. Tällainen pieni päiväkirja oli ainakin mulle hyvä ja se annetaan vieläkin klinikalla joillekin läksyksi. Tuossa erittäin huono malli, mut malli enivei.

Viikko 1 v. 2010 Masa Meikäläinen
Päivämäärä: Mikä Fiilis: Mitä tänään käytetty: Käyttötapa: Muuta:
1.1. 2010 väsynyt. omat lääkkeet, lasi viiniä oraalisesti Kova stressi, sain siivottuu.

Kaikille oikein ihanat kesän alut, tuli taas älyttömän pitkä romaani ja meni yli tunti aikaa :open_mouth: . Jakselkaa kaikki ja muistakaa myös itseänne, olette oikeasti ihania ja välittäviä ihmisiä <3 . Mikäli tuolta jäi kommentoimatta joillekin erityisesti niin mulla loppu veto kesken kirjoittelun et on pakko mennä koisimaan… Toivottavasti teidän perheenne elämät alkavat mennä kohdilleen, te jos ketkä ansaitsisitte sen… <3 :slight_smile:

Moi!

Mä oon miettinyt ihan samaa. :slight_smile: Just toi, että esim. ohjaaja Lauri ei ole enää kirjoittanut mitään sen kannabisketjun jälkeen. Mikäköhän siinä on? Loppuiko mehut? Vai onko jotain sattunut? Tuo bubren vastustus on kanssa mietityttänyt. Oon just ajatellut, että ohjaajat haluavat, että siitä ei pahaa sanaa sanota. En kuitenkaan usko, että joku jättäisi hakeutumatta kyseiseen hoitoon meidän vastustuksen takia. Eiköhän ne tiedä, mikä on homman nimi. Ja kyllähän nyt bubre aiheuttaa paljon vakavamman koukun kuin vaikka kannabis, jota nyt toiset mielellään mollaa.

Sitten laskin, että montako ketjua on päättynyt mun juttuihin. Oli kyllä enemmän kun sulla. Oon välillä kanssa ajatellut, että ehkä en kommentoi enää muihin kuin puolisoiden ketjuihin. Lol :laughing: Taidetaan olla ihan yhtä pehmopäisiä. :smiley:

Musta ois ainakin ihan kiva kuulla myös sinun näkökantoja jatkossakin. :wink: Siis, jos vaan aikaa riittää. Nyt näköjään parempi keskittyä “oikeaan elämän”. Täällä saa kyllä tuota aikaa tuhottua ihan liikaa…

Kiva kuulla Malibu sinusta! Koulu on mennyt upeasti, olet panostanut siihen varmasti aika paljon. Kunpa vielä osaisit vähän hellittää ja laskea ehkä vähän rimaakin. Onko teillä kilpailumeininkiä siellä? Vai lähteekö sulla tuo täydellisyyteen pyrkiminen ihan omasta itsestäsi? Tunnen itsessäni samoja piirteitä, voimakkuus on vaihdellut eri elämäntilanteissa. Mikäli porukan henki on hyvä, suosittelen keskustelua näistä asioista. Ja muutenkin yhteistä ajanviettoa. Joskus voi käydä niin, että kun aletaan tuntea paremmin, osataan vähän hellittää opiskelussakin (joskus jopa liikaa :wink: ). Toivottavasti saat sen kelan tuen ja löydät hyvän terapeutin. Kun hain pojalleni muutama vuosi sitten terapeuttia, otin yhteyttä yli sataan ammattilaiseen. Suurimmalla osalla ei ollut mahdollisuutta ottaa uusia potilaita, vain pari kolme oli silloin vapaana. Itselläni on mahdollisesti jossain vaiheessa sama homma vielä edessä. Siis mikäli haen itselleni terapeuttia.

Olen itsekin miettinyt, miksi osa vertaistukiohjaajista on jäänyt pois. En usko, että se on Malibu sinun tai kenenkään muunkaan kirjoittajan syytä. Ehkä Laurin ja Kertun sopparit on olleet sovittu vain jouluun asti. Olisi todella älytöntä, jos he olisivat ottaneet nokkiinsa meidän kirjoituksista ja sen vuoksi lopettaneet. Ei ammattilainen sellaista tee. Tai ei ainakaan luulisi. Toisaalta ihmettelen kyllä sitä, etteivät he ole millään tavalla ilmoitelleet pois jäämisestään.

Aivan rehellisesti täytyy kyllä sanoa, Malibu, että sinulta olen saanut paljon enemmän tietoa, tukea ja toivoa kuin näiltä virallisilta vertaistukihenkilöiltä. Uskon, että myös moni muu on samaa mieltä. Ja onhan se selvää, että noin vaikean tien itse läpikäynyt tietää enemmän kuin sellainen, joka on seurannut vain sivusta.

Pojalla on asunto opiskelupaikkakunnalla. Siellä hän on nyt edelleen ja toivon, että olisi mahdollisimman paljon kesälläkin. Tänne kotiin emme voi häntä ottaa asumaan senkään vuoksi, että toinen poika on tulossa ainakin kuukaudeksi töihin tännepäin ja majoittuu meille. Asumme nykyään pienemmässä asunnossa, kaikki neljä emme tänne kovin helpolla mahdu. On kuitenkin varmaan tosi ahdistavaa olla yksin vieraalla paikkakunnalla, jos ei ole koulua tai työtä rytmittämässä päivää.

Kesä pelottaa juuri tuon vuoksi. En ole saanut poikaa menemään klinikalle tms., vaikka olen useita kertoja siitä puhunut. Ei taida äidillä olla auktoriteettia tällaisessa asiassa, josta ei ole itsellä kokemusta. Siinä mielessä voisi olla hyvä, jos sinä yrittäisit vaikuttaa häneen. Miten se olisi käytännössä mahdollista? Saako Päihdelinkin toimituksesta yhteystietosi tai onko sinulla esim. jokin sähköpostiosoite, johon voi kirjoittaa (josta sinua ei tunnista)? Siitähän ei voi olla varma, ottaisiko poika vastaan mitään sinultakaan. Mutta olisin kiitollinen, jos yrittäisit. Siis tietysti sitten kun koulu on ohi.

Hyvä jos musta on ollut hyötyä oikeesti :slight_smile: .

Mä nyt oon ite sellainen perfektionisti. Silti nuo työt teen tosi hitaasti etenkin kun aina tulee jotain ongelmia jotka ei musta johdu, tuo toinen opettaja ei vain tajua moni asioita… Meitä on sellainen muutaman hengen ryhmä jotka saa ainakin matikkaan liittyvistä kokeista kolmosen, et ei me kilpailla. Tsempataan toisiamme kyllä. Eilee kattelin noita terapeutteja tai oikeastaan terapia-muotoja, Luoja et niitäkii on paljon… :unamused: Kelan sivuilla tod. ollu mitää luetteloa mut ennenku alan niitä katsomaa ni teen kyl yhen esitelmän et se on sit huomiseks…

Mulla on ennen ollut tuossa allekirjoituksessa maili-ossa. Otin sen pois ku yllättäen tuolta saunasta jos joku uusi oli luken lääkitykset ni alkoi tulemaan satunnaisesti postia jossa kyseltiin et pystynkö myymään jotain… Just tuon myynnin takia tääl nuo yv:t ei pelaa. Mä ite aikoinani yritin pysyä porukassa ja päästä eroon. Useamman vuoden. Se ei vain onnistu, ei yksi (joka yrittää irti) voi istua luukussa ku muut vetää nenän edessä. Mä tajusin sen vasta ku mul oli liian pien annos bubrea J-pään jälkeen ja jouduin satunnaisesti hakemaan lisää et mä en tod. tuu pääsee eroon jos jatkan tuossa seurassa. Ku olin rännäämättä ja oli yks toinen lopettanu sekä yks joka ei ollu ees kokeillu ni sit yks hehkuttaa siit vermet edessä kuinka hän tykkää… Ku katsoi asiaa toiselta kantilta ni en enää sietäny tuota menoa. Ollaan lojaaleja juu, mut siihen tarvii sit vaihtareita ja se vituttaa eniten jos joku tavoittelee aina lääkepäivänä… En mäkään tiedä onnistuuko se sit mut oon mä tsempan useampia tyyppejä ja ne mua ihan frendeinä vaikka ei oltais livenä edes nähty… Pitäis mennä kuitenkii sit sellasel “kaveri-pohjal” ja tärkeetä on että molemmat on samalla tasol. Vihaan itekin sitä et jotkut nostaa itsensä ylemmälle tasolle. Mut yleensä se on mennyt niin et itse tarkastelee omaa käyttäytymistä ja huomaa ne asiat ite myös. Mä epäilen et ei oo sun pojalla helppoa ku on kaks huonoa vaihtoehtoa eli yksin koulupaikkakunnal tai pitkä kesä kotipaikkakunnalla jossa on kamaa liian helposti saatavilla… :frowning:

Mä otin myös yhteyttä vanhoihin frendeihin (erittäin pieneen määrään tosin) enkä mä nyt niitä kovin usein näe mut en näe kyllä ketään muutakaan tällä koulu-tahdilla. Itse jouduin viettämään melko paljon aikaa sisarusten tai vanhempien kanssa mutta sekin oli parempi kuin se sekoilu jota uskoo tahtovansa tehdä mut jota ei silti oikeasti tahdokaan… Mä itse kuitenkin jätin aineita pois ties kuinka monen lupauksen jälkeen, mut tein ihan “kokeilemalla” et mitä menetän jos tuon jätän pois. Essoissakin kokeilin et jos ottaa 4 illan aikana ja kärsii 3 päivän masiksest niin paljo et ois mielummin kuollut ni ei silloin se 1 ilta hauskaa vain kannata… Lopuks tuli vain järkyttävät morkkikset ku kuvitteli et voi ottaa vaikka oli jo ajatellu ettei enää ota… Jolloin tulee taas olo että ei ikinä voi muuttua ja ainoa vaihtoehto on kuolla… Sen kierteen voi kuitenkin katkaista jos huomaa miten oma käyttäytymismalli menee. Mulla oli se eka kesä ehkä vaikein, kaikki kokoontuvat puistossa ja ite ei voi mennä mukaan. Mut mä laitan sen mailin siihen allekirjotukseen vaikka sit Toukokuun ihan lopus ja kunhan saa nyt nää määrätyt koulu-hommat pois ni ehkä ehtii käydä täälläkin. Välillä luen mut en kirjota… ei mee aikaa niin kauaa. :slight_smile: Mut hauskat vklopun jatkot, mä alan kirjaamaa faktoja Sarpanevasta :slight_smile:

Hei kaikki!

Olen yksi vertaistukiohjaajista. Älkää huoliko, ei kukaan meistä ole lakannut kirjoittamasta siksi, että täällä on omasta näkemyksestä poikkeavia näkemyksiä. Ei tietenkään. Meitä on vain muutama ja itsekin olin parin viikon lomalla, jolloin en kirjoitellut. Se etten kirjoita, ei tarkoita sitä, etten seuraa keskustelua. Minusta täällä vain keskustelu sujuu ihan teidän kaikkien kesken hyvin.

Toisaalta olen vertaistukiohjaaja ja esimerkiksi korvaushoitoihin en osaa ottaa kantaa, kun en sitä puolta tunne. Kuten ehkä olette huomanneet osallistun eniten puolisoiden keskusteluun, sillä ex-mieheni oli narkomaani ja puolison elämä ja maailma on minulle tuttu. Siinä koen voivani eniten antaa keskusteluun. Toivottavasti myös tukea teitä parhaiten.

Miten hassua; en olekaan ainoa, joka on ajatellut, että voi kauhistus nyt se keskustelu sitten loppui, kun mä menin noin sanomaan. En ole laskenut, moniko ketju on päättynyt mun kommenttiin, mutta on niitä:)

Voin kertoa, että tänne on tulossa lisää ohjaajia. Voimia kaikille, kommentoidaan ja tuetaan toisiamme ihan rohkeasti, eikä peläsytytä, kun ketju loppuu. Malibu, sun kommentit on hurjan tärkeitä. Meidän muiden on niin vaikea tajuta, mitä käyttäjä ajatelee. Mitä hän odottaa vanhemmalta jne.

Ha ha! :smiley: Ollaan kaikki ihan vainoharhaisia! Ehkä se johtuu myös siitä, että kun ei naamakkain keskustele, niin jää näkemättä se, miten toinen kirjoituksiin suhtautuu. Sitten miettii, että loukkaantuikohan se nyt ym. Mulla on muutenkin tapana olla aika suorapuheinen. Oon kyllä yrittänyt vähentää sitä täällä…

Mulla ainakin on välillä niin vähän aikaa, että ei yksinkertaisesti kerkeä kirjoittamaan kaikkea, mitä mieleen tulee. Ja varmaan aktiivisuuteen vaikuttaa myös se, miten puhelias on noin livenä. Mä oon ainakin aikamoinen höpisijä. :wink:

Kiva Jekaterina, kun olet täällä taas ja mukava kuulla, että on tulossa lisää ohjaajia. :smiley:

Oon samaa mieltä Dahlia. Viesteissä jää lisäksi pois jo lähettäjän ilmeet, eleet ja äänensävyt, joten väärinymmärryksiä voi joskus syntyä. Kännykkäviesteissä oon huomannu samaa ongelmaa.

Kiitos Malibu jo etukäteen! Oon huomannu, että sä ymmärrät mun poikaa paljon paremmin kuin minä, vaikka et ole hänen kanssa koskaan puhunutkaan. Tsemppiä esitelmään ja muuhun koulun loppurutistukseen. Palaillaan! :smiley:

Ja tervetuloa uudet vertaistukiohjaajat! :smiley:

Ihan sama virsi kaikin puolin täällä :smiley: oon ihmetellyt, missä kaikki vertaisohjaajat on, miksei joku vastaa mitään johonkin viestin ja sitten toisaalta itse en yhtään sen kummemmin jaksa vastata johonkin ajatuksia herättävään ja kiinnostavaan juttuun. Olen kyllä ollut todella väsynyt nyt, kun poika on vankilassa eikä häntä tarvitse murehtia. Oon sitten ajatellut, että ollaan nyt sitten väsyksissä koko rahan edestä. Syksyllä hän sitten vapautuu ja silloin on tietysti suotavaa, että oon jotenkin kunnossa, enkä heti näänny kaikkiin huoliin ja epäillyksiin. Yritän jossain vaihees päivittää meidän tapahtumia tuonne “omaan” ketjuuni, vaikkei tässä nyt mitään ihmeitä oikein ole tapahtunutkaan.

Tsemppiä kaikille, erityisesti Malibulle, olet kyllä maailman kultaisin olento, mutta säästä toki itseäsi :slight_smile:

Jo vain taas aikaa on kulunut. Minulta nuo työreissut vievät aika paljon voimia, kun matkustaa junalla ja yöpyy hotelleissa ja nukkumiset on mitä sattuu. Olen tavannut nyt muutaman kerran tytärtäni, kun on ollut paremmassa kunnossa. Siinä vaan pakkaa käymään aina niin, että kun hiukan autan ja juttelen, niin hän aloittaa aktiivisen pommittamisen ja mankumisen. Ja taas kerran kuulen lupaukset siitä, että nyt ollaan tosissaan muuttamassa elämää parempaa suuntaan ja apua tarvitaan!

Toki siihen mielelläni uskoisin ja sitä toivon, mutta kun luottamus on nolla ja takana kymmeniä (satoja?) samanlaisia lupauksia, niin ei niihin oikein jaksa uskoa. Kun ei ne sanat, vaan teot…puhumme vaan niin eri kieltä ja niin eri tasoilla, että kommunikointi ei oikein tahdo toimia. Ja joka kerta, kun olen nähnyt tai puhunut puhelimessa, huomaan olevani valtavan uupunut! Vaikka hän olisi ihan ok kunnossakin. Kai se mitta sitten on ääriään myöten täynnä näitä samoja juttuja…

Ketjun alussa oli puhetta terapiasta ja omani on ihan Kelan korvaamaa yksilöpsykoterapiaa, jonka olen saanut niin, että ensin on mennyt työterveyslääkäriltä lähete julkiselle mielenterveyssektorille ja seuraavaksi on tullut sieltä kutsu psykiatrin ja erikoissairaanhoitajan konsultaatioon. Kävin noin kolmisen kuukautta ensin juttelemassa tämän sairaanhoitajan kanssa, mutta niistä keskusteluista en saanut itselleni oikein mitään. Seuraavaksi pyysin psykiatrilta lähetettä Kelan pääosin korvaamaan terapiaan. Sitä päätöstä sai myös odottaa aika pitkään. Yksi selkeä peruste terapiaan pääsylle on työkyvyn yllä pitäminen.

Nyt olen terapiassa kolmatta ja viimeistä vuotta. Omavastuu on kympin kerta ja käyn noin kerran viikossa. Terapeutti pitää etsiä itse ENNEN kuin laittaa hakemuksen. Eli hakemuksessa pitää olla jo terapeutin tiedot. Terapeutin luona käydään siis ensin tapaamiskäynnillä ja jos kemiat kohtaa, niin sitten hakemus vetämään. Aina ei terapeuttia heti löydy ja tapaamiskäynnistä joutuu aina maksamaan. Itselleni psykiatri suositteli tätä terapeuttia ja olen ollut erittäin tyytyväinen. Kelasta saa kyllä tietoa asiasta, mutta ihan noin vaan homma ei etene. Toki voi hakeutua yksityisille terapeuteille suoraan, mutta silloin joutuu myös maksamaan paljon.

Olen hyötynyt terapiasta monella tavalla. Tyttären osuus on vain yksi osa kokonaisuutta. Ilman terapiaa olisin varmaan ollut useammankin kerran pitkillä saikuilla. Mutta helpolla ei terapiassa pääse - sen jälkeen on aina uupunut olo ja joutuu tosissaan haastamaan itseään ja ajatuksiaan. Suosittelen kyllä lämpimästi oman kokemukseni pohjalta!

Munkin puolesta vertaistukiohjaajille tervetuloa takaisin ja kiitos tsemppaamisesta, pari pv koulua joten eiköhän tää tästä… :wink:

Mä kysyin itse nyt tuota terapiaa sossulta. Taas tuli eteen erittäin outo tilanne, meillä nimittäin tuo julkinen puoli ainakin väittää että käynnit ovat 4-6krt jonka jälkeen lääkäri joka tarvittaessa antaa positiivisen suosituksen Kelalle jotta pääsisi yksityiseen terapiaan… Siitä jää joku omavastuu korvattavaksi mutta sosiaalitoimisto ei ollut asiasta kuullutkaan :confused: . Mulla itselläni tasan 1 kerta tuolla julkisella jäljellä ja mitään järkevää ei puhuta, koska mitään “syvempää” keskustelua ei voi syntyä koska tuo aika on se n. 3kk:tta.

Pakko se on hakea itse sitä terapiaa ainakin tämän hallituksen aikana, kun vaihtuu hallitus ja kenties palvelut + ongelmat sysätään kunnille, niin terveydenhuollosta tulee rikkaiden etu-oikeus… Ikävä antaa sellaisen tahon päättää joka ei edes ole nähnyt mua. Etenkin kun kyseessä on Kela jolla on vuosikausien paperit mun rahaliikenteestä ja joka nipottaa joka hemmetin asiasta…

Täällä menee muuten aivan samalla tavalla tuo kun Petunia kirjoitti. Lähete joltain lääkäriltä miekkariin, siellä päättävät puoltavatko terapiaa ja sen jälkeen oma-vastuuosuudella saa Kelan päättämän määrän terapiaa joka on maksimissaan 3v. Hakemukseen liitetään halutun terapeutin nimi ja hyvät perustelut miksi tarvitsee terapiaa; myös terapian suuntaus on valittava. Parhaiten varmaan pääsee juuri tuolla syyllä että tarvitsee ylläpitääkseen työkyvyn. Itse toivon että riittää työkykyyn tähtäävä ja koulussa pysyminen perusteeksi.

Täällä ainakin tuo potilaiden pompottelu on saanut jo todella suuret mitta-suhteet; esimerkiksi viimeinen tämän alueen julkinen gynekologi jäi eläkkeelle joten nuo palvelut tekee perus-lääkäri. Sossu toivoo mun tietenkin maksavan itse monet kuluni, vaikka tuota rahaa saa korkeintaan 2v ja viimeinen vuosi meneekin sitten opintotuella; lainaa en enää ota! Itse en ainakaan jaksa tapella joka hemmetin oikeudesta joka mulle kuuluisi. Esim. talvella ku lopetin e-pillerit niin menkat jäi pois 3kk:deks, söin niitä kk:den ja nyt sit mennyt 4kk:tta. Odotan sen ½v mutta tiedän tasan tarkkaan et tuokaan syy ei riitä että ulkoistaisivat ajan gynelle vaan silloin tk-lääkäri määrää parin viikon e-pillerit… Mulla on niitä itsellänikin joten turha sitä mennä arvauskeskukseen tuon takia, olisivat kertoneet tuon kun olin 16v niin en olisi ottanut koko pillereitä aknen takia; edelleen kielletään ongelmat ja teetetään lehtisiä joiden mukaan ne sopivat kaikille täydellisesti…

Nyt sossussa luulivat että mä itse oon päättänyt että tahdon yksityiseen terapiaan… Sieltä on lähtenyt psykologeja perustaakseen oman vastaanoton. Tämä heitteleminen taholta toiselle johtuu tasan tarkkaan siitä, että kunta tahtoo valtion maksavan ja valtio kunnan. Myös fysioterapiaa on yksityistetty, itse odotin sen n. 5kk:tta julkiselle. Siihen tarvitsee kuitenkin lääkärin todistuksen että hoito on saatava heti jos tahtoo saada sossusta takaisin sen omavastuun. Mä niin odotan että saisin joskus sellaisen työn (tai perustan yrityksen jolloin vähennän veroituksesta) että pääsisin edes kunnan lääkäri-palveluihin. Siellä ei vastata kuun 10. pv että “kaikki tämän kuun ajat ovat jo varattu, soittakaa ensi kuussa uudestaan”.

Kannattaa käydä pyytämässä se lähete, koska miekkarilla on tärkeysjärjestys papereiden käsittelyssä. Mulla se takuu-aika jolloin ottavat yhteyttä oli 5vkoa. Mitä lääkärin puheista käsitin, oli keskimmäinen ryhmä nopeudessa. Lisäksi jonot ovat pitkiä joten ensimmäiset ajat voivat olla 2-4vkon päässä, lisäksi täällä käy lääkäri miekkarissa 1vko/kk ja ajat menevät samantien eikä peruutuksia tule. Mulla nuo tapaamiset ainakin olivat 2-3vkon välein nämä muutamat kerrat… Katsoo sit mitä mulla tuo sossu sanoo omavastuusta, lain mukaan jos palvelut joudutaan ostamaan yksityiltä; niiden omavastuu on sama kuin julkisella palvelulla. Käytännössä jokainen lääkäri ja työntekijä sanoo että palveluita ei ole mahdollista tuottaa ja yksityinen on ainoa vaihtoehto. Mä oon taas niiiiiin optimistinen :laughing: :laughing: … Mä vaa itse oon nähnyt tasan tarkkaan mihin suuntaan terveydenhuolto on menossa joten viime vuoden 9mrd:n valtion velkatappion (lähes 9mrd lainarahaa Eurooppaan) jälkeen en todellakaan usko että mitään positiivista olisi ainakaan luvassa tähänkään ongelmaan… :confused: Nyt meen jatkaa siivousta, hauskat vkloput kaikille! :slight_smile:

Heippa ihmiset :slight_smile:

Oon tässä lueskellu viestejä ja tutkinu vähä tätä foorumia :slight_smile: Vastailen tässä nyt teille kaikille ja yritän aktiivisesti olla keskusteluissa mukana ja olla teille tukena sen minkä pystyn ja osaan. Itselläni on oma kohtasta käyttöhistoriaa ja oon kahden tytön äiti-ihminen. Oon tässä nyt saanu maistella tätä tervettä elämää jonki aikaa muutamien laitoshoitojen jälkeen. En kovin tässä itestäni enempiä,kertoilen kyllä enemmän jos siittä vaan on apua muille eli kysymyksiä ja sen sellasilla saa tökkiä minkä kerkeilee :slight_smile:
Oon saanu siis läheltä kattoa niin omaisten kun omien jälkikasvujeni surua ja murhetta niin silmästä silmään. sitä vaan tajuaa nää asiat vasta jälkikäteen oikeestaan,tai kyllä sitä oon aina tiedostanu läheisteni voimattomuuden ja lukusat pettymysten tienoot mutta aina sitä on niiltä sulkenu silmät koska se elämä on ollu niin järisyttävän itsekeskeistä…
Tahdonki niin kovasti läheisille paljo voimmia toivotella kaikelle arjen askelille! On niin surullista mutta totta että tässä meidän yhteiskunnas läheiset ihan kuten narkomaani ittessään jää niin ulkopuolelle että saa taistella asian mukasesta hoidosta! Lukusat kerrat käännytetään ovilta oville ja sitte vasta avataan silmiä kun jotain sattuu.
Mutta pidetään me yhtä ja toisistamme huoli hyvä sen minkä me vaan pystytään.
Mukavaa illan jatkoa itse kullekkin ja kirjottelemisiin :slight_smile:

Heippa Ohjaaja Pirjo ja tervetuloa!

Pakko näin heti alkuun udella, että kauan olet ollut kuivilla ja tarvitsetko jotain tukilääkitystä?