hei,
olen kohta neljäkymppinen ja
olen kamppaillut ja yrittänyt pärjätä. mennyt miten milloinki, nyt iso muutto takana kaikki vanha kaukana, ja oletin että nyt aloitan puhtaalta pöydältä ja uuden elämän!! paskat, niin pahoja flashpäkkejä, itkua piilossa, että en edes tajua mistä hiton sielun kopukan piilosta nämä tunteet nyt tulevat…
miten tässä uutta elämää aloittaa,kun joka päivä tuntuu pahemmalta kuin koskaan, ottaa jo päähän illalla mennä nukkumaan itkien, kun tietää että huominen hakkaa pahemmin.
Tuttua, kovin tuttua. Olen ollut lapsena se näkymätön lapsi. Toimin pitkälti alkoholisoituneen isäni vahtina ja kun hän lähti kännipäissään toikkaroimaan ulos, minä seurasin häntä, koska pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotain pahaa.
Lapsuuden aiheuttama trauma on aiheuttanut paljon ongelmia aikuisiässä,Luulin jo päässeeni suurilta osin eteenpäin tuosta ajasta, mutta tuo luulo osoittautui vääräksi.
Ikävät muistot aktivoituvat välillä, ja ovat niin voimakkaita, että tunnen musertuvani. Törmään käyttäytymisessäni suojelumekanismeihin, jotka olen omaksunut lapsena selvitäkseni kaoottisesta arjesta ja nyt selkäytimeen uponneet tavat ovat kääntyneet minua vastaan. Minulla ei ole työkaluja muuttaa käytöstä. Haluaisin vapautua menneestä, mutta en tiedä miten. Ikävin seuraus menneestä on traumasta syntynyt kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mulle tosta aiheutui teini-iässä kaikenlaista ongelmaa, en viihtyny kotona ja lähdin kaupungille, huonoihin piireihin, ym.
Me vietiin isä katkolle ja onneksi hän löysi sen jälkeen sekä työstään että perheestään syyn raitistumiseen, josta on nyt kohta 30 vuotta aikaa.
Mutta vieläkin tietyt tilanteet äidilleni saavat paniikin aikaan. Minulle ei sitä enää ole tullut, luotan isään tänä päivänä, mutta ei se ikinä pyyhkiydy pois, aina se häpeä siellä pohjalla on
Tiedän mitä tarkoitat! Elämässäni tapahtui hiljattain suurin haaveeni, kauan odotettu ja asia jonka eteen olen tehnyt paljon töitä. Positiivinen asia ja ihmiset onnittelee siitä ja olen itsekin onnellinen. Mutta mitkä on fiilikset: kauhu, ahdistus, epätoivo ja menettämisen pelko. Tunteita ei pysty selittämään kenellekään joka ei ole sitä kokenut. Kukaan ei ymmärrä. Miksi ei pääse koskaan eroon vaikka luuli jo saavuttaneen tasapainon. Miksi ei vaan pysty päästämään irti ja nauttimaan siitä minkä on saavuttanut ja elämään omaa elämää ilman menneisyyden takkaa. Se aina yllättää ja vie mukanaan.
Mulla on ihan sama. Suojamekanismit pukkaa päälle aivan väärissä tilanteissa. Tuntuu, että olen tavallaan noiden käytös/ajatusmallien vanki. Haluaisin olla onnellinen ja jakaa elämäni hyvien ihmisten kanssa, mutta en pysty helposti edes lähestymään ihmisiä, puhumattakaan ystävystymisestä. Jossain syvällä sisimmissäni en luota kehenkään ihmiseen. Pelkään niin paljon hylkäämistä ja paradoksaalisesti tuntuu, että olen ypöyksin. Sitä aina kuvittelee, että on jotenkin niin huono ihminen, ilman mitään erityistä syytä. Kai se on jotain häpeän tunnetta. Oma, päihdevammainen, yksinhuoltajaäitini ei ole edes millään tavalla haukkunu mua lapsena. Hän ei ole vaan ollut läsnä, eikä jaksanu kiinnittää huomiota muhun heroiinikoukkunsa takia.
Olis ihanaa vaan aloittaa puhtaalta pöydältä, muuttaa jonnekin uudelle paikkakunnalle ja luoda ihan toisenlainen elämä, kuin nyt täällä vanhassa ympäristössä. Tietty se olis vaan ongelmien pakoon juoksua. Muuttuisko edes mikään?
