Onnistuukohan tämä vieläkään?
Onnistuin näköjään lähettämään kokeiluviestini, hyvä niin. Pitkään luettuani teidän muiden kirjoituksianne rohkaistuin. Mistään muualta en voisi saada yhtä asiantuntevaa apua kuin täältä, arvon kohtalotoverit.
Tuleva ex-puolisoni on hurjassa syöksykierteessä joka kiihtyi eropäätökseni myötä. Eropäätöksen tein itseni ja alle kouluikäisten lastemme vuoksi. Tuurijuoppoutena ilmennyt alkoholismi vuosi vuodelta paheni ja lukuisten yritysten ja monien käänteiden kautta ymmärsin että jotta pysyn järjissäni on pakko lähteä pois.
Tulos tästä kaikesta on nyt se, että puoliso on todella huonossa henkisessä jamassa. “Jotain pahaa on tapahtumassa” kuuluu usein. En tiedä onko se paha häntä itseään kohtaan vai meitä muita vai koko perhettä kohtaan. Välillä karmii ajatus siitä, että toivottavasti meidän perheemme ei ole seuraavaksi Iltasanomien lööpissä perhesurmasta tms. Itsetuhoisuus on ollut myös viime vuosina kovasti pinnalla, itsemurhan uhka leijui ympärillämme tasaisen kammottavana.
Kysymykseni kuuluu: Kuinka ihmeessä saan pysyttyäni kasassa tässä kaikessa karmeudessa?? Miten voin elää sen asian kanssa, että jonkun elämä ehkä voi päättyä eropäätökseni johdosta?
On kamala asia katsoa toisen henkistä luhistumista kun kaiken menettää, mutta mitä muuta voin? Toisaalta tiedän että lasten kanssa muutto oli oikea ratkaisu, mutta syyllisyys toisen olosta on ihan karmeaa. Järki on toista mieltä kuin tunne. Lapset ei tietystikään ymmärrä miksi ihanan ja maailman mukavimman isän luota on pitänyt lähteä pois. Isä myös suree sitä lapsille, kun äiti on näin ikävästi “meille kaikille” tehnyt.
Lisään vielä, että olemme lasten kanssa turvassa, että älkää siitä murehtiko. Olen valppaana myös tapaamisten suhteen, eli valmiusasemissa jos epäilykset herää…
Moi!
Kirjoittelin omista kokemuksistani ja eron jälkeisistä syyllisyydentunteistani äsken toiseen ketjuun, mutta lyhyesti haluaisin rohkaista sinua ja sanoa, että sinä et ikinä-koskaan-milloinkaan missään olosuhteissa ole vastuussa toisen aikuisen ihmisen valinnoista tai päätöksistä!
Myös minun exäni on mennyt alaspäin sen jälkeen, kun heitin hänet pihalle, mutta kynsin ja hampain pidän kiinni siitä, että se on hänen valintansa. Suomessa aikuinen ihminen saa tuhota elämänsä juomalla, jos niin haluaa ja se meidän on hyväksyttävä. En ole myöskään kuullut yhtään tarinaa siitä, että toinen ihminen olisi pystynyt ”parantamaan” juopon.
Myös minun exäni uhkaili itsemurhalla juomiskausien aikana ja juomiskausien jälkeen hirveässä morkkiksessa aina kertoi, miten oli seissyt ase suussa junaradalla jne. Silloin olin tietysti paniikissa ja yritin kaikin keinoin lepattaa hänen ympärillään ja saada hänet tajuamaan, että itsemurha ei ole ratkaisu jne. Viimeisellä kerralla, kun mies otti ryyppyputken jälkeen hirveässä krapulassa ja häpeässä taas kerran itsemurha-asian esiin, mulle tuli vaan sellainen olo, että kyseessä on osittain myös vallankäyttö; mies haluaa pitää mut paniikissa, jotta olisin mielinkielin enkä nostaisi ikäviä asioita esiin (tätä samaa hän myös käytti suuttumalla ja aloittamalla mykkäkoulun, jos yritin selvittää hänen tekemisiään yms). En yhtään väheksy itsemurhauhkailuja ja niihin pitää aina suhtautua vakavasti, mutta ihmisellä on myös itsellään vastuu siitä, että yrittää tehdä itsekin asioiden korjaamiseksi jotain (minimissään suostua ottamaan hänelle tarjottua ja järjestettyä apua vastaan) Lupasin viedä hänet hoitoon, mutta kun mies kieltäytyi tästä, niin totesin vaan, että minä en valitettavasti pysty häntä auttamaan, koska en ole alan ammattilainen. Sanoin, että ymmärrän hänen hätänsä, mutta että hän on myös itse vastuussa siitä, että ottaa vastaan apua. Exäni ei halunnut ottaa mitään apua vastaan juomiseen, joka taas ajoi hänet näihin ryyppyputkiin, jotka taas aiheuttivat masennusta ja se taas yhdistettynä ryyppyputkista aiheutuvaan hirveään häpeään ja asioiden sotkeutumisesta aiheutuvaan stressiin aiheutti itsetuhoajatuksia.
En tiedä onko tästä mtään apua, mutta muista, että miehesi elämä ei tuhoudu sinun valintojesi seurauksena. Miehesi elämä tuhoutuu miehesi valintojen seurauksena, jos tuhoutuu. Sinä et ole etkä voi olla vastuussa niistä tapahtuipa mitä tahansa. Aikuinen ihminen voi aina valita toisin ja siksi hän on itse aina vastuussa valinnoistasi. Miehesi voi hakea apua ja on hänen valintansa tekeekö hän niin vai ei. Hän myös kantaa valinnoistaan vastuun. Vastuu ei ole sinun, ei ikinä.
Halauksia ja voiman toivotuksia, vaikka tiedänkin, että tässä tilanteessa se on laiha lohtu! Meitä on täällä kuitenkin monta saman läpikäynyttä. Paremmat ajat ovat tulossa, lupaan sen 
Tervetuloa mukaan Päihdelinkkiin, Ruohosipulitar!
Akvara kirjoittikin jo niin fiksusti, ettei tuohon ole mitään lisättävää. Halusin kuitenkin omalta osaltani rohkaista sinua uudessa elämässäsi, että olet todella tehnyt oikean ratkaisun. Lapsetkin tulevat sen vielä jonakin päivänä ymmärtämään. Toisaalta, lapsille voi myös selittää asian ihan sellaisena kuin se on, että äidin oli ihan pakko ottaa isästä ero, koska äiti väsyi iskän jatkuvaan juomiseen. Jos oltaisiin jatkettu samassa kodissa, olisi äiti lopulta sairastunut ja sitten olisi ollut jo isompi hätä. Äiti ja isä rakastavat edelleen lapsia, mutta eivät pärjää enää toistensa kanssa. Tai jotakin tuollaista. Syyllistämättä isää sen pahemmin.
Voimia ja onnen kantamoisia sinulle täältäkin 
!
“…miehesi elämä ei tuhoudu sinun valintojesi seurauksena. Miehesi elämä tuhoutuu miehesi valintojen seurauksena, jos tuhoutuu. Sinä et ole etkä voi olla vastuussa niistä tapahtuipa mitä tahansa.”
Komppaan Akvaraa, että alkoholistin elämä ei ole läheisen vastuulla, vaikka alkkis tekisi itsemurhan.
Mun eksäni uhkaili myös itsemurhalla, ja hänen isänsä ja yksi veli ovat itsemurhat tehneetkin, heilläkin rankka alkoholismi.
Mun eksällä oli esim. tapaus, että hän uhkaili juopotteluputkessa itsarilla, no, sisarensa ilmeisesti sai järjestettyä ambulanssin - mähän olen kuulema niin kaamea ihminen, että en korvaani lotkauta, vaikka alkkis olisi ollut kuinka hädässä, vaikka itse asiassa olin muistaakseni laittanut sukulaisilleen viestiä sietämättömästä tilanteesta tuolloin(kin).
Ambulanssissa tai sinne häntä viedessä eksäni kävi niin aggressiiviseksi, että poliisit veivät putkaan. Aikanaan hän sitten katkon kautta kotiutui myrskyn merkkinä, tuhosi kotonamme myös minulle tärkeitä asioita ja muutenkin koti oli kuin hirmunyrskyn jäljiltä, kukkaruukut kaatuneina, ikkunat talvikylmillä sepposen selällään ym. Muistan, kuinka oma sänkynikin oli hyisen jäätävä.
Mua pelotti syystä kyllä, ja en olisi halunnut päästää alkkista asuntooni. Mutta alkkispa hommasi poliisit oven taakse, ja koska hän oli tuolloin kirjoilla asunnossani, eihän mun auttanut muu kuin päästää hänet asuntoon. Muistan senkin, kuinka tuohtuneena alkkis selitti poliiseille kotona vallinnutta hävityksen kauhistusta, kuinka mä olen niin kauhea enkä edes siivoa kaatuneiden kukkaruukkujen multaa lattioilta sun muuta. Poliisit muistaakseni sanoivat jotain, että eivät ota kantaa kenenkään siisteyskäsityksiin, vaikka muuten pitivätkin alkkiksen puolta. Läheisellä ei tuon kokemukseni perusteella ole mitään oikeutta kotirauhaan, omaisuuden turvaan eikä fyysiseen koskemattomuuteen, jos alkkis juuri sinä hetkenä, kun poliisit seisovat ovella ei satu riehumaan.
Tää on tietysti normaalielämän puitteissa kauhea sanoa, mutta mun mielestä kärsimys vähenisi huomattavasti, mitä pikemminkin alkkikset päättäisivät itse päivänsä. Lähes kaikkihan heistä ovat joka tapauksessa parantumattomia. Itsemurhalla uhkailu on myös ja nimenomaan vallankäyttöä - alkkis kieputtaa läheistä/läheisiä kurjuuden kurimuksessa.
Hei. Eihän ihminen tiedä mitä kenestäkin vuosien varrella tulee. Ensin hauska hurmuri tai kova työihminen voi muuttua hulluksi juopoksi joka tuhoaa kaiken. Miksi? Iänikuinen kysymys. Miksi Jeppe juo. Ei tosiaan vaimon tai lasten vuoksi, vaan se joskus, sanon joskus voi johtua menneisyydestä, siellä tapahtuneista väärinkäytöksistä tai muusta kaltoin kohtelusta. olen vuosien varrella jutellut useiden alkoholistien kanssa jotka ovta raitistuneet että lapsuudessa, tai suvussa on jotain “pahuutta” ja sairasta käytöstä joka on kyllä hyvin peitelty ja salattu. Miten sen muutoin peittää kuin yrittämällä pontevasti salata.
Uhreja ovat kaikki jotka joutuvat alkoholismin pelinappuloiksi. Siis se joka juo ja ne jotka kärsii vieressä.
Ja monen muunkin kieron käyttäytymisen uhreja on, paljon. mutta onneksi ihmiselle on annettu kyky selviytyä. Varsinkin nykyisin on apua tarjolla niille jotka ovat kärsineet muiden hyväksikäytöstä millä tavalla se sitten esiintyykään. Omalla kohdalla toipuminen alkoi kun aloin käsittelemään vihaa ja anteeksiantamattomuutta. Toinen ei lakannut juomasta mutta minä en enää niin paljoa henkisesti pahoinvoinut. Välillä tulee muistoja ja muistutuksia ja viha kuohahtaa mutta se laantuu kun annan sen laantua. En ala ruokkkia vihaa ja kostoa, vaan myönnän että olin naimisissa sairaassa suvussa joka oli varmaan jo edellisten sukupolvien aikana vääristynyt. Toivon että lasteni myötä suvun kiero elämä katkeaa ja hyvä elämä voittaa.
Minun isäni oli nuorena narkkari, myöhemmin perheen perustettuaan pilvenpolttaja ja alkoholisti. Väkivaltainen. Äiti lähti meidän kahden lapsen kanssa karkuun muutaman kerran, lopulta lähti kokonaan. Muutimme lähiseudulle. Isä pyysi äitiä takaisin, vietin yhden viikonlopun isän luona. Veli ei halunnut tulla. He olivat asumuserossa varmaan reilun vuoden. Sitten isä teki itsemurhan. Jätti kirjeen, ettei ole meidän syy. Minä ja äiti löysimme hänet hirttäytyneenä uuninpellin ketjuihin. Olin yhdeksän. Äiti on myöhemmin kertonut, että hänen teki mieli lähteä isän perään.
Mutta hän selvisi ja myös me lapset. Meistä tuli vahvoja ja elämässä edenneitä. Toki oli kipuilunsa kummallakin, mutta niin on kaikilla teineillä, tai ainakin useilla!
Nyt sitten olen itse alkoholistin avovaimo. Pelkään. On vaikea jättää häntä, koska tiedän miten miehen voi käydä, ja kuinka se romuttaisi minut, että elämäni tärkeimmät miehet olisivat menneet oman käden kautta itsesäälinsä, toivottomuutensa ja yksinäisyytensä vuoksi. Karmea karman laki tai mikä lie.
Oma mieheni ei ole sen kaltainen että tappaisi itseään, ehkä. Tai tekisi perhesurmaa, ehkä. Lähes kuka tahansa pystyy moniin tekoihin, jos tarpeeksi toivotonta. Monesti ollut kiitollinen äidille siitä, että hän lähti ja pelasti meidät, tavallaan siitä, että isä lähti yksin. Ei tehnyt ns. Laajenettua itsemurhaa. Karmea termi. Monesti juopuneena huusi, että tulee ja tappaa meidät kaikki.
Elämä on kaikkein arvokkain, myös juopon henki. Siksi sen ohuutta on kamala katsoa vierestä. Jos mieheni ei tee itselleen suoraan mitään, hän tappaa itsensä epäsuorasti antamalla alkoholin viedä hänen terveytensä. Samalla antaen sen viedä hänet myös minulta. Hän se tässä minut jättää.
En tiedä mitä sanoa, ehkä sen että voi video ja kaikki kirosanat vihaan alkoholin tuomaa surua ja murhetta niin monelle, ylisukupolvista paskaa. Kiskoisivat vaikka rautaa tai lapioisivat ojia omin käsin peltoon jos niin ahdistaa :mrgreen: