On syitä ja seurauksia. Mulla oli paljon syitä, on vieläkin… Kun mä rakensin muurin, enkä luottanut keneenkään. en saanut apua mistään. Ei mua osattu auttaa, kun en voinut kellekkään kertoa. En uskonut enää ihmisiin. Mulla meni luottamus ihmisiin, sen seurauksena rakensin vahvan muurin mun ympärille ja rupesin selviytyy yksin. Se tais olla yks syy, siihen miks rupesin pakenemaan elämää. Mä halusin kadottaa kaiken ja kattoo kuinka kaunis maailma voi olla. Ja se oli. Se oli niin hiton kaunis, ja mä rakastuin. Elin sumussa ja samalla mun elämä tanssi nuoralla, kuoleman rotkon päällä. Olisin voinu tippua minähetkenä hyvänsä. Tuhosin mun elämää hiljaa ja se oli kuin venäläistä rulettia. Mä halusin vaan kadota.
Mä luulin et löysin avaimet taivaaseen, mutta todellisuudessa pääsinkin helvettiin.
Oon niin tottunut siihen elämäntapaan, niin tämä vuoden kuivilla olo tuntuu aika vieraalta. Tää on mulle iso saavutus ja haluun pitää kii tästä…mutta toisaalta mul on vaan koko ajan ikävä sitä elämää. Se ku ihminen on tottunut elämään tietynlaista elämää, niin hiton vaikeeta muuttaa suuntaa… Siihen tuttuun ja turvalliseen kaipaa aina takas. Varsinkin kun yksikin vastoinkäyminen taas ja mielikin ihan hajalla. Vuoden kuivilla, mut pää on vieläkin ihan rikki ja hajalla… Enkä tiedä miten mä pääsen kiinni tähän elämään ja selvittää päätä kunnolla… Kai aika näyttää…
.