Sydämessä suru, mielessä pelko

Juuri näin, ei ole annettu vaihtoehtoja. Pakko yrittää jatkaa ja jaksaa, vaikka ei jaksaiskaan. Mitä muuta voisi tehdä? Lapsi ei palaa takaisin “sieltä”, ei vaikka kuinka huutaisi.

Mutta kuten Jeanille vastasin, niin huutaa saa, jos huudattaa. Kirota ja huutaa!

Viimeisimmän kirjoittamiseni jälkeen n. 3 viikkoa minulla oli sellainen olo, että pojalla yritys päästä kannabiksesta eroon on vahva. Nyt viimeisen viikon olen taas ollut epävarma siitä, missä mennään.

Puhelimessa on ollut vähän “nihkeämpi” ja en ole ollut aivan varma äänestä, että miltä se nyt kuulostaa. Ja hetihän se on minulle merkki, että polteltu on. En minä minkään muun piikkiin mitään “poikkeamaa” osaa ajatellakaan.

Viime viikonloppuna tarvitsin pojan apua kotona. Viikolla kun soittelin varmistaakseni, niin kun en heti saanut puhelimeen, iski minulle paniikki. Lopulta sitten sain kuitenkin kiinni ja poika piti lupauksensa ja tuli paikalle niin kuin oli sovittu ja me pääsimme lähtemään pidennetylle viikonloppureissulle. Emme nähneet kuitenkaan toisiamme, koska poika tuli meidän lähtömme jälkeen ja sai lähteä maanantaina pois ennen paluutamme. Näin oli alunalkaen sovittukin. Hommansa oli hoitanut sovitusti.

Tosin minua sitten vaivaa, kun maanantaina paluumatkalla soittelin, että voisiko olla vielä yhden yön kotona, niin voisimme viettää tiistaipäivän yhdessä. Mutta se ei hänelle käynyt. Oli sitten jo kiire kotiin. Ymmärrän sen, mutta silti harmittaa ettei naamatusten nähty. Isäntä koittaa toppuutella minua ja varoittaa maalaamasta piruja seinälle.

Viikonlopun reissumme oli onnistunut ja pitkästä aikaa minä pystyin vähäksi aikaa unohtamaan tämän kaiken paskan. Minä jopa nukuin sikeästi ja levollisesti.

Olen nyt käynyt kaksi kertaa miekkarissa keskustelemassa. Kai ne ovat minusta huolissaan, koska nyt on kerran viikkoon tapaaminen. Ja kädestäpitäen ohjeet miten toimia heidän heinäkuussa olevan kesäloman aikana jos iskee akuutti tilanne. Keskustelut ovat hyväksi minulle. Mutta olen myös molempien kertojen jälkeen ollut NIIN rikki, että menee pari päivää “toipumiseen”. Miten puhuminen voi olla näin raskasta. Helpottaakohan se missään vaiheessa?

Minulle määrättiin mielialalääkitys. En ole vielä hakenut niitä, koska en halunnut aloittaa niitä ennen reissuamme. En ole koskaan käyttänyt ko. tai vastaavaa lääkitystä ja minua oikeasti pelottaa, miten ne minuun vaikuttavat. Juuri nyt ei ole rahaakaan hakea niitä. Loppu viikosta on vasta rahaa riittävästi ja siihen asti minulla on aikaa ajatella mitä teen.

Pojalla on tänään puhelin suljettuna.

Soitin sitten tyttöystävälle. Hän vahvisti aavistukseni. Ei kannabiksesta olla eroon päästy. Ei käytä juuri nyt päivittäin, mutta sitten kun kamaa on niin polttelee useamminkin päivässä.

Siitä se sitten taas lähtee. Seuraavaa katastrofia odotellessa.

Piina, jos suinkin mahdollista, niin aloita lääkitys. Se ei poista surua tai pelkoa, mutta voi helpottaa niiden käsittelemistä ja ahdistuksen kanssa elämistä. On tärkeää, että yrität pitää itsestäsi mahdollisimman hyvää huolta, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ota kaikki apu, mitä sinulle tarjotaan, vastaan. Se ei muuta mitään poikasi elämässä, mutta kun itse jaksat elää paremmin omaa elämääsi, olet myös vahvempi ja valmiimpi auttamaan, jos poikasi apua pyytää.

Olen pahoillani puolestasi, jatkuvan huolen ja pelon kanssa on äärimmäisen raskasta olla.

Hei Piina

Jean on ihan oikeassa. Läheisen tulee pitää huolta itsestään. Vaikka tuntuisi, että sillä ei ole vaikutusta poikaasi, niin “pitkässä juoksussa” käyttäjän on hyvä nähdä että vain itseään arvostamalla voi saavuttaa tuloksia.
Tee niitä asioita jotka ovat sinulle tärkeitä. Ei niiden isoja tarvitse olla, kunhan koet mielihyvää.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Luin vain ketjun alun viestit… Aivan kuin oisin lukenut omaa tarinaani… omia tuntemuksiani. Olen myös käyttäjän äiti… Poikani oli aikanaan maailman ihanin poika joka on kadonnut jonnekkin aineitten ja lääkkeiden myötä. Tämä huoli ja pelko on kamalaa. Nytkin rinnassa sellainen möykky… pelkään jotain ikävää sattuvan/sattuneen … Aivan karsea olo mutta mitään ei voi tehdä kuin toivoa parasta ja samalla pelkään pahinta :frowning: Olen kanssa niin kamalan uupunut ja väsynyt… Jollain ihmeen keinolla kuitenkin olen selvinnyt töistäni, toistaiseksi… Ja ei ole ketään kenen kanssa asiasta puhuisi tai tunteista peloista pojan käytöksestä ym .

Hei Miisukka

Hyvä että löysit Vilpolan. Täällä voit kirjoittaa omista tuntemuksistasi ja täältä saat myös vertaistukea ja tietoa.
Kehoittaisin myös soittamaan Irti-Huumeista ry:n auttavaan puhelimeen ja IH:n Läheis-ja Perhetyönkeskuksesta voit varata keskusteluajan itsellesi tai vaikka vain jutella työntekijöiden kanssa.
Yhteistiedot löytyvät täältä: irtihuumeista.fi/
Yksin ei pidä jäädä näiden asioiden ja tuntemusten kanssa. Et ole ensimmäinen, etkä viimeinen vanhempi jonka lapsi ns. sortuu huumeisiin.
Jos paikkakunnallasi kokoontuu IH:n vertaistukiryhmä uskaltaudu rohkeasti mukaan. Omaa oloa helpottaa kun voi puhua tilanteestaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Poika ollut nyt viimeisen n. kahden viikon aikana pariinkin otteeseen kotikylällään. Mistä olen hyvin onnellinen. Halunnut viettää aikaansa meidän ja parhaimpien kavereidensa kanssa. Nauraa, ottaa katsekontaktin eikä väistele silmiin katsomista, lyhythihainen T-paita päällä, ei kulje koko ajan 1½-litran vesipullo kainalossa, levollisempi kuin aikoihin.

Pientä valoa tunnelin päässä näkyvissä. Mutta en uskalla kuitenkaan odottaa siltä liikoja. Tuskin koskaan uskallan odottaa. Olen kuin jarrut päällä koko ajan, estän itseäni hyppäämästä ½ metriä ilmaan näiden pienten hyvien merkkien vuoksi. Ettei pudotus olisi niin raju jos matto vedetään jalkojen alta.

Itse olen nyt syönyt niitä mielialalääkkeitä vähän auki 2 viikkoa. En osaa sanoa niistä vielä suuntaan enkä toiseen. Sen koen positiivisena, että en koe menneeni niistä “älyttömän sekaisin”, mitä ehkä eniten pelkäsin. Pelkäsin sitä, että minusta jotenkin päällepäin näkisi, että olen lääkityksellä. Nukkumiseen se on tuonut sellaisen avun, että se pätkä, minkä nukun, niin nukun jotenkin levollisemmin ja sikeämmin. Itse nukahtamiseen se ei mielestäni ole tuonut apua - edelleen nukahtaminen kestää hyvin pitkään. Mutta keskellä yötä heräämisen jälkeen sitten uni tulee kuitenkin nopeasti ja sen koen suurena helpotuksena.

Tunnen itseni jotenkin virkeämmäksi. Se on varmasti edistystä. Ja eiköhän se tätä jaksamista nyt kuitenkin paranna kaikin puolin. Voi kun tämä kantaisi ja jatkuisi näin.

En tiedä mitä seuraavaksi.

Ensimmäinen itsariyritys pojalla takana.

Ei tule edes huutoa minulta. Voimat loppu.

Hei Piina

Jotta jaksat eteenpäin soita vaikka kuntanne Terveyskeskukseen ja kerro tilanteesi. Sinun täytyy saada nyt apua itsellesi.
Voit myös soittaa Irti-Huumeista ry:n Läheis-ja Perhetyökeskuksen numeroon joka löytyy
IH:n etusivulta. Sieltä saat ainakin ensi hätään keskusteluapua.
Vaikka käyttäjillä menee vuosia ennenkuin he ottavat apua vastaan, läheisten ei pidä tehdä niin.
Poikasi itsemurhayritys oli hätähuuto hänen tilanteeseensa. Toivottavasti hänkin ottaa nyt apua vastaan.
Käyttäjän polkuun ei ole kirjoitettu loppupäivämäärää, siksi se tekee tämän asian niin vaikeaksi. Toivoa on kuitenkin aina. Suurin osa selviytyy rankkojen kokemusten jälkeen kuiville ja palautuu yhteiskuntaan.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Minä käyn keskustelemassa. Ja olen pitkällä sairaslomalla, jonka loppua ei näy, ja lääkityksellä. Mennään yksi askel eteen - ja viisi taakse.

Tuntuu, että tässä nyt näiden “pienten kuolemien” jälkeen valmennetaan minua vaan siihen lopulliseen.

Tässä on hajonnut kaikki. Myös parisuhde.

Minun tyttäreni ensimmäisestä itsemurhayrityksestä kesti noin kaksi kuukautta onnistuneeseen hirttäytymiseen. Vaikka ensimmäinen yritys oli jo todella paha (Häntä leikattiin sen jälkeen yli 9 tuntia), mitään apua ei ollut saatavissa, koska hän oli 18 v. juuri täyttänyt. Muistan sen mykän järkytyksen ensimmäisen yrityksen jälkeen, olin pelännyt hänen kuolemaansa, mutta en ollut osannut pelätä itsemurhaa. Nyt aloin pelätä sitäkin ja turhaanhan en pelännyt. Hänen elämänsä päättyi 2.8.2011.

Ensimmäisen yrityksen jälkeen kävelin suoraan mielenterveystoimistoon hakemaan itselleni apua. Siitä oli se hyvä puoli, että kun tyttäreni sitten kuoli, minulla oli jo hoitokontakti olemassa. Käyn edelleen psykiatrilla. Enkä edelleen tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin muuttaakseni lopputulosta.

Tervehdys kaikille. Pitkästä aikaa.

On pitänyt kirjoittaa monta kertaa. Välillä oli tunnuksetkin hukassa. Ja pitkään vitkuttelin uudet saatuani. Paljon on aikaa kulunut. Ja paljon on tapahtunut. Ehkä hyvääkiin.

Poika on muuttanut takaisin kotipaikkakunnalle. Ovat tyttöystävän kanssa edelleen kimpassa. Viikot opiskelevat samassa koulussa. Raastuvassa on istuttu 2 kertaa ja hovissa kerran. Hovista tuli pojalle “vapauttava” päätös. Linnaa ei heilahtanut mutta kortti ollut pitkään hyllyllä. Ollaankohan me nyt läpikäyty 4 vai 5 psykoosia. Tai osastojaksoa.

Sen itsariysityksen jälkeen budin poltto on ollut satunnaista. Kuten myös viinankin käyttö. Järkyttäviä katastrofeja ei ole ollut. Ja pieniä ei lasketa :wink:.

Nyt minulla on pojan suhteen lupaavaa valoa näkyvissä tunnelin päässä. 3-viikkoa sitten oli kavereineen ryypisfkelemässä ja naapurikaupungissa joutuivat tappeluun. Poikani oli mennyt väliin puolustamaan kaveriaan (joka sai pahasti pullosta päähän) ja sai sitten itsekin tuta. Sunnuntai aamuna kävi lääkärissä ja soitti minut hakemaan hänet sieltä. Kun menin, niin lääkäri oli ohjannut häntä menemään akuuttipsykologian poliklinikalle. Ja poika kysyi lähdenkö maanantaina viemään häntä. Tottahan minä vien!

Ajattelin vain siinä hetkessä, että kunhan poika krapuloistaan toipuu, niin ilmoittaa, ettei hän mitään apua tarvitse ja se siitä sitten.

Maanantai aamuna hän hälyytti minut kuskaamaan asioidensa hoitoreissulle. Poliisilla kävimme ensimmäisenä ihmettelemässä kumottua tuomiota (kukaan ei tiennyt mitä se sitten merkitsee… tuomio sinänsä kärsitty). Ja poliisilta tultuaan sanoi, että mennään sinne psyk.polille. Olin “wau” - tätä ei siis unohdettu.

Poika keskusteli siellä varmaan lähemmäksi tunnin ja kun tuli autoon, niin sanoi, että hänelle suositeltiin A-klinikalle menoa. JA KYSYI “MENNÄÄNKÖ SAMAN TIEN”? Minä aivan ymmälläni En jotenkaan osannut mitenkään suhtautua tähän juttuun, kun täydellistä katastrofia ei ole nyt ollut päällä

Menimme A-klinikalle. Jälleen odotin autossa n. tunnin ja kun hän tuli sieltä, sanoi “ehdottivat, että minä kirjautuisin katkolle sisään”. Siihen minä vastasin “ei olisi hullumpi ajatus”. Mutta en kysynyt sen enempiä. Kysyin, mihin nyt mennään. Ja poika sanoi, että mennään ekaksi hänen kotiinsa, katkolle voin mennä tänä iltana yhdeksään saakka tai heti huomen aamulla 8 jälkeen.
Edelleen olin hyvin epäuskoinen koko asiasta. No, menimme hänen luokseen ja siihen tuli yksi kaveri. Pojat olivat hyvin huolissaan kolmennesta tyypistä, joka soitellut edellis yönä aivan skitsopuheluja ja sitten sen jälkeen eivät ole saneet häneen mitään yhteyttä.

Poikani siinä pohti, että lähteekö heti illalla sinne katkolle ja tämä hänen kaverinsa pyysi, että lähtisivät etsimään sitä kadonnutta “veljeään”. Minä en puuttunut mitenkään. Mielessäni ajattelin, että jos ei mene tänään niin sitten voi vielä mieli muuttua yön jäljiltä.

Pojat lähtivät etsimään sitä kaveriaan. Ajoivat pitkin lääniä. Eikä missään mitään. Soittivat lopulta poliisille ja saivat sitten tietää, että oli aamulla ajanut jorvakkoon ja on sairaalassa. Todennäköisesti lakkapäissään. Pienillä vammoilla selvisi, mutta aika karmeaa on senkin pojan alamäki ollut katsoa!

Meidän pojat tulivat aamuyöstä kotiin ja silloin poikani vielä sanoi, että tämä hänen kaverinsa lähtee viemään hänet sinne katkolle. Soitti sitten puolenpäivän aikaan minulle, “sopiiko, että menen vähäksi aikaa nukkumaan. Herätä minut viimeistään 19 aikoihin ja käykö, että sinä lähdet viemään minua?”

Näin teimme. Minä olin hiljaisen hämmentynyt tilanteesta. Toki älyttömän hyvilläni - poikani teki tämän päätöksen selvin päin ja täysin omasta halustaan. Hän oli siellä katkolla vähän vaille 2 viikkoa. Ja kertoi, että osaston henkilökunta on “huipputyyppejä” ja lääkäri “mainio”. Kertoi myös, että kun hänelle oli tehty puhallukset ja seulat eka iltana. Niin puhallus nolla ja seulassa oli THC (oliko se nyt noin siitä kannabiksesta?) “värähtänyt” aivan minimaalisesti ja että se oli laitettu puhtaana.

Katkolla ollessaan hän osallistui NA-ryhmään ja siitäkin oli aivan haltioissaan. Vetäjä kuulema “huipputyyppi” ja siellä hän haluaa jatkaa. Kysyi minulta, kuskaanko minä häntä sinne kun häenllä ei ole vielä korttia (kesällä saa takaisin). Siihen vastasin "niin kauan kun sinä haluat itsellesi hoitoa, minä kuskaan sinua vaikka maailman ääriin!)

Olen vähän pihalla tästä käänteestä. Onnellisesti pihalla. Mutta kun olen pohtinut tätä, niin minä luulen, että nyt tapahtui pienelle ajalle sellaisia asioita, että hän ehkä heräsi. Ja haluaa kaikesta eroon. Tämä pahoinpitelyjuttu, se kaverin mettään ajo ja sitten tuli vielä samaan syssyyn sieltä hovista se “vapauttava” päätös. Ja vaikka se oli “hyvä” niin eihän se muuten ollut kaunista luettavaa (antoi myös minun lukea sen) - aika älyttömän järkkyjä ne oli lukea, miten hän oli psykoosissa käyttäytynyt. En tiedä muistaako hän niistä itse mitään, mutta nyt ainakin luki mustaa valkoiselta. Ehkä nämä kaikki nyt vaikutti.

Mutta oli miten vaan, niin toivon kipinä elää. Ja olen niin onnellinen, että hän teki tämän päätöksen selvinpäin ilman kenenkään painostusta. Toivon sydämestäni, että tämä kantaa (silti en uskalla tuuletella).