Sydämessä suru, mielessä pelko

Olen lukenut jo muutaman vuoden täällä näitä kirjoituksia. Välillä aktiivisemmin. Välillä olen välttänyt tietoisesti - olen ajatellut “suojelevani” itseäni. Ja varsinkin jos kirjaudun ja osallistun niin annan koko käden… Että se on merkki itselleni menetetystä pelistä.

Ja tässä minä nyt olen. Väsyneenä, uupuneena, pelokkaana.

En minä tiedä mistä aloittaisin. Mutta pelkoni on, että tiedän mihin tämän lopetan.

Olen äiti. Täysi-ikäinen poikani on huumeongelmainen. En tiedä miten pitkällä olemme. Pelkään, että liian pitkällä.

Taas valvottu yö takana. Niin paha olo, että oksettaa. Sydämen paikalla vain möykky, joka ei liiku mihinkään suuntaan.

Tämä meidän elämä on ollut katastrofista toiseen. Alusta asti. Katastrofit ovat vain muuttaneet matkanvarrella muotoaan. Tätä huumehelvettiä on nyt ollut ehkä n. 4 vuotta. Alkanut ehkä siinä vaiheessa kun poika muutti opiskelupaikkakunnalle (17 vuotiaana). Tätä ennen tupakka, viina, ehkä kannabiskokeilu. Ehkä resilar ja sieniä. En ole varma. Nämä “paljastuneet” tässä aikojen saatossa.

Opiskelupaikasta löytyi tyttöystävä. Minä huokaisin helpotuksesta. Tuntui, että puolet huolesta on harteiltani poissa. Voi kuinka väärässä minä olinkaan. Ehkä ovat yhdessä käyttäneet kannabista. Tyttöystävällä ainakin näyttävä repertuaari vesipiippuja. Vaikka enhän minä vieläkään ole varma, että poltetaanko niillä huumeitakin.

Opiskelun päätyttyä poika palasi kotipaikkakunnalle. Sai töitä. Muutti omilleen asumaan. Kaikki näytti ja vaikutti hyvältä. Toimi täysin itsenäisesti. Viinaa otettiin välillä liikaa ja sekin aiheutti ongelmia. Mutta ei mitään sinänsä peruuttamatonta. Käytiin puolin ja toisin kylässä ja en kuitenkaan havainnut missä mennään. Jossain vaiheessa minä kyselin kyllä asiasta sekä pojalta että tyttöystävältä että kavereiltakin. Mutta eihän kukaan mitään kerro.

Noin pari vuotta sitten tuli täydellinen romahdus. Tyttöystävä hälytti apuun. Poika oli täysin sekaisin valvottuaan vähintään 4 vuorokautta. En ole varma siitäkään, etteikö voisi olla enemmänkin. Silloin tyttöystävä kertoi, että budia on käytetty pitkään. Aluksi satunnaisesti ja n. viimeiset 3kk lähes päivittäin. Sitten tämä täydellinen romahdus oli aiheutunut jonkin amfetamiini johdannaisen ensi kokeilusta. Tämän siis poika kertoi sitten muutamaa päivää myöhemmin. Mutta silloin siis ensimmäinen pakkohoitomääräys psykiatriselle. Psykoosi se kai oli. Poika oli jo silloin täysi-ikäinen ja täyttä varmuutta diagnoosille en ole saanut. Se osastojakso taisi olla 5-6 vrk. Tai sen, mitä ne sillä pakkohoitomääräyksellä voi pitää.

Silloin kyllä vietiin kotonaan olevat huumeet ja välineet - tarkkuusvaakaa lukuunottamatta, osastolle hävitettäväksi. Minä olin mukana. Poika säikähti kyllä tätä amfetamiinin ensi kokeiluaan rankasti.

Tämän jälkeen hänellä oli halu päästä kannabiksesta eroon. Muuttivat sitten tyttöystävän kanssa toiselle paikkakunnalle. Alkuun sielläkin oli mennyt “ihan hyvin”. Tarkemmin kun ajattelen, niin tiedä sitten mitä sekin tarkoittaa!

Mutta nyt sitten tämä kevät on ollut helvetti. Tyttöystävä kertonut, että se kannabiksen käyttö oli jälleen muuton jälkeen pikkuhiljaa satunnaiskäytön jälkeen levahtanut päivittäiseksi. Parisen kk sitten jälleen psyyke sekaisin ja pakkohoitomääräyksenä osastolle “raamit kaulassa”. Pakolliset muutama päivä siellä. Sitten kotiin ilman mitään jatkosuunnitelmaa. Tai näin minulle ainakin kerrottiin.

Olisiko ollut pari viikkoa kotona. Tiiviisti pidettiin yhteyttä ja pojalla jonkinlainen halu päästä kannabiksesta eroon. Mutta ei kuitenkaan suostunut hakemaan avohoidon puolelta apua. Tuli sitten kotipaikkakunnalle kun psyyke lähti kierroksille. Ahdistusta, pelkotiloja, unettomuutta. Tai siis luulen, ettei pystynyt nukkumaan lainkaan. Täällä iski jälleen täysi paniikki ja sitten halusi kyllä itse apua. Ja saimme sen avun järjestettyä ja saatiin poika osastolle vapaaehtoisesti omasta halustaan. Tämä reissu oli vähän yli viikon mittainen.

Nyt pari päivää sitten tulivat yhdessä taas kotipaikkakunnalle. Psyyke ei hyvässä jamassa. Ajatus hyvin pirstaleista. Poika on kuin kävelevä zombie, laihtunut paljon ja ei huolehdi itsestään juuri lainkaan. Viikonloppu oltu tiiviisti yhdessä. Valvottu ja valvottu. Kun ei poika osaa vaan nukkua. Hoitoon ei “vielä” halunnut. Lähinnä oli kiukkuinen ja hyvin väsynyt. Vanhat asiat kiertää. Kostonhimoinen. Itsetuhoisia kommentteja. Levoton. Tyttöystävän mukaan sairaalastapääsyn jälkeen ei ole käyttänyt kannabista. Kaljaa kuuleman mukaan kerran. En tiedä määrää.

Lähtivät kotiinsa, vaikka en olisi halunnut päästää. Ymmärtääkseni halu päästä kamasta eroon ja kai onnistuttukin jossain määrin. Tietääkseni tyttöystävä ei käytä - eikä kyllä näytäkään siltä. Molemmilla jotenkin aivan “sairas” suhtautuminen oikeisiin lääkkeisiin ja toisaalta se vallitseva nuorison suhtautuminen kannabikseen - luonnontuote. Poika haluaa kuiville omin voimin ja keskustelun avulla. Käynyt viimeisen osastojakson jälkeen ehkä 2 kertaa keskustelemassa paikallisella A-klinikalla. Seuraava aika joskus myöhemmin. Tilanne vaan taas aika akuutti. Kehoitin ottamaan yhteyttä sinne klinikalle, että pääsisi aikaisemmin juttelemaan.

En voi tietää, että onko oltu ilman kannabista. En voi tietää, että onko se ainoa huume, mitä nyt on mennyt. Pelkään ettei. Mitä nämä kaikki psyyken ongelmat nyt ovat? Meneekö kannabis kuitenkin koko ajan? Vai meneekö vahvempia, vaikka muuta väitetään?
Jos ei mene, niin onko tämä käyttö jo aiheuttanut pysyvät vauriot?

Aina kun näemme, niin pelkoni vaan kasvaa. Onko se viimeinen tapaamisemme? Tänään tunne oli erittäin vahva. Yritän kaivaa positiiviset asiat - tulee kotiin, vastaa puhelimeen, pyytää apua. Ja silti on olo, että huijaan näillä kaikilla itseäni.

Piina hyvä. Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut sinulle. Voi olla, että syy on meillä monella se, että tiedämme liiankin hyvin, miltä sinusta tuntuu. Miltä pelko ja epätietoisuus ja epävarmuus kaikesta tuntuu.

Se, että poikasi on sinuun yhteydessä, vastaa puheluihin, käy luonasi, pyytää apua, on hyvä merkki. Silti - niin kurjaa kuin se onkin - varoitan uskomasta aineiden käyttämiseen liittyviin vähättelyihin: ei muuta kuin kannabista, vain kerran olutta, ei oikeastaan kannabistakaan kuin joskus… Ilmeisesti myös omat havaintosi kertovat muuta. Tuskin sellaista päihteiden käyttäjää onkaan, sen enempää alkoholistia kuin narkomaaniakaan, joka kertoisi koko totuuden.

Oletko tietoinen, mitä kaikkea kaduilla liikkuu ja mitä kaikkea voidaan käyttää huumaamistarkoitukseen? Suosittelen lukemaan kaikkea mahdollista tietoa. Ei siksi, että poikaa pitäisi epäillä kaikesta, vaan siksi, että mitä enemmän itse tiedät, sitä paremmin voit yrittää puhua pojan kanssa, tiedoiltasi tasavertaisempana.

Peittely kuuluu huumeiden käyttöön ikään kuin sisään rakennettuna - vielä paljon enemmän kuin alkoholiin - sillä huumeiden laittomuus tekee kaikesta niihin liittyvästä kiellettyä ja piiloteltavaa.

Tässä laittomuudessa on minusta meille huumenuorten vanhemmille iso ristiriita. Luulen, että me kaikki toivoisimme huumeiden katoavan maailmasta, mutta kieltämällä ja laittomuudella ne eivät katoa. Pysyvät vain pimennossa ja piilossa, vaikeasti käsiteltävinä ja ymmärrettävinä. Oikeaa tietoa sekä aineista että narkomaanien todellisuudesta on vaikeaa, joskus tuntuu, että lähes mahdotonta, saada.

Toivon, että voisin jotenkin auttaa sinua, Piina. Kysy, keskustele, jaa. Yritän olla enemmän paikalla.

Tämä on vaan niin tuttua… Ikävästi kuulostaa, että on nautittu muutakin kuin kaljaa ja kannabista :frowning: On niin kurjaa, kun emme voi vaikuttaa lastemme elämään halutulla tavalla. Pitäisi osata antaa tilaa positiivisille ajatuksille ja omalle elämälle. Emme voi elää lastemme puolesta, voimme vain toivoa heille kaikkea hyvää! Päivä kerrallaan ajattelemaan jotain muuta. Kesä tulossa ja kauniit ulkoilu ilmat, ehkä vähän puutarhaan kitkemään ja heittelemään kiviä rannalle. Pieni hetkikin muuta ajateltavaa on hyvä :stuck_out_tongue: Niin kauan kuin poikasi ottaa yhteyttä, tiedät hänen olevan tässä maailmassa. Olet hänelle myös tärkeä! Keskustele asiasta ja tunteistasi, se pienentää hetkeksi taakkaa. Yritetään me äidit jaksaa, muutakaan vaihtoehtoa meillä ei ole!

Olen aika hyvin kartalla mitä kaikkea liikkuu ja mitä kaikkea voidaan käyttää huumaustarkoituksessa. Olen lukenut näitä keskusteluja jo kuitenkin useamman vuoden. Useampaa palstaa. Sekä käyttäjien että omaisten ja asiantuntijoidenkin tekstiä. Ja minun on jo pitänyt kirjautua monta, monta kertaa aikaisemmin, mutta en ole vain pystynyt.

Minulla on ollut jo välillä sellainen olo, että kokeilen itse miltä joku huume tuntuu. Olen sanonut sen pojallekin. En ole kuitenkaan sitä tehnyt. Puhuttu on paljon. Ja nyt tuntuu, että en voi omista tuntemuksistani puhua hänelle, koska ottaa niin vahvasti ne ja tuntuu, että se sekoittaa sitä psyykettä entisestään. Poika ei osaa käsitellä mielestäni minun pahaa oloa ollenkaan. Tosin en minä itsekään osaa. Minun koko elämänhallintani on mennyt. En saa mitään aikaiseksi. Olen jotenkin itsekin aivan zombie. Masennusta on nyt myös itselläni ja siihen olen nyt vasta lähtenyt hakemaan apua. Keskustelut tähän asti ovat olleet lähinnä paniikki rääkymisiä. Puheesta ei tule mitään.

Uneni ovat olleet sekaisin jo pitkään. En osaa nukkua. Käyn horroksessa ja sitten säpsähdän hereille. Nyt ihan viime viikkoina on tullut myös painajaisia. Ja aina niissä on poika. Hortoilemassa milloin missäkin. Tai sitten sitä tuo poliisit tai ambulanssi. Tai minä itse olen sitä etsimässä pitkin mantuja. Minusta tuntuu, että en uskalla enää senkään vertaa nukkua.

Minä inhoan puhelinta. Joka kerta kun se soi, niin minä melkein saan sydänkohtauksen. Joka kerta puhelimeen vastatessa minun pitää “kasata” itseni, että voin keskustella soittajan kanssa. Jos poika tai pojan tyttöystävä soittaa, niin valmistaudun aina kuulemaan katastrofista. Ja jos tuntemattomasta numerosta soitetaan, niin en haluaisi vastata ollenkaan. Nekin puhelut ovat tulleet tutuiksi tässä aikojen saatossa. Tosin nehän ovat nyt vähentyneet, koska poika on täysi-ikäinen, niin minulle ei ole kenelläkään velvollisuus ilmoittaa mitään. Viimeksi kun tällainen puhelu tuli, niin se johtui ainoastaan siitä, että poliisi oli “huolissaan” minun autostani.

Joka kerta minä pienesti kuolen jos kuulen pihaamme ajavan auton sellaisena ajankohtana, että se on minulle odottamaton. Joka kerta valmistaudun siihen, että poliisi tulee tuomaan sen viestin.

Viranomaisten kanssa nykyisin on aivan mahdotonta. Minä saan kuulla vain ja ainoastaan, että asia ei minulle kuulu. En ole koskaan härdelli tilanteessa “halunnut tietää” mitä on tapahtunut vaan olen halunnut kertoa kaiken mahdollisen mitä minä tiedän pojan tilanteesta ja pyytänyt, että ne ihmiset jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä, niin oikeasti huomioisivat sen psyyken tilanteen. Viimeksi poliisi sitten lopulta uskoi ja he passittivat pakkohoitomääräyksellä osastolle. Myös terveydenhoitopuolella saan aivan käsittämätöntä suhtautumista itseeni. Ajellut tässä kahden viimeisen osastokeikan aikana satoja kilometrejä katsomaan poikaa. Ja kun hän on halunnut minut mukaan lääkärikeskusteluun, niin huoneeseen mennessämme lääkärin ensimmäinen kommentti on ollut “mitäs te täällä teette”.

Tyttöystävä ei tunnu tekevän mitään hyvää tällä hetkellä pojalle. Hänen suhtautumisensa kannabikseen on hyvin myönteinen. Häntä ei haittaa jos silloin tällöin poika sitä käyttäisi. Mutta maailman vaarallisin asia hänen mielestään on reseptilääkkeet. Kuulin nyt, että pojalle olisi määrätty neurolepteja, mutta niitä ei ole haettu. Yhteiskunta haluaa vaan pumpata kaikki potilaat lääkkeisiin, jotta ne ovat helpompia käsitellä. Ja vaikka kuinka olen siitä puhunut, että ne lääkkeet ovat tutkittuja ja valvonnan alla, niin ei mene perille. Niillä elätetään vain rikkaita osakkeenomistajia ja ylikansallisia riistoyhtiöitä. Nämä samat argumentit huumeiden suhteen (hoidetaan pahaa oloa elätetään diilereitä) eivät mene perille. En tiedä olenko itsekin jo aivan vainoharhainen, mutta minusta tuntuu, että tyttöystävältä tulee säännöllisin väliajoin sellaista “tiettyä viestiä” minulle esim. facebookin kautta. Sen ei tarvitse olla kuin joku biisilinkitys tai tietynlainen “psykedeelikuva”. Yleensä ne jaetaan poikani seinälle.

Pojan itsetuhoiset ajatukset ovat vaan pahentuneet koko ajan. Facebookissa on välillä sellaisia päivityksiä, että en todellakaan tiedä mitä tässä vielä tulee eteen. Olen valmistautunut siihen, että joku pääsee hengestään. Siinä tapauksessa “toivon”, että se on sitten poika itse. Ettei enää kenenkään muun elämä tuhoudu tämän mukana. Meidän on jo tuhoutunut.

Olen jo kauan, kauan sitten mielessäni ajatellut poikani hautajaiset (sairauden takia). Jälleen minä niitä pyöritän päässäni. Varmaan samalla kaavalla mennään… Olen aina sanonut hänelle ja kaikille muillekin, että jos pojalleni tapahtuu jotain, niin minä en tule ikinä selviämään siitä. Ja edelleen se on niin.

Siitä, että mitä huumeita poika käyttää? Viimeisen kuukauden aikana minulle on tullut sellainen olo, että en enää haluakaan tietää mitä käyttää. Kaikesta näkemästäni päätellen kelpaa ihan mikä vaan. Ja tavallaan myös kavereiden kommentit kun olen heitellyt niille “vaihtoehtoja” ovat vahvistaneet tämän. Tai ne kommenttien puuttumiset. Vaikeneminen on myöntymisen merkki. Jossain vaiheessa uskottelin itselleni, että i.v. ei ehkä kelpaisi koska on aina ollut niin piikkikammoinen. Mutta käyttäjien tekstejä luettuani sekin on selvä, että piikkikammo ei sitten tietyssä pisteessä merkkaa enää mitään! Sillä ehkä lohduttaudun vielä, että jälkiä en ole nähnyt enkä välineistöä. Tosin en ole myöskään pitkään aikaan nähnyt lyhythihaisessa paidassa.

Käsitykseni mukaan kannabis ei aiheuttane esim. huomattavaa laihtumista? Mihin liittyy tolkuton veden juonti? Mihin liittyy jatkuva paleleminen? En ole poikaani viimeaikoina nähnyt juuri muutoin kuin toppatakki päällään…

Ja mitä tahansa vetääkin, niin tilanne näyttää siltä, että pysyvät psyykkiset vauriot ovat jääneet. Toki tiedän senkin, että kerran psykoosiin mentyään seuraava psykoosi tulee uudelleen helpommin. Ja aina vaan helpommin uusii. Kunnes jonakin päivänä jää pysyväksi tilaksi. Tämän luulen meillä jo ehkä tapahtuneen.

Täysi-ikäisen lapsen elämään voi todella vaikuttaa hyvin vähän. Tietoja saa vain lapsen kautta tai lapsen hyväksymänä. Hoitoa tai apua ei voi toisen puolesta hakea, vaikka kuinka haluaisi.

Se minkä voi tehdä, on hakea apua ja tukea itselleen. Oma vahvistuminen ja oman elämän eläminen pelosta ja tuskasta huolimatta on ensiarvoisen tärkeää, myös lapselle. Sanot Piina, että poika ei pysty käsittelemään sinun pahaa oloasi. Miten voisikaan. Huumenuoren kyky empatiaan on kovin huono, tunne-elämä kaikkinensa hyvin sekaisin. Voit kertoa lapselle, miltä sinusta tuntuu, mutta loppujen lopuksi olet itse vastuussa omista tunteistasi.

Tuo puhelimen pelkääminen on tuttua. Voisitko muuttaa soittoääniä, niin, että tunnistat “vaarattomat” soitot? Voisitko pitää puhelinta äänettömällä mahdollisimman paljon? Oletko harkinnut sitä, että et seuraisi poikasi facebook-päivityksiä?

Suojele itseäsi, pidä huolta itsestäsi. Yritä elää mahdollisimman normaalia elämää. Ja vaadi tukea ja hoitoa itsellesi. Oletko kokeillut Irti Huumeista vertaisryhmää? Onko sinulla ihmisiä, joille voit puhua ahdistuksesta ja pelosta?

Hei Piina,

ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu ja kuinka peloissasi olet. Olen samaa mieltä Jeanin kanssa, se mitä voit tehdä on hakea itsellesi apua. Käy lääkärissä, pyydä apua unettomuuteesi ja masennukseen. Pyydä lähete miekkariin tai psykologille. Mene ihmeessä IH:n läheisryhmään. Jos et jaksa vielä puhua, mene silti. Ota kaikki apu vastaan, hakeudu vertaistukiryhmiin, vaikka useampaankin jos on mahdollista. Karsit sitten myöhemmin jos on liikaa. IH:lla on myös puhelinpäivystys tietääkseni. Pitämällä itsestäsi huolta autat parhaiten myös poikaasi.

Minä olen lähes poikkeuksetta päässyt pojan vastaanotoille ym. mukaan. Yleensä lääkäri on vain varmistanut pojalta että se sopii hänelle. Joskus on poliisikin antanut vähän tietoja vaikka poika onkin juuri ja juuri täysi-ikäinen.

Otin jossain vaiheessa sen linjan että rauhoitin työ-aikani puhelimelta. Oli pakko, koska jos siihen vastailin niin en tahtonut saada itseäni koottua työkuntoon. Myös yöt puhelin on äänettömällä. Ainakin mulle on tärkeää että saan nukuttua yöt, muuten tulen ihan hermoheikoksi. Eli otan vaikka unilääkkeen mutta siitä pidän kiinni etten valvo öitä.

Minulle tuli myös aika sokkina että poika on suonensisäisiä käyttänyt. Aiemmin pyörtyi verikokeisiinkin! Välillä hän puhuu ihan järkeviä asioita elämänsuunnan muutoksesta, mutta samana päivänä voi tapahtua jo vaikka mitä. Mikään mitä sanon ei auta. Onhan se ihan helkkarin surkeaa katsoa miten elämä luisuu niin pieniin ympyröihin, opiskelusta eikä mistään tule mitään.

Olen nyt myös tosi ahdistunut, pojalla menee taas tosi lujaa. Olen aivan varma että kohta tulee taas joku pysäytys, ja sinun laillasi toivon ettei kukaan loukkaannu tai vielä pahempaa, kuole. Silti olen päättänyt pitää hieman välimatkaa, koska ei ole kuitenkaan mitään järkeä jauhaa koko ajan jollekin joka ei kuuntele.

Yritä siis tehdä itsesi hyväksi joka päivä jotain mistä tulee hyvä mieli, vaikka kuinka pientä koska paljon muuta ei voi. Ei se ole pojaltasi pois eikä sinun tarvitse kantaa siitä huonoa omaatuntoa jos voit hetken ajatella ja tehdä jotain muuta.

Koita jaksella!

Voi itku mikä tarina ja niin paljon oli samanlaisia juttuja mitä minun veljeni tarinassa minkä tiimoilla meidän perhe on kamppaillut viimeiset 7v ja viimeisen vuoden niin pahasti että sitä vain pelkää pahinta.Usko ja toivo on suorastaan menetetty sen verran rankkoja juttuja on ollut veljen elämässä viimeisen vuoden aikana. Meilläkin on koettu romahduksia romahduksen jälkeen ja sitä vain odottaa että eihän joku niistä ole se viimeinen romahdus :frowning: Tilanteesi on varmaan vielä kamalampi äidin roolissa kun mitä minulla siskon roolissa kokea tätä mutta voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu ja olisi ihanaa vain taikasauvalla hävittää kaikki paha pois elämästäsi mutta se kun ei ikävä kyllä ole mahdollista vaikka kuinka haluaisin. Minullakin on kännykkä pelko ja minulla on kännykkä mukana joka paikassa siinä toivossa että veli tarvitsee kipeästi apua tai jos joku muu on tuomassa sanomaa niin pakko olla puhelimen ulottuvilla.

Tämä oli ihanasti jotenkin kirjoitettu ja käsittää niin tiiviisti monta asiaa ja sen tuskan mitä pidät/pidätte sisällänne.

“Ja tässä minä nyt olen. Väsyneenä, uupuneena, pelokkaana.
En minä tiedä mistä aloittaisin. Mutta pelkoni on, että tiedän mihin tämän lopetan.
Olen äiti. Täysi-ikäinen poikani on huumeongelmainen. En tiedä miten pitkällä olemme. Pelkään, että liian pitkällä.”

Voimia ja jaksamista omassa tragediassa.

Muistutan asiasta, jota moni ei enää ketjuista muista: minulla on narkomaani menneisyys. Vuodet 15 v.-20 v. käytin kaikkea ja paljon ja suoneen. Sitten lopetin, jätin kaikki vanhat piirit, muutin hevonkuuseen ja kouluttauduin ammattiin. Hankin perheen. Minulla on omakotitalo, mies, poika ja kaksi koiraa. Ja huumeiden vuoksi kuollut tytär. Yli kaksikymmentä vuotta on alkoholi ollut ainoa päihteeni. Olen hyvin lainkuuliainen ja ammatissani arvostettu. Kukaan ei juurikaan tiedä päihdetaustastani.

Eli kyllä se on mahdollista. Selviytyä tosi pohjaltakin. Minun perheeni ei koskaan hylännyt minua ja vankkumaton tieto siitä auttoi lopetuspäätöksessä. Tiesin, että aina isä tulee hakemaan, soitan milloin mistäkin hakattuna tai raiskattuna. Perheeni antamaa rahaa en koskaa käyttänyt huumeisiin, vaan ostin sillä ruokaa. Huumeisiin tarvittiin niin suuria summia, että ne oli joka tapauksessa hankittava muutoin.

Tästä syystä suhtaudun niin suurella varauksella neuvoihin, joissa ehdotetaan lapsen “hylkäämistä”. Kun itse päätin, etten halua kuolla, vaan lopetan ja muutun, soitin isälleni, joka heti järjesti minulle maksullisen kansanopistopaikan sieltä hevonkuusesta. Siitä huolimatta, että oli seurannut kaikkia ihme virityksiäni, joista piti alkaa uusi elämä. Siellä opettelin normaalin ihmisen elämää ja tutustuin tavallisiin ihmisiin. Minulla oli koko ajan suuri varmuus, että minua rakastetaan, vaikka huumeidenkäyttöäni ei.

Jos ei minulla olisi ollut perheeni täyttä tukea, olisin varmasti kuollut. Kaikki sen ajan ystävät ovat kuolleet, useimmat oman käden kautta. Yksi 45-vuotias yhä sinnittelee hengissä, mutta ei ole lopettanut käyttöä.

Olen siis outo ja kummallinen otus: omakohtainen kokemus, kokemus vanhempana ja ammatillinen kokemus. Ja sekään ei auttanut tytärtäni…

Nyt kun kerroit uudestaan A:n äiti, muistin lukeneeni tarinaasi aikaisemminkin.

Luen kaikkea varmaan hyvin oudosti valikoiden, mutta oleellista tuossa sinun ja perheesi kertomuksessa on se, että elämällä ei ylipäätään ole mitään takuuta. Kukaan ei voi koskaan tietää etukäteen miten elämä tulee kulkemaan. Ei vaikka kuinka haluaisi.

Vielä viime syksynä surin ja olin huolissani siitä, mitä pojalle tapahtuu, kun minua ei enää ole. Kuka hänestä sitten välittää? Kuka jaksaa olla läsnä? Pojan isä on paennut jo aikoja sitten jonnekin omaan maailmaansa. Siskot elävät omaa ruuhkavuosielämäänsä eikä heidän voimavaransa riittänyt veljen elämän seuraamiseen vaikka halua olisi ollutkin.

Vaikka pojan elämä oli viimeisinä vuosina ollut täydellisen kaoottista, hän antoi silti minun pysyä lähistöllä. Niin rehellisenä kuin tuossa tilanteessa on ollut mahdollista. Siitä kaikesta olen nyt kiitollinen. Ja näistä kaikista tunteista, jotka vyöryvät milloin miltäkin suunnalta. Nyt juuri itkettää paljon.

Olen varma, että toimit juuri oikein!
Minä en itse kannata läheisriippuvuusteoriaa suhteessa äiti-lapsi. Läheisriippuvuusteoria toimii enemmänkin sairastuneissa parisuhteissa. Äitinä on lähes mahdoton toimia läheisriippuvuustekniikoiden mukaan. Ja kuten kerroin, se ei ainakaan minun kohdallani olisi toiminut.

Kiitos.

Minä en koskaan, missään tilanteessa tule “hylkäämään” poikaani. Hän on minun ainut. Tarkoituksella hankittu. Tarkoituksella yksinhuoltajaksi ryhdyin. Aivan jo vauvana hän oli piirun päässä kuolemasta. Ja silloin ajattelin, että jos me tästä selvitään, niin me selviämme mistä tahansa. Aina minulle on ollut selvää, että tulee mitä tahansa, niin se on aina kuitenkin juuri se poika, jonka olen vartavasten halunnut ja minä olen se ihminen jolle hän kelpaa sellaisenaan.

Matkan varrella on ollut tosi rankkoja juttuja jo ilman tätäkin. Hän on erityislapsi ja käynyt erityisluokan. Koulukiusattu. Erittäin rankasti. Kouluaika, varsinkin ala-aste oli yhtä helvettiä. Eli tätä taistoa on ollut aina. Apua on haettu ja hän on ollut itse lapsena (alle 10-vuotiaana) osastohoidossa vakavan masennuksen takia. Vuoden. Peruskauraa tämäkin - kiusattu “hoitoon” ja kiusaajat jatkaa rellestämistään. Mutta ei siitä nyt sen enempää.

Puberteerin aikaiset kännisekoilut ym. jutut. Aina olen hakenut pois kun poika on lopulta soittanut. Paljon on puhuttu. Paljon on haettu apua. Enkä edelleenkään jätä häntä missään tilanteessa oman onnensa nojaan. Pidän hysteerisesti kiinni niistä “valonpilkuista”, joita tässä meidän tilanteessa on; hän soittaa ja hän vastaa soittoihini, hän tulee käymään, minä voin mennä käymään, hän haluaa minut tlääkäriinkin edelleen mukaansa, hän pääsääntöisesti on kertonut mitä käyttää. Tosin vahva epäilys on, että ei aivan kaikkea, koska haluaa ehkä vähän säästellä minua. Hän ei ole varastanut kotoa mitään, hän ei ole velkakierteessä. Ainakaan tähän mennessä.

Hän on lääkinnyt omaa pahaa oloaan huumein. Hän on sanonut, että tuntee tavallaan itsensä “normaaliksi” kannabiksen vaikutuksen alaisena. Minulla niin sydän särkyy kun muistan miten hän silloin pienenä sanoi itkien “haluan olla vain aivan tavallinen”, kun saimme diagnoosin hänen erityispiirteilleen. Koko elämänsä hän on halunnut vain sitä. Koko elämänsä hän on hakenut hyväksyntää. Ja kun sekin on vain niin totta, että se ei riitä kenellekään, että äiti hyväksyy hänet sellaisenaan. Viimeksi kun puhuimmme ja itkimme, niin hän jälleen sanoi tyttöystävästäänkin “tuntuu, että en kelpaa hänelle”. Pohdimme sitä, että olisiko breikki paikallaan senkin asian suhteen. Me olemme aina puhuneet paljon ja vaikeista asioista.

Enkä minä kuitenkaan katso, että olisimme läheisriippuvaisia toisistamme. Poika asuu 300km:n päässä nykyisin. Osaan mielestäni kyllä antaa hänelle tilaa. Toki jos minulla nyt olisi kaikki valta maailmassa niin köyttäisin pöydänjalkaan kiinni ja syöttäisin ja juottaisin sen siihen. Ja laittaisin tupakankin suuhun. Että tasan tietäisin mitä sinne menee. Tämän olen sanonut pojalleni ja samalla sanonut myös sen, että mikään rakkauden määrä ei kuitenkaan anna sitä mahdollisuutta, että voi hengittää toisen puolesta. Mikään rakkauden määrä ei voi pitää väkisin ketään hengissä. Tämä minulle tuli jo niin selväksi silloin vauvana.

Se riittää. Kerrot, että tarvittaessa tulet vaikka helvetin läpi. Rakastat, Haluat hänelle parasta!

Nämä unet ovat niin järkyttäviä. Viime yönä heräsin siihen, että olin unessani lehdestä lukenut “Xxxxx Xxxxx syntymäaika-kuolinaika. Tuhkattu. Tuhkat siroteltu tuntemattomaan paikkaan. Tämä omaisille tiedoksi”

Se tunne herätessä. Tarkastin puhelimen, että onko soinut ja en ole herännyt. Ei ollut soinut. Se tunne kun istut pitkään puhelin kädessä sängyn reunalla ja järjellä selität itsellesi, että mitään ei ole tapahtunut. Keskellä yötä et soita pojalle. Se tunne kun sitten yrität uudestaan nukkua - huonoin tuloksin.

Soitin itseasiassa vasta äsken pojalle. Vastasi puhelimeen <3. Tyttöystävä ei ollut paikalla ja puhuimme pitkään. Poika kuulosti paremmalta. Kertoi, että edelleen on pysynyt irti aineista. Ja psyyke tuntuu juuri tällä hetkellä paremmalta. On saanut nukuttua eikä ole ollut paniikissa herätessään. Se tunne kun pidätät itkua koko puhelun ajan. Vaikka juuri sillä hetkellä se ei olisi ollut ahdistusitku.

Silti kaikesta huolimatta se pelko, mikä on koko ajan taustalla. Vaikka juuri nyt vaikuttaa hyvältä, niin se ei sitten välttämättä kolmen tunnin päästä olekaan hyvä.

Sovimme treffit sunnuntaille. Olemme menossa sunnuntaina harrastuksemme takia pojan asuinpaikalle ja kysyin sopisiko heille, että he lähtisivät meidän mukaan viettämään päivää ja sitten sen jälkeen menisimme vaikka heille tekemään ruokaa ennen kuin lähtisimme ajamaan kotiin. Tämä sopii ainakin nyt. Toivon, että se sopii myös vielä sunnuntaina.

Ihana kuulla että hetkellinen hyvän olon tunne tulee välillä mieleesi,se että poikasi vastasi puhelimeen on ihana kuulla,sitä ei käsitä kukaan muu joka ei ole samaa konenut mutta tiedän mitä tuo lause sisälsi.Itse veljeni kautta olen sen kokenut että peloissaan koittaa soittaa mutta ei vastaa ja se on aina huono asia. Sitten on huono asia kun puhelin on kiinni päiviä,viikkoja ja sitä rataa,mutta nyt meillä se tilanne että veli on puhelimensa heittänyt johonkin kun ei sitä tarvitse niin eipä tartte sitä pelätä että vastaako puhelimeen kun soitan vai ei.

Se että saa itselle hyvän tuntee pienestäkin asiasta on toivo paremmasta. Ja jos pystyy uskomaan poikaan sen verran mitä sanoo ja tulee se tunne että hän puhuu oikeasti totta on ihana tunne. Mutta toivon kovasti että poikasi pysyy tuolla tiellä ja vielä enemmän toivon että sunnuntaina teillä olisi mukava päivä ja että se onnistuisi. Koskaan kun ei voi tietää mikä on tilanne kohta vaikka se oli äsken mikä.

Uskon että elämäsi on ollut melkoista ja nyt tämä kaikki vaikuttaa uniisi ja noinkin kamalalla tavalla kun nähdä tuollaisia painajaisia mikä koskettaa syvästi omaa lasta. Mutta ihanaa oli varmasti huomata että se oli unta vain ja pahaa sellaista mutta ei pätkääkään totta vaikka voisi olla tottakin mutta toivotaan että ei tarvitse tuollaista koskaan lukea.

Itsekkään en hylkäisi ketään ja veljen tilanteessa vaikka saamme itse kukainenkin lokaa niskaan koko ajan veljeltä koemme että meidän vain pitää jaksaa ja sanoa että olemme hänestä huolissaan ja kuinka me häntä rakastetaan kaikki oli ja teki hän mitä vain,kaikki olemme sanoneet että aina voi soittaa ja tulla ihan kenen luoke vain. Pääasia että jos tilanne sen vaatii niin tietää että me olemme aina auttamassa ja tukemassa. Uskon että ehkä se jää hänelle kuitenkin mieleen ja tietää sen että vaikka hän on kuinka pee meitä kohtaan ei se meidän rakkautta mitenkään vähennä. Me ajattelemme että veli on se oma ihana persoonansa jolla nyt vain on vaikeaa huumeiden takia ja ne on ne huumeet mitkä tekee hänelle tämän.

Toivon iloa päivääsi :slight_smile: Pidän peukkuja sunnuntaille.

Ai kamala. Luin “kun vaimo käyttää”-ketjun. Ja nyt tuli tunne erään tekstin perusteella, että minä en ole “aito läheinen”.

Itseasiassa tarkemmin kuin ajattelen, niin todella mieluummin en olisi tässä tilanteessa. Mutta kun nyt olen. Ja kirjoitan edelleen. Enemmän tämä kirjoittaminen on itseni terapointia, sillä vaikka minä pystyn puhumaan parin ystäväni kanssa ja mieheni kanssa sekä vähän kahden sisarukseni kanssa, niin siltikään en voi aivan kaikkea sanoa. (Mieheni ei ole pojan biologinen isä). Ja välillä minusta tuntuu, että kuulijani eivät ihan aina jaksaisi kuunnella. Eivät varsinkaan synkimpiä skenaaroitani.

No, puranpa ajatuksiani kaikesta huolimatta. Kerron minun äitienpäivästäni. Harrastuksen puitteissa meni niin hyvin kuin mennä voi, mutta päivän parasta antia oli se, että poikani (ja tyttöystävänsä) todellakin lähti mukaamme. Ja mieltäni helpotti se asia, että tapaamisemme oli pitkästä aikaa toiveita antava. Poika oli “terveen” värinen. Hän oli saanut vähän lihaa luidensa päälle. Kädet eivät tärisseet. Hänelllä ei ollut aurinkolaseja. Hän oli ajanut partansa. Hänellä oli puhtaat hiukset. Hänellä oli puhtaat vaatteet. Hän oli jotenkin levollisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Istui aloillaan, eikä pompannut 2 minuutin välein “tepastelemaan”. Hän ei juonut tolkuttomasti vettä (ei ollut edes omaa vesipulloa mukanaan). Hän söi “normaalisti” eikä “jymähtänyt” ruuan ääreen tuijottamaan ruokaansa. Hän keskusteli meidän kaikkien kanssa. Hänen keskustelunsa oli järkevää eikä hän lähtenyt “kierroksille” keskustelujen aikana kuin 1 kerran. Hän ei kertaakaan päivän aikana kysynyt; “meneekö vielä kauan”, “joko me lähdetään”. Hän myös osasi iloita harrastukseemme liittyvästä menestyksestä ja oli “ylpeä” siitä. Hän nauroi useamman kerran ja vielä useamman kerran hän hymyili niin kuin vain poikani voi <3. Voi miten minä olenkaan kaivannut niitä hymykuoppia! Hän katsoi minua silmiin. Se mikä edelleen oli outoa; hänellä oli lämpimästä päivästä huolimatta pitkähihainen collegepusero ja kevyttoppatakki…

Minä olin päättänyt etukäteen, että jos hän haluaa nähdä minut/meidät niin nyt en ota puheeksi kannabiksen käyttöä enkä kysy häneltä mitään siihen liittyvää. Ja sain pidettyä itselleni antamani lupauksen. Sen kyllä sanoin hänelle kahdenkesken ollessamme, että hän näyttää hyvälle ja terveemmälle ja että olen hyvin onnellinen siitä.

En leiju kuitenkaan missään pilvissä. Kun on luottamuksen menettänyt ja pelko on pysyvästi asettunut takaraivoon, niin eihän siitä mihinkään pääse. Motoksi muodostunutkin (alusta saakka) “pessimisti ei ikinä pety”. Ja vaikka kuinka yritän järjellä ajatella ja olla odottamatta aina pahinta ja sitä seuraavaa rytäkkää, niin en pääse vaan niistä ajatuksista eroon. En tiedä kuinka pitkään pitäisi mennä hyvin, että edes hitusen alkaisi uskomaan huomiseen? Yritän kovasti valaa itseeni uskoa.

Äitienpäivänä tuli muutenkin muisteltua vähän näitä meidän äitienpäiviämme. Jotenkin se on ollut minusta aina ahdistava. Heti ensimmäinen äitienpäiväni oli kaikkea muuta kuin “onnellinen” - ikimuistoinen kyllä. Minun ensimmäinen äitienpäiväni äitinä; poikani oli sairaalassa ja se oli myös ensimmäinen kun vietin sitä ilman omaa äitiäni. Eilenkin ajatuksiini tuli se ajatus, että kyllä minä olisin äitiäni tarvinnut monet kerrat tässä matkan varrella. Sama ajatus oli päällimmäinen myös silloin 22 vuotta sitten.

Piina,

tuo kaikki on minulle niin tuttua vuosien ajalta. Nuo vuorottelevat pelko - ahdistus - toivo -fiilikset. Minusta on tosi hyvä, että voit iloita välillä ja uskoa parempaan! Kuitenkin olet terveesti epäluuloinen, se on ihan itsesuojelua. Ei tule sitten niin katastrofaalista romahdusta, jos jotain ikävää kuitenkin tapahtuu.

Itselläni ovat nuo fiilikset myös vaihdelleet samalla tavoin näiden 13 vuoden aikana. Alkuvuosina paljon jyrkemmin, nykyään muutokset ovat loivempia. Moni täällä Vilpolassakin muistaa, miten optimistinen olin poikani suhteen vielä 2-3 vuotta sitten. Poika lähti silloin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ihan tarkoituksenaan kaman käytön lopettaminen. Niin hän ainakin sanoi silloin. Nyt jälkeen päin ajattelen, että ehkä tarkoitus oli vain vähentää kaman käyttöä. Mutta nyt tiedetään kumpikin, ettei sellainen useimmilla onnistu. Nyt ollaan siinä vaiheessa, ettei muuta vaihtoehtoa enää ole kuin korvaushoito. Tai kuolema. Mutta hyvä näin. Vaikka olen tavallaan ollut taas shokissa tästä uudesta käänteestä, on nyt taas toivon pilkahdusta. Pakko ollakin! Muuten ei voi kukaan äiti elää. Ja onhan todella ihmisia, jotka ovat päässeet irti kaman käytöstä kokonaan ja eläneet sen jälkeen aivan normaalia elämää. A:n äiti on elävä esimerkki siitä. Muistan, kuinka A:n äidin kokemuksistaan kertominen rohkaisi minua!

Toivon todella, että pojallasi on oikeasti alkanut mennä paremmin. Ulkonäön muutoskin viittaisi siihen. Kuitenkin, jos olen skeptinen (kuten moni Vilpolassakin oli aikoinaan minun poikani suhteen, myös ohjaaja Lauri :wink: ) sanoisin, että pidä silmäsi auki. Käyttäytymisen muutos ei välttämättä tarkoita sitä, että kaman käyttö olisi loppu. Se voi pahemmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, että on siirrytty vain toiseen aineeseen. Poikasi aiempi levottomuus ja valvominen viittasivat pirin (tai esim. esson) käyttöön. Minun pojallani ainakin oli niin. Varsinkin päivä pari univelkojen nukkumisen jälkeen poika oli aina todella levoton. Ja sitten lähti uudelle kierrokselle. Kun poikani siirtyi subuihin ja muihin opiaatteihin (unikkotee, tietyt lääkkeet), hän muuttui rauhallisemmaksi ja normaalimmaksi. Hän jaksoi hoitaa asioitaan, jopa opiskella. Ja nukkui paremmin. Subun ja muiden opiaattien käyttö ei kuitenkaan yleensä pysy satunnaiskäytössä. Lähes poikkeuksetta siitä tulee jossain vaiheessa päivittäistä. Vieroitusoireet pitävät siitä huolen. Usein subun käyttöön liittyyy myös bentsojen käyttö. Sitten ollaankin vaaravyöhykkeellä ihan hengissä pysymisenkin kanssa. Näin itse ajattelen. Oletteko te, joilla on omakohtaista kokemusta huumeista, samaa mieltä näistä?

Huomaan, että voit aika huonosti. Sekin on minulle tuttua alkuvuosilta. Saatoin purskahtaa itkemään julkisissa kulkuvälineissä matkalla töistä kotiin. En saanut nukuttua jne. Olin tosi ahdistunut ja masentunut. Myöhemminkin on tullut uusia ahdistus-masennusvaiheita aina silloin, kun on tapahtunut käänne huonompaan. Ilman mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja vertaistukea en olisi selvinnyt. Nyt minulla n lisäksi terapia. Piina, hae apua itsellesi!

Voimia ja toivoa paremmasta!

Juuri näitä minä olen miettinyt nyt kaksi päivää. Että pystyikö “ryhdistäytymään” siksi yhdeksi päiväksi. Tiesi kuitenkin että me olemme tulossa. Tai onko vaihtanut ainetta. Tai. Tai. Tai. Ja se toppatakki minua vaan vaivaa aivan älyttömästi.

Ja sen tein eilen maanantaina, minkä tiedän tasan tarkkaan, ettei saisi tehdä. Lainasin rahaa 40€ ruokaan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Tiedän kyllä, että ovat tiukoilla koska pojan työttömyyskorvauksiin on nyt tullut niiden sairaalareissujen takia katko. Ei ole osannut/kyennyt hoitamaan niitä kelalla ja tökärissä. Nämä tällaiset “paperisodat” ovat hänelle hyvin vaikeita erityispiirteidensäkin vuoksi ja sitten kun siihen vielä sekaantuu tämä “maailman viisaimpien yhteiskunnan byrokratian vastustaminen”.

Tämän rahanlainaamisen jälkeen minulla on ollut niin paska olo. Onko minua nyt vedätetty vaiko eikö? Tunnen itseni niin “luopioksi”. Ja tavallaan vielä enemmän kiertää päässä, että pystyikö poika näin saakelin hyvin vedättämään minua yhden päivän.

Poika on nyt hakenut töitä. Maanantaina ollut haastattelussa ja tänään toisessa. Yritän nähdä sen myös positiivisena asiana. Tietysti sitten jos ei saa kumpaakaan työpaikoista, niin sittenhän siinä on taas syy valmiiksi sille “ettei kannata edes yrittää”…

Kyllä minulla on helvetin paha olo. Ja en todellakaan ole kunnossa. Olin tässä sellaisessa kuntoutuksessa ja siellä sitten pyysin ohjelmaani psykologin ja psykiatrin tapaamisia. Ja sain niitä. Ja se oli aivan hirveää. Puhuin niiden kanssa tuntitolkulla. Tai tarkemmin ajateltuna itkin silmät ulos päästäni. He tulivat sellaiseen tulokseen, että minulla on vaikea masennus (itse kuvittelin keskivaikeaa) ja he esittivät kelalle, että sairasloma vuoden loppuun asti ja laittoivat lähetteen suoraan alueemme psykiatriselle klinikalle. Ettei minun tarvitsisi TK:n kautta lähteä “taistelemaan” tätä juttua. Kelasta en luonnollisestikaan vielä tiedä, hyväksyvätkö sairaslomani. Ja tämän lähetteenkään puitteissa en tiedä vielä sen enempää.

Kun minulta kysyttiin, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Ensimmäistä kertaa kerroin ääneen, että on. Ei silleen, että se koskisi vain itseäni. Vaan että nimenomaan minun itsetuhoisiin ajatuksiini liittyy aina poika. Että ajaisin päin kalliota. Poika kyydissä. Koska poika ei selviäisi minun itsemurhasta. Ja toisaalta pahimpina aikoina minulla on niin suuri pelko pojan menettämisestä, etten pysty olemaan mitenkään päin. Ja senkin tiedän, että minä en pojan menettämisestä tulisi selviämään.

Niin me kaikki luultiin, että lapsen kuolemasta emme selviä. Kuolemme suruun tai tapamme itsemme. Kaikki tässä edelleenkin taaplaillaan tavalla tai toisella eteenpäin. Ihminen kykenee selviämään käsittämättömistä asioista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole vaihtoehtoa.
Raskasta on elämä huumelapsen kanssa, mutta eihän siinäkään voi lyödä hanskoja tiskiin ja lakata “elämästä elämäänsä” kun sellaista vaihtoehtoa ei ole. Se, että poikasi käyttää huumeita on nyt sinun elämääsi.

Siitä 40 eurosta en kyllä olisi yhtään huolissani. Kyllä varmaan ostivat sillä ruokaa, tai jos ostivatkin huumeita, niin eipä sillä paljon saanut. Noin pienien summien antamista minä en ainakaan pidä kyllä yhtään tuomittavana. Jos antaa kympin silloin toisen tällöin, niin ei sillä kyllä kenenkään jatkuvaa huumeidenkäyttöä mahdollista.