Surullinen päätös yhdelle tarinalle

Heippa kaikki! Vuosiin en ole täällä käynyt. Ajattelin käydä kertomassa yhden tarinan kovin surullisen päätöksen.

Tämän rakkaan ukkoni mopo lähti käsistä eromme jälkeen ja meni alas alas alas… kunnes kuoli kesäkuussa, 36 vuotiaana. Liian aikaisin. Vaikka asuttiin eri osotteissa, ei se ihminen siellä sairauden sisällä koskaan ollut vähemmän rakas kuin se mihin aikoinaan rakastuin. Sillä vaan loppui voimat taistelussa tuulimyllyjä vastaan. Mulla loppui usko parempaan.

Hautajaiset on pidetty ja elämä menee päivä kerrallaan eteenpäin. Lasten kysymysten kanssa on vaikeaa. Ovat tällä hetkellä 2 ja 5 ja teini kohta 17v. Välillä ahdistaa niin, ettei tiedä selviääkö hengissä. Sitten taas on parempia jaksoja.

Joku sanoi niin hyvin fraasista “aika parantaa”… Aika parantaa, sillä aikanaan mekin päädymme sinne mullan alle, eikä sen jälkeen ole tuskaa eikä ahdistusta. So true!

Toivon parempia loppuja kaikkien teidän tarinoillenne. Voimia jokaiseen päiväänne. Ja kiitos kaikesta siitä tuesta, mitä aikanaan teiltä kaikilta sain.

-Avoke

Hei avoke,

otan osaa suureen suruusi ja toivotan Sinulle paljon tsemppiä ja jaksamista! Toivottavasti sulla on läheisiä ihmisiä elämässäsi jakamassa taakkaasi ja tukemassa. On tärkeää käydä surutyö läpi ihan huolellisesti. Jos tuntuu heikolta ja itkuiselta, se on ihan ok. Ei aina voi, eikä tarvitse jatkuvasti edes yrittää olla vahva ja horjumaton, varsinkaan tällaisissa järkyttävissä tilanteissa.

Olen itsekin menettänyt läheisen ihmisen alkoholin välillisesti aiheuttamaan kuolemaan. :frowning:

Halauksia Sinulle! Eikai aika niitä haavoja koskaan kokonaan paranna, mutta ajan kanssa helpottaa…edes vähän. <3

Näen työni puolesta joka viikko alkoholisteja ja tasaiseen tahtiin heitä osastolla kuolee. Se tuntuu surulliselta ja täysin turhalta. Elämänsuunta olisi voinut olla aivan toinen. Toivoisin Suomeen kunnon päihdehoitoa johon pääsisi ja joka myös tehoaisi. Nykyinen systeemi holhoavine sosiaalitäteineen vain mahdollistaa juomisen ja vastuuttomuuden jatkamisen. Ne jotka hoitoon haluaisivat, eivät välttämättä pääse.

Otan myös osaa suruusi. On aivan normaalia tuntea kuten tunnet. Läheisen kuolema jättää aina jäljet. Toivottavasti saat apua, jos sitä tarvitset.

Hei,

Otan osaa isoon suruusi. Minulle erittäin rakkaan ihmisen menehtymisestä alkoholismiin nuorena tulee parin viikon päästä kuusi vuotta. Lisäksi äitini kuoli aikoinaan alkoholismiin. Suru ei lähde minnekään, se tulee kannettavaksi loppuiäksi. Niin minä olen kokenut. Mutta aika parantaa vähitellen niin, että kipu tulee harvemmin, vaikka silloin kun tulee sattuu syvältä. Vähitellen hyviä päiviä tulee aina enemmän. Ja hyviä muistoja tulee auttamaan, ajallaan.
Lämpimin ajatuksin, voimia päivä kerrallaan sinulle ja lapsillesi.

Otan osaa suruusi.

Lähetin jokunen viikko sitten nipun elävän elämän kokemuksia Suomen päihdehuollosta (erityisesti bentsodiatsepiinien syöttämisestä) peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille. Yllätyin positiivisesti kun hän vastasi viestiin hyvin nopeasti, mutta vastaus oli perinteisen ympäripyöreä, kuten kai aina politiikassa “kiitos kokemuksistasi, kartoitan päihdehuollon kokonaistilannetta pikapuoliin…”

^Hyvä Jenni!

Avoke,
osanotto suruusi. En moneen päivään ole keksinyt mitä kirjoittaa sinulle /teille muille jotka olette läheisen kuoleman kokeneet. :cry:

Nämä on niitä juttuja, jotka on niin vaikeaa ajatella omalle kohdalle, ennen kuin ne sitten vain tapahtuvat. Sydäntä kylmää ajatuskin. Voimia koko perheelle suuressa surussanne.

Surullista, otan osaa.

Mietin silloin tällöin itse, millon saatan joutua samaan tilanteeseen… Oma tarinani on toisessa ketjussa, mutta lyhyesti, olen monisairaan mieheni omaishoitaja jolla on alkoholiongelma.

Mieleeni tulee Eeva Kilven runo:

"Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen "

Suruun ei taida olla lääkettä, sen kanssa vain eletään ja toivotaan, että se joskus helpottaa ja taitaa se useinmiten lopulta helpottua, ainakin se pahin ahdistus eli suru muuttaa muotoaan. Toivottavasti arki ja lapset auttavat jaksamaan, niin kuin jo totesit, päivän kerrallaan.

Olen pahoillani että näin kävi.

Kipeimmän surun keskellä on vaikea ajatella, että aika parantaa. Aika ei varsinaisesti parannakaan, mutta se auttaa surua muuttamaan muotoaan ja tulemaan jollakin tavalla siedettävämmäksi. Mutta aina se suru on mukana. Olisi kuitenkin tärkeää pystyä käsittelemään alkoholismia ja siihen liittyviä tunteita viimeistään nyt, jos et ole vielä niin tehnyt. Se on yhdenlaista surutyötä, ja osaltaan auttaa eteenpäin. Se myös voi auttaa niissä tilanteissa, jos itsesyytökset nostavat päätään.

Surun kanssa elämisessä on jotain kummallisen samankaltaista kuin alkoholistin kanssa elämisessä: toiset päivät ovat helpompia ja parempia kuin toiset. Tulee niitä päiviä kun tuntuu että maailma loppuu, mutta kun muistaa että nyt on elettävänä vain tämä päivä, ja ehkä pyytää vielä joltain apua, niin siitä päivästä selviää ja seuraava voi ollakin jo paljon parempi. Päivä kerrallaan.

Miten lapset voivat?

Halaus!

  • Ellis