Moi. En tiedä kuuluuko tämä viesti tälle alueelle, mutta mulla on sellainen ongelma, että pitäisi saada jotain apua tuohon sosiaalistentilanteiden pelkoon ja siihen liittyvään ahdistukseen. Saatan saada paniikkikohtauksia esimerkiksi jos minun pitää mennä jonnekkin paikkaan, jossa tiedän että joudun puhumaan vieraiden ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Mulle on kokeiltu kaikenlaisia lääkkeitä mm Risperdal seronil cipralex ketipinor opamox, mutta mistään niistä ei ole oikein tuntunut olevan apua. Kaverini kärsii samoista oireista mutta huomattavasti lievemmistä ja hän antoi minun kokeilla xanor nimistä lääkettä mitä hän itse käyttää jos saa paniikkikohtauksen. Huomasin että tästä oli paljon apua ja en jännittänyt mennä enään tilanteisiin. Tarvitsisin jotain vastaavan kaltaista lääkettä varmaankin. Tiedän että jotkut ihmiset käyttävät sitä päihteenä, mutta omat motiivit eivät ole sellaiset, vaan ne ovat ihan oikeisiin vaivoihin. Varaanko nyt itselleni ajan jollekkin yksityiselle lääkärille joka on erikoistunut psykiatriaan, vai menenkö ihan jollekkin julkisen sektorin lääkärille keskustelemaan tarkemmin tosta mun lääkityksestä? Oon ihan pihalla. Anteeksi vähän sekava teksti, oon paska kirjoittamaan.
Jos on varaa niin suosittelen yksityisen sektorin lääkäriä, suurempi todennäköisyys tulla kohdelluksi yksilönä ja saada asiallista hoitoa. Lääkäriajan saat myös todennäköisesti huomattavati nopeammin kuin julkisella puolella. Toki tämä riippuu paljon lääkäristä, mutta kun selität tilanteesi asiallisesti, kuten tuossa edellisessä viestissäsi teit, uskoisin että saat apua tilanteeseesi. Suosittelisin myös jonkinlaista terapiaa, kärsin itse samanlaisista ongelmista nuorempana, jossain määrin edelleenkin mutta huomattavasti lievempinä, esim. paniikkikohtauksia en ole saanut enää kuin ehkä kerran tai kaksi vuodessa… Terapiasta oli mulle aikoinaan todella paljon hyötyä sen suhteen, että pystyin tiedostamaan sen, mistä nuo tuntemukset kumpuavat ja miten niitä voi oppia kontrolloimaan, sietämään ja lopulta hyväksymään. Lääkäriltä voit saada lähetteen esim. psykiatrian poliklinikalle, ja sitä kautta myös terapiaan. Tsemppiä! 
xanoria et tuskin tule saamaan et ainakaan ekalla käynnillä, eikä ole suositeltavaa siirtyä suoraan opamoxista xanoriin oletko kokeillu diapamia tai rivoja? itsellä diapam toimii paljon tehokkaammin kuin xanor, parhaan avun olen kuitenkin saanut lyricasta mitä tosin joutuu kyllä syömään joka päivä ja riippuvuus on samaa luokkaa kuin benzoilla mutta poistaa pahimman ahdistuksen ja muutenkin tasoittaa mielialaa.
^^ niin ja toi terapia ei oo yhtään paskempi vaihtoehto benzoista et tule saamaan kuin hetkellistä apua, terapia ois paras hoito pitkällä aika välillä.
Hei.
Minä sairastan paniikkihäiriötä ja sen kanssa elämistä on takana liki kohta 4 vuotta ( 
kylläpäs aika kuluu 
). Mulla oli kanssa alkuun tuota pillerisouvia ja loppujenlopuksi päädyin istumaan kotiin melkein ½vuodeksi, en vaan kyenny lähtemään ulos kohtauksien pelossa. Ulkona käynti rajoittu koiran lenkittämiseen minkä senkin tein yöllä ettei tarvinnu kohdata muita ihmisiä.
Mistäkö oli apua? Tarkalleen en muista mutta cipralex oli lääkkeenä ( tuolloin 15mg ) ja tarvittaessa opamox ja ketipinor. Terapiassa en käyny. Silloin oli kyllä kesäaika. Jotenkin siitä jamasta nousi omin voimin ylös. Ahdistusta helpotti pienet asiat. Lenkillä pysähdyin poimimaan kukkia ( ihan niinkuin koira olisi tiennyt että jokin on pielessä koska sekin aina vaan istu viereen ja odotti vaikka yleensä kiskoo ku viimestä päivää 
), uskaltauduin päivällä pihalle ( mutama metri ovelta mutta pikkuhiljaa sekin laajeni ), luin paljon aiheeseen liittyvää ja opettelin tietoisesti hallitsemaan hengitystä. Kohtauksen tullessa tosin tuo hengittäminen unohtu aina vaikka onkin hyvin tärkeää. Ootko kokeillu paperipussiin hengittämistä? Kuulostaa tyhmältä ja näytät idiootilta mutta toimii oikeasti… :mrgreen:
No pari vuotta meni ja kaikki oli hyvin. Nyt sitten taas oireiltu jo pitkään. Omalääkäri teki lähetteen psykiatriselle jossa käyn nykyään terapiassa ja jonka lääkäri hoitaa mun paniikkilääke asiat. Parempi näin. Vaikka edelleen vilkasen molempiin suuntiin laitoksen ovella ja toivon että kukaan ei nähny kun meen sisälle niin tuosta on ollu suuri apu. Cipralex nostettiin 20mg ja muita lääkkeitä en huolinu. Tiedän mitä on elää pillereiden keskellä enkä siihen halua enään takasin. Olen myös pitkäaikais sairas.
Nykypäivänä olen huomannu että omahoito on paljon lääkärin hoitoa tärkeämpää. Säännöllisyys… ulkoilu… Vasta aloittamani saunajooga joka on opettanut rentoutumaan ja se päättäväisyys että sairaus on osa mua mutta se ei hallitse mun elämääni. Koiran kanssa käyn edelleen lenkillä tosin nykyään valoisaan aikaan ja muutenkin teen asioita joista tykkään. Altistan itseäni koko ajan asioille jotka kohtauksen aiheuttaa mm autolla ajo. Nykyään pystyn jo käymään ajelemassa kaikessa rauhassa. Missään nimessä ei kannata vältellä asioita jotka kohtauksen aiheuttaa. Siltä tieltä on vaikea tulla takaisin. Ei mahdoton mutta vaikea.
Ja tuo lääkäri. Joko tklääkärille ja pyytään lähetettä tai sitten se yksityinen jos on rahaa. Itse kävin yksityisellä neurologilla juuri kun ei tklekuri osannu mitään mihinkään sanoa. "vuoden epätietosuus päätty kun sain diagnoosin mutta tuosta tiedosta maksoin pitkälti yli 100euroa…
Mutta tsemppiä. Toivottavasti edes jostain oli jotain apua
"vuoden… mitäköhän… 2vuoden…tarkoitan…
itselläni on myös samoja ongelmia,lievemmässä mittakaavassa tosin.
diapamia on määrätty ja se auttaa suht hyvin,myös propralia on kokeiltu fyysisiin oireisiin paniikkikohtauksen tullessa,lääkäri ajatteli että jos fyysiset oireet helpottaa tilanteessa niin ehkä siitä on sitten helpompi rauhoittua.en kyllä oikein itse tuota allekirjoita omalla kohdalla mutta miksei se voisi toimiakin.
olen käynyt terapiassa vuosia koska nuo oireet ovat vain osa ongelmiani,mutta kyllähän siitä apua on ollut ja jos yhtään tuntuu niin terapialähete kyllä kannattaa pyytää lääkityksen lisäksi.
itse olen viimeaikoina saanut aika hyvin apua terapiassa harjoitelluista rentoutumisharjoituksista.niitä olen täällä kotona tehnyt ja kun sen tekniikan oppii,voi sitä sitten tehdä myös niissä tilanteissa jotka aiheuttaa ahdistusta.mukana ei siis ole mitään rentoutusnauhoja tai muita vaan ihan pelkkää itsestä lähtevää rentoutusta.alkuun harjoitus oli n. 30 min pitkä ja harjoituksessa jännitettiin ja rentoutettiin koko kropan lihaksia osio kerrallaan.
pikkuhiljaa on siirrytty lyhyempiin harjoituksiin ja kohti sitä että voisi saada itsensä rennoksi ja rauhalliseksi ihan muutamassa minuutissa.se on aika haastavaa ja harjoitusta tarvitsee paljon,mutta hyötyä siitä on ollut.
vieläkin ahdistusta ja pahoja paniikkioireita tietyissä tilanteissa on,mutta lääkkeellä + rentoutumisharjoituksella niistä on tullut vähän helpompia.paniikkikohtauksia tulee edelleen,mutta harvemmin.ja ns. kynnys niille on nykyään korkeampi kun on oppinut keinon hallita kroppaansa ja hengitystään eri tavoin.
Lääkitys on hyvä keino päästä alkuun, muttei missään tapauksessa ratkaise ongelmaa. Itse myös paniikkihäiriöstä kärsineenä tiiän miltä se tuntuu. Itsellä se on nykyään suurin piirtein hallinnassa ja pystyn elämään ihan normaalisti.
Cipralexiä ja pameja käytin pahimpaan aikaan ja varsinkin tosta Cipralexistä oli mulle suuri apu. Tärkeintä mulle kuitenkin oli käydä psykologin kanssa juttelemassa ja sisäistää se asia, että ei varsinaisesti ollu mitään “oikeaa” syytä niihin paniikkikohtauksiin. Aloinkin psyykkaamaan itteeni aina kohtauksen tullessa ja mietin, että onko mulle oikeasti joku syy panikoida vai onko kohtaus “turha”. Hankala selittää, mutta tuollanen toimi kuitenkin mulle.
Lääkkeet, varsinkaan xanor, ei tätä ratkaise vaan niiden tulee olla tukena terapian ohessa. En tiiä miten nykyään mihinkään sitten enää pääsee, mutta sinuna yrittäisin päästä juttelemaan psykologin kanssa.
Niinkuin moni muukin täällä on näköjään samaa mieltä, niin nuo lääkkeet ei ratkaise yhtään mitään. Joskus voi jopa pahentaa asiaa. Tärkeintä on just tuo terapia ja itsensä hallinta.
Mulla on muuten kanssa tuo itsensä psyykkaaminen kohtauksen aikana. Hengittelen ja hoen itelleni tiettyjä asioita. Esim jos autolla ajaessa alkaa pyörryttää niin hoen; Ei mitään hätää, kukaan ei oo koskaan oikeasti pyörtynyt paniikkikohtauksen aikana. Sitä en tiiä onko vai ei mutta mulla tuo “uskottelu” auttaa jo pitkälle.
Lääkkeistä vielä sen verran että jos ihminen on “vasta alkaja” lääkkeiden kanssa niin on totta että vahvemmat lääkkeet rauhoittaa ja olo on rento ja mukava. Monet eri lääkkeet tekee tiä minkälaisia oloja. MUTTA! Aikansa kun niitä käyttää niin huomaa että joutuu ottamaan yhä useamman lääkkeen että tuo olotila tulisi. Ja kas, se on menoa. Mäkin hoin aikoinani että en todellakaan jää koukkuun näihin enkä syö näitä vain kivan olon takia. Oon pitäny itteäni aina suht järkevänä ihmisenä… No nykyään iskee paniikki kun korkkaan viimeisen panacod liuskan ja respa on tyhjä. Että näin… 
Myös mulla on myös tota jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa, ei onneks sentään paniikkihäiriöihin asti ole mennyt. Hyvä kun kerrotte noista metodeista että millä olette saaneet jännitystä vähenemään, niistä kun itse kukin voi ottaa neuvoa ja kokeilla et voisko toimia omalla kohdalla.
Mulla on tällä hetkellä omahoitajakeskustelut viikottain, mutta valitettavasti en oikein tunne kovin suurta yhteyttä mun tän hetkisen hoitajan kanssa. Todella mukava ihminen ja kaikkee, mut ei vaan olla samalla aaltopituudella. Mut en mä siitä kehtaa sanoakaan, siks just kun se muuten on niin mukava. 
Haluisin kyllä päästä vielä oikeeseen terapiaan - ei nyt pelkästään tän asian takia, vaan muidenki ongelmien.
Heips aloittajalle .
Ensiksi pahoittelen, jos toistan kirjoituksessani kovasti muita jo vastanneita. Olen aika väsynyt, joten en niin tarkasti jaksanut perehtyä muiden vastauksiin.
Itse kärsin myös pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä paniikkikohtauksista(kohtaukset eivät välttämättä liity edes sosiaalisiin tilanteisiin) ajoittain. Välillä olen taas liiankin sosiaalinen. Ne mielialavaihtelut, ne mielialavaihtelut…
Mulla benzot ovat olleet se pelastus, mutta myös todellinen kirous. Mulla on toista kymmentä vuotta benzoriippuvuutta taustalla, edelleen olen pahassa koukussa, enkä taida koskaan irti päästäkään. Tämä on koukku, jota en kenellekään toivoisi, vaikka benzot monissa tilanteissa ovatkin se paras lääkevaihtoehto. Xanor on hyvä lääke, jos sitä ottaa vain harvakseltaan ja todella tarvittaessa katkaisemaan kohtauksen, mutta säännöllisessä käytössä siitä on lähinnä harmia. Se kääntyy nopeasti itseään vastaan, pahentaa vain ahdistusta ja annokset alkavat nousta silmissä, kun yrittää epätoivoisesti helpottaa sillä oloaan. Benzoista suosittelisin ennemmin esim. sitä jo mainittua Rivatrilia, joka on vahva ja ei-väsyttävä benzo, mutta mun kokemuksella ei ole vuosienkaan säännöllisellä käytöllä kääntynyt itseään vastaan.
Jos pystyy hoitamaan tuon tilanteen jotenkin ilman benzoja, niin aina parempi. Etenkin, jos benzoista saa alkuun joitakin hyviä oloja, on muutenkin addiktoituva ihminen tai on taustalla muuta päihdeongelmaa, koukku syntyy todella salakavalasti ja nopeasti, annokset kasvavat ja pian ollaankin kusessa. Varovaisuutta siis benzojen kanssa, vaikka niistä todellinen apu olisikin.
Cipralexista tai muista mielipidelääkkeistä mulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ne ovat aina vain pahentaneet oloani, jos nyt ylipäätään ovat mitenkään toimineet. Monet mielipidelääkkeet olen kokeillut. Joillain ne kuitenkin todella auttavat tuossa tilanteessa ja voisi olla paikallaan kokeilla jotakin muuta mielipidelääkettä, kuin Cipralexia. Mielipidelääkkeissä olisi se hyvä puoli benzoihin verrattuna, ettei sellaista helvetillistä koukkua pääse syntymään. Toki mielipidelääkkeistäkin tulee vähänkin pidemmän käytön jälkeen helvetilliset vieroitusoireet, sähköiskuineen kaikkineen, ainakin mulle on tullut, mutta niihin ei kuitenkaan tule sellaista himoa ja tarvetta nostaa annostuksia, kuten benzojen kanssa herkästi käy.
Se, millaista palvelua saa yksityiseltä lääkäriltä verrattuna julkiseen lääkäriin, riippuu kyllä ihan lääkäristä. Mulla on kokemuksia julkisista lääkäreistä, jotka ovat todellisia pilleriautomaatteja sen enempiä kyselemättä ja yksityisistä, jotka kitsastelevat jokaikistä lääkettä loppuun saakka, sekä toki myös päinvastoin.
Tuota neuroleptien kirjoittamista paniikkihäiriöön ja vastaaviin en nyt taas ymmärrä ollenkaan. Ne ovat psykoosilääkkeitä, hitto vie! Eivät ne tuollaiseen mitään auta. Tulee vain suotta kaikinpuolin huono olo.
Terapia on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu ja pitkällä tähtäimellä tietenkin parempi asia, kuin lääkkeiden popsiminen, mutta se edellyttää sitä, että löytää itselleen sopivan terapeutin, joka ei välttämättä olekaan niin helppoa, ellei sitten ole varaa ja energiaa juosta kaikkia mahdollisia lähiseudun terapeutteja läpi. Joskus tosin saattaa natsata ihan ensimmäisellä tai toisellakin kerralla 
. Mulla on nyt parisen vuotta ollut hyvä terapeutti, jolta koen saavani apua, mutta ei hänkään mun ongelmiani ole ratkaissut simsalabim! vain. Ei alkuunkaan, mutta jotakin hyötyä sentään . Mulla tosin on aika lailla muitakin pahoja ongelmia, kuin pelkkä sosiaalisten tilanteiden pelko/paniikkihäiriö, joten toki varmasti johtuu siitäkin. En halua missään tapauksessa vähätellä tuolla äsken kirjoittamallani aloittajan ongelmia.
Ne omat harjoitukset, eli rentoutumisharjoitukset ja itsensä pakottaminen, vaikka sitten ihan hiljalleen, niihin pelottaviin tilanteisiin, ovat ihan kokeilemisen arvoinen juttu. Mulla ne auttavat joskus, mutta usein olen niin keskittymiskyvytön tai ahdistunut, ettei niistä yksinkertaisesti tule mitään ennen kuin on napsinut vähän pillereitä rentoutuakseen :mrgreen: .
Beetasalpaajia voi myös kokeilla, koska jotkut sanovat niiden todella auttaneen. Mulle ne tosin ovat melko yhdentekeviä, paitsi joissain tilanteissa, jotka eivät varsinaisesti paniikkiin liity, mutta ei siitä sen enempää tässä…
Yllä kerroin siis omakohtaisista kokemuksista. Toivon, että aloittaja saa apua ilman, että tarvitsee päätyä minkäänasteiseen pillerihelvettiin .
Kiitos kaikista vastauksista. Musta tuntuu, että en ole ton sosiaalistentilanteiden pelon takia pystynyt kunnolla normaaliin elämään. Masennustakin on mulla just ton vaivan takia ollut, ja tulee aika paljon alkoholia käytettyä näihin vaivoihin, mikä nyt ei varmaan paras lääke siihen ole, mutta se on ainoa mistä on edes jotain apua. Mietin tässä hetken aikaa, että oisko mun parempi hakeutua johonkin sairaalaan tai johonkin sellaseen hoitolaitokseen missä sais kunnolla apua. Musta tuntuu, että mua ei auttais pelkästään se, että kävisin jossain terapiassa muutaman kerran viikossa, vaan tarvitsis ihan kunnon hoitoa. Mitenköhän mun kannattais tässä oikein tehdä
Alkoholin säännöllinen (ja omassa tapauksessani hyvin runsas) käyttö pidemmän päälle pahentaa noita kuvailemiasi oireita, joten sen suosittelisin jättämään ensi tilassa pois, kuten myös kofeiinin, nikotiinin ja mahdolliset muut stimulantit, jotka kaikki vaikuttavat mm. noradrenaliinin tuotantoon aivoissa, jolla taas on läheinen yhteys stressiin, ahdistukseen ja sitä kautta myös paniikkihäiriöön. Sairaalahoidoista mulla ei ole kokemusta paniikkihäiriön hoidossa. Onko sulla siis mitään diagnoosia, oletko koskaan käynyt lääkärillä juttelemassa näistä asioistasi? Se olisi varmaankin se ensimmäinen askel että saat asiaa eteenpäin. Sopiva lääkitys ja pari kertaa viikossakin tapahtuva terapia voi tehdä ihmeitä, vaikkei se juuri nyt siltä tuntuisikaan. Kannattanee siis ottaa yhteyttä joko kunnallisen tai yksityisen puolen terveydenhuoltoon ja varata aika lääkärille tai psykiatrille. Julkisella puolella tarvitset käsittääkseni lähetteen jälkimmäiselle, yksityisellä voit varata sen itse.
Jos tuntuu ettei saa aikaa lääkärille niin yksi ja varma keino saada asiaa on eteenpäin on kun menee kohtauksen päällä ollessa päivystykseen. Sieltä saa kyllä apua. Niin mä tein kun olo muuttui aivan kamalaksi.
Eikä tosiaan kannata aliarvioida tuon terapian,kotihoidon ym tehoa. Kokeilemalla selviää. Sekin on tosin yksilöllistä. Mutta itse olen sitä mieltä että vahvemmat lääkkeet ei ole mikään vaihtoehto.Omasta kokemuksesta puhun. 
Ja tuo alko… no jokainen tyylillään mutta se kyllä oikeasti pahentaa olotilaa. Myöskin pelkkä tupakoinnin vähentäminen yleensä auttaa kohtauksiin. Tiedän senkin kokemuksesta vaikka oon erittäin huono ihminen siitä mitään sanomaan kun poltan 2askia päivään Mutta kannattaa kokeilla.
Sairaalahoitoon on vaikea päästä. Itse en huonoimmassakaan jamassa päässyt muutakuin päivystävälle terapeutille, tosin oli hänestäkin jo suuri apu… Kun nyt menisit ensin sinne lääkäriin ja katsoisit mitä sieltä sanotaan. Sen vielä lääkkeistä mainitsen että yleensä tuollaisella historialla kuin sulla ei yleensä monikaan lääkäri lähde ensimmäisenä kokeilemaan vahvempia lääkkeitä. Kyllä ne sieltä miedoimmasta päästä aloitetaan…
Vaikka tuo alkoholin käyttö toki pahentaakin masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja, niin kyllä mä ymmärrän, että ihminen sitä viinaa vetää, jollei parempaakaan lääkettä ole saatavilla, eikä yksinkertaisesti kestä/pysty selvinpäin. Parempi se aina tietenkin olisi, jos saisi korkin kiinni, mutta aina vain ei voi mitään, kun maailma tuntuu liian pahalta paikalta.
Tuskinpa sä mihinkään sairaalaan kovin helposti pääset pelkän sosiaalisten tilanteiden pelon ja paniikkihäiriön vuoksi. Niihin riittää kyllä muutenkin potilaita, jotka ovat todella huonossa kunnossa, esim. psykoosissa tai niin vaikeasti masentuneita, etteivät itse vessaan pääse. Mä en myöskään henk.koht. ymmärrä, miten sairaalahoito voisi auttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Siellä suljettujen seinien sisällä saattaa nimittäin tulla sellainen turvallinen olo, että “siviiliin” ja niihin normaaleihin kuvioihinsa palaaminen tuntuu todella pelottavalta. Mä olen ollut monta kertaa suljetulla osastolla ja vaikka en siitä yleensä mitenkään ole nauttinut, niin siitä huolimatta se ulospääsy on ollut usein pelottava tai ainakin hämmentävä kokemus.
winston. Saanko udella millaista siellä sairaalassa on?? Mä en ole koskaan moisessa ollut mutta oon aina ollut hirveän utelias tietämään millaista siellä oikeasti on. Ei varmasti samanlaista kuin elokuvissa?
^ Saat udella .
Hitto, aloin kirjoittaa näppis savuten kaikista pöpiläkokemuksistani ja mielisairaalan käytännöistä ja tajusin, että jos sille linjalle lähden, niin siitä tulee sellainen romaani, jonka kirjoittamisessa menee vähintään koko yö
Kysymyksiä siis saa esittää. Mieluummin niin, kun muuten en tiedä, mistä aloittaa ja mihin lopettaa ja ottaako koko tekstistä tolkkua ja jaksaako sitä lukea, kun sitähän olisi tullut vaikka kuinka paljon, eikä välttämättä kovin järkevästi jäsenneltynä .
Mua kiinnostaa varmaan eniten se että onko se oikeasti niin suljettua olemista kun puhutaan? Aina ollaan omassa huoneessa ja lääkkeet tuodaan säännöllisesti syötäväksi? Ulkona ei saa olla… Tai siis, mitä siellä oikein tehdään päivät? Maataan ja ollaan vaan?
Ja kuuluuko yöllä toisten potilaiden kiljumista ja huutoa?
Hih… :mrgreen:
^ Ehhei , ei siellä nyt aivan tuollaista ole .
Yleensä osastolla saa liikkua vapaasti, mutta osaston ulko-ovi on koko ajan lukittuna. Jos on vapaasta tahdostaan hoidossa, eikä kovin huonossa kunnossa, niin ulkoilemaan saa mennä vapaasti yksikseen, mutta ulko-oven avaamista pitää aina pyytää hoitajilta ja sairaala-alueelta ei saa(saisi ) poistua ilman lupaa. Yöaikaan ei tietenkään pääse ulkoilemaan, vaikka haluaisikin. Jos on tahdonvastaisessa hoidossa tai muuten oikein huonossa kunnossa, ulkoilemaan ei pääse välttämättä lainkaan tai sitten valvotusti yhden tai kahden hoitajan saattamana. Vieraita saa käydä melko vapaasti, jos on vapaaehtoisesti hoidossa, mutta vastentahtoisessa hoidossa tämä on rajoitetumpaa ja rajoitukset mielestäni monesti ovat olleet aika mielivaltaisia. Myös ns. epäilyttäviin vieraisiin suhtaudutaan varauksella ja tällaisen vieraan kanssa ei pääse käymään ulkona, vierailijan tavarat saatetaan myös pintapuolisesti tarkastaa ja vierailun ajan on istuttava kiltisti henkilökunnan valvovan silmän alla.
Syömässä käydään yhdessä yhteisessä ruokailutilassa ja lääkkeet jaetaan ruokailun yhteydessä, kanslian ovelta tai joskus erityisestä lääkkeidenjakohuoneesta.
Jos on pakkohoidossa ja käyttäytyy aggressiivisesti tai muuten vain todella levottomasti, “pääsee” eristykseen, huoneeseen, jossa ei ole kuin patja ja kusisanko ja kamera valvoo. Silloin saa usein helposti myös ns. norsupiikistä, eli on aika zombiena ja nukuksissa jonkin aikaa. Tällöin lääkkeet ja ruoka tietenkin toimitetaan potilaalle sinne eristykseen.
Jos täysin vapaaehtoisessa hoidossa ollessaan käyttäytyy kovin aggressiivisesti, siitä seuraa uloskirjaus sairaalasta.
Kukin kuluttaa aikaansa, miten tykkää; voi katsella televisiota, lukea, täytellä sanaristikoita, seurustella toisten potilaiden kanssa(ei sillä tavalla ) jne. Tupakointi ja kahvinjuonti ovat suosittuja harrastuksia . Ohjattua toimintaa järjestetään niille, jotka viipyvät vähän pidempään, esim. kuvataideterapiaa, musiikkiterapiaa, pihatöitä, ohjattua liikuntaa jne.
Omahoitaja keskusteluita on vaihtelevasti, mutta yleensä 2-3 kertaa viikossa. Lääkärin tapaa sisäänkirjauksen jälkeen ehkä joskus, jos se ehtii paikalle. Yleensä lääkäri määrittelee potilaan tilan päin mäntyä ja määrää väärän lääkityksen. No niin, se nyt oli vain oma kokemus taas.
Hoitajia on paikalla tietenkin koko ajan, mutta riippuu täysin hoitajista, ovatko he kiinnostuneita juttelemaan potilaiden kanssa tms. vai juovatko mieluummin kahvia ylhäisyydessään tai tuijottavat tympääntyneinä televisiota. Hoitajia on todella erilaisia, joitain helmiä on joukossa ja jotkut ovat täysin väärällä alalla.
Kyllä niitä huutavia, riehuvia ja levottomia potilaita aina löytyy. Jotkut ovat olleet mielestäni tosi outoja ja pelottaviakin, mutta yleensä olen tullut ihan hyvin toimeen muiden potilaiden kanssa. Sitä paitsi mä taidan itse ajoittain lukeutua siihen pelottavien potilaiden kategoriaan 
.
Tällaista kerrottavaa mä nyt alustavasti keksin. Lisää saa kysellä, jos jäi jotain epäselvyyksiä tai muuten vain kiinnostaa tarkemmin . Yritän parhaani mukaan vastailla aina kun ehdin.
Käytävillä vaeltelee takkutukkaisia ihmisiä ja mulkoilee vastaan tulevia suurilla sammakkosiolmillä, yks seisoo nurkassa heijaamassa itseään, yks nököttää syöttötuolissa kuola valuen ja tuijottaa tyhjyyteen, yks repii hiuksia päästään ja takoo päätään seinään jne. (Mä olin se joka vaan pää edellä nojaa siihen seinään, ei satu niin paljoo. → ) :mrgreen: