Huumeilijan äiti tässä kyselee, onko kenelläkään tarvetta eristäytyä muista ihmisistä? Olen työssäkäyvä ja välttelen kahvitaukoja, yleensä ruokapaikkaan ihmisten ilmoille menemistä. Ei siksi, että joku tietää vaan siksi että toisten juttujen kuunteleminen on raivostuttavaa! 
Ärsyynnyn lähes kaikesta, mitä keskustellaan. Kuuntelisin sää- ym. yleisluontoista asiaa. Mutta kun puhutaan arjesta, lapsista, kikatellaan, murehditaan “isoja” ongelmia kun “meidän ville ei haluakkaan enää meetvurstia leivän päälle” tai paisutellaan murhetta siitä kuinka Matias sai jälki-istuntoa. Kuuntelen, kun puretaan tuntoja ihan tyhjänpäiväisistä asioista muka stressaavana ja sitten sitä asiantuntevaa kasvatuskeskustelua! Myös viikonlopun viinahurjastelut ja se holtiton hysteria perjantai-iltapäivänä. Joskus pelkään, että lipsautan Jägermaister juttujen päälle että psst. otetaanko vahvempaa, mulla olis saatavilla, kilautan vaan lapselleni. Ihmiset ovat niin hurjan hyviä vanhempia ja sitten samalla hysteerisiä kakaroita viinapuheineen. Tiedän olevani ihan sairauslomakunnossa, onneksi pääsen pitemmälle kesälomalle, en kestä ihmisiä ja sitä kovaäänistä kaakatusta pikkuasioista. Ja tiedän, kyllä hakeudun yksinäisyyteen, kunhan töiltäni pääsen koska muuten räjähtää.
Lanseerasin tähän aikoinaan terminkin “todellisuudet eivät kohtaa”. Tuo mitä kerrot on niin tuttua. Ulkopuolisuuden tuntemus on aivan konkreettinen. Ei jaksa kuunnelle turhaa valitusta, ei voi puhua omista asioistaankaan rehellisesti, koska ihmiset eivät jaksa/halua kuulla. Keksimäni termi piti sisällään sen, että minunkin täytyi hyväksyä se, että jonkun toisen todellisuudessa lasten oksennustauti oli “kriisi”, josta selvittiin. Kaikkien ei pidä tulla ja hyväksyä sitä mustaa maailmaa, jossa itse elän.
Alussa tein sen virheen, että koetin olla rehellinen. “tyttäreni hirttäytyi, hänellä oli huumeongelma, olen ihan loppu surusta ja huumevuosien väsymyksestä”. Ymmärrystä ja apua ette todennäköisesti saa. Tällä tiedolla en kertoisi asioistani enää mitään negatiivista, kuin ehkä, että auton jarrupalat täytyy uusia…
Kriisissä on mahdollista, että ihmiset hyökkäävät kimppuusi kuin sudet tai hait, kun yksi laumassa on heikoilla. Avaudu vain vertaistukihenkilöille. Saat heitä tästä ryhmästä. Valitse se, jonka tekstit puhuttelevat sinua eniten ja ehdota “yksityiskaveruutta”. Minä löysin sen aikoinaan täältä ja päivittäin puhumme…Se on ollut minulle kantava asia…
Hei,
Kiitos Sinulle A:n äiti. <3. On laimeaa toivottaa jaksamista sinulle, toivotan silti.
Niinhän siinä käy, että sitä joutuu vielä kaiken lisäksi olemaan terapeuttina niille, joille kauhutarinansa uskaltautuu kertomaan, koska se on tavallisille ihmisille niin kamalaa käsitellä. Näin on. Sitten ihmiset lapsellisesti aina sanovat, että puhuminen auttaa. Tekis mieleni sanoa, että “ai sinulleko puhuminen?” Se pahentaa.
Minun kaverini ovat loukkaantuneet siitä, että haluan olla yksin tai siitä, että en halua puhua. Sanon, että lapsi käyttää huumeita, en halua puhua asiasta enempää. Sitten aletaan käyttäytymään todella hankalasti. Kysellään, vaikka sanon että en halua puhua. Ja kun en puhu, ei heru myöntätuntoakaan. Seuraavaksi aletaan puhua omien lasten opiskeluista ja ylppärijuhlien järjestelyistä, kuinka raskasta se onkaan. Ja kuinka ylpeä olen kun pääsi heittämällä yliopistoon. Ja kyllä, ymmärrän nuo puheet ja sen, että ihminen SAA olla ylpeä lapsestaan. Sitä en ymmärrä, että nämä asiat vyörytetään VAIKKA TIEDETÄÄN, että minun lapseni on tässä tilanteessa. Se on kurjaa tämän kaiken päälle, että nuo piiloilkeät ja ymmärtämättömät heitot ensiksikin tuhoavat sen ihmissuhteen ja toiseksi loukkaavat minua ja se lisää katkeruuttani. Katkeruus on ilkeä juttu. Siksi on pakko katkoa ne ihmissuhteet, jotka katkeruutta ruokkivat, nipsnaps.
No, on minulla ihan oikeitakin tuki-ihmisiä. Silti on sanottava, että ei näin vakaviin, kipeisiin ja häpeällisiin asioihin sitä lopullista apua ole. Hetken pientä helpotusta vaan. Häpeän olen kyllä jättämässä pois.
Luulen että totuus on se, että harvat ihmiset osaavat edes kuunnella toisten kertomaa, omat asiat ovat aina ne päällimmäiset. Siihen pakettiin ei toisten asiat edes mene sisään. Näin kerran päättelin, kun olin tavannut kaupungilla erään tuttavani, joka tunsi poikanikin työajoiltaan hyvin. Hän kertoi ensi koko sukunsa vuoden tapahtumat, sitten johonkin väliin kysyi pojastani. Kerroin että on kuollut, hetken osanottoa ja sitten taas omien sukulaisten kuulumisia. Tapasin saman naisen taas parin kuukauden kuluttua kaupungilla. Kuuntelin samat litaniat sukunsa tekemisistä, ja sitten hän yhtäkkiä kysyi, mitä pojalleni kuuluu… Sanoin, että ihan hyvää vaan…
Voisit ihan hyvin niille, jotka utelevat asioistasi, kertoa jotain ympäripyöreää, siihen suuntaan, että kaikki olisi joko järjestymässä, tai ei mitään uutta auringon alla, niin ehkä lopettaisivat utelut ,kun ei mitään adrenaalipiikkiä ole heille tarjolla. Mitään apuahan ei uteliailta saa, elleivät satu olemaan jollain lailla työnsä puolesta tietoisia. Muita ihmisiähän nämä asiat kiinnostavat lähinnä kuin tv:n dekkarit. Ollaan uteliaita, mutta sitten halutaan sulkea nopeasti kanava helpotuksesta, että itsellä on kaikki hyvin…