Kuinka usein olen AA:ssa?
- En käy AA
- Kerran kuussa
- Kerran viikossa
- Kaksi kertaa viikossa
- Joka päivä palaveri
- Joka päivä useampi palaveri (elän AA:lle)
0 voters
Mikä on mielestänne sopivin määrä Aa palavereita ? Kuinka usein itse olette siellä?
Itse käyn harvemmin kuin kerran viikossa, mutta useammin kuin kerran kuussa. No, vastaan: kerran kuussa. Joskus maassa.
Alussa oli tärkeää käydä, niin usein kuin mahdollista, eli joka kerta kun palaveri tällä paikkakunnalla pidetään. Nykyisin käyn n. kerran viikossa, eikä niin väliksi, vaikka tulevaisuudessa vähemmänkin riittäisi. On hyvä mielestäni, kun ei tule liian riippuvaiseksi, että on pakko päästä se väh. 3 kertaa viikkoon palaveriin. Näin minulla, jonkin toisen tarvitsee käydä useammin ja mikäs siinä.
Ehdottomasti haluan AA:n kuitenkin elämässäni pitää. Pysyy muutenkin se homma mielekkäämpänä, kun ei tule “yliannostusta”.
Ei minulle, kiitos.
Ei minullekkaan, kiitos.
Juu ei oo munkaan juttuni.
Ei AA kaikille sovi. Minulle se sopi, koska en kokenut muutoin selviäväni hengissä päivääkään, ellen luopuisi ennakkoluuloistani sen verran, että tutustuisin oikeasti siihen, mitä tällä kovasti paljon parjatulla ohjelmalla olisi minulle annettavaa. No tähän hetkeen se on antanut minulle elämän. Paremmat suhteet läheisiini. Oikeita, aitoja ystäviä. Työkalut kohdata ja käsitellä eteen tulevia ongelmia, samalla jakamalla niitä purkaa pienimmäksi. AA on minun juttuni, kuten monen muunkin. Meitä ihmisiä on erilaisia. Toiset tykkäävät jostain, mistä toiset eivät. Ehkä tärkeintä olisikin se, että pyrkisimme rakentavasti keskustelemaan siitä, miksi toinen tykkää jostain sellaisesta josta toisella on henkeen ja vereen vastenmielinen mielipide. Ehkä tässä tapauksessa joku henkihieverissä oleva alkoholisti voisi löytää raittiin päivän, onnistuessaan löytämään tuolta porukasta jotain sellaista, jota ei sieltä uskonut löytävänsä.
Se jos minä elämäntapana elän päivän kerrallaan AA-elämää, ei oikeuta minua tuomitsemaan jotakuta joka ei sitä elämäntavakseen miellä sopivana. Voin kertoa vain sitä hyvää, jota olen sieltä saanut, samalla pyrkien omien kokemuksieni kautta valottamaan niitä negatiivisten tunteiden käsittelemisen kautta saamaani raitista päivää.
Tietysti minulla(kin) olisi oikeus kirjoittaa tyyliin Jos jolllakin olis esimerkiksi vessahätä. tällä palstalla pari kolme kommentois tilannetta," ei minulla ole hätää ei minullakaan jne… ja jatkaa tuohon, että on minullakin valinta vessahädän yllättäessä, joko mennä vessaan, tai sitten antaa tulla housuun, mutta ketä tällainen kirjoittelu sitten hyödyttäisi? Sitä allekirjoittanut ei täällä palstalla ole aina ymmärtänyt, vaikka kovasti suvaitsevaisuuden kannattajana itseäni pidänkin.
Kun ihminen antaa palasen omasta itsestään, hän tullenee saaneensa itselleen palasen omasta minuudestaan, toisen ihmisen tehdessä samoin. Jakakaamme kokemuksia, älkäämme kinastelko. Elä ja anna elää.
p.s Käyn ryhmässä about 1-3 x viikko. Lisäksi tapaan ystäviä päivittäin, joten aina kun tarvitsen, ympärilläni on joukko ihmisiä, jotka voivat itseään AA-ryhmäksi kutsua.
Minulla oli kerran se tilanne, että juomisestani johtuvan hädän ajamana hakeuduin AA:han ilman ennakkoluuloja, mutta poistuin sieltä ennakkoluuloisena paria kuukautta myöhemmin jatkamaan juomista.
Tuosta on kulunut nyt kuusi vuotta, josta olen ollut raittiina nyt alun neljättä vuotta. Tässä hetkessä katsottuna AA ei toiminut minulle joko siksi, että en ollut vielä riittävän hengenhädässä jättääkseni alkoholia, tai siksi, että en ymmärtänyt tuolloin (enkä oikein vieläkään) ryhmässä käymisen yhteyttä siihen, että valitsen itse olla käyttämättä alkoholia. Vikaa oli mielestäni silloisessa kummihenkilössänikin, jonka mukaan minun olisi pitänyt ottaa toipumisohjelman 7. askel polvillani rukoillen, mitä pidin uskonnollisena käännyttämisenä.
Pitkään tuon kevään jälkeen olin melko AA-vastainen, mutta tämän palstan fiksujen keskustelijoiden myötä käsitykseni on hiljalleen muuttunut sille tolalle, että AA:sta voi olla oikein ymmärrettynä aidosti apua, vaikka AA:ssa käyminen ei juuri minun kohdallani ole ollutkaan se tapa toteuttaa raitistumistani. Toipumisohjelman sisältöä olen silti tainnut soveltaa omassa elämässäni melko mutkattomasti, sillä siinä on mielestäni paljonkin yleisinhimillistä ydintä mukana, kunhan lukija pääsee ensin yli ohjelman vähän vanhahtavasta kirjoitusasusta.
–kh
Minulla kävi mäihä, sillä valitsin ensimmäiseksi hoidon kautta ‘suositelluksi’ käynnikseni NA-ryhmän. Samassa laitoksessa ollut kaveri ei uskaltanut lähteä yksin, joten menin seuraksi. NA toimi alkuperäiskielellä, joten pääsin ytimeen heti 
Sen lisäksi tapasin siellä sukulaissielun.
Löydettyäni AA-kotiryhmän NA:ssa tapaamani kaverin avulla kävin ehkä pari vuotta viikottain. Käynnit harvenivat reippaasti kun A-klinikan naistenryhmä alkoi tuntua enemmän ‘omalle’. Sitten solahdinkin jo taas ‘tavalliseen elämään’ moneksi vuodeksi ja ryhmät jäivät. Pari vuotta sitten tuntui siltä, että tarvitsin ryhmää taas ja kävin AA:ssa ehkä puolisen vuotta viikottain. Nyt taitaa olla reilu vuosi siitä, kun viimeksi olen käynyt.
Se mikä on ihanaa, on tieto siitä, että kotiryhmäni on olemassa. Voin käydä siellä ja tuntea itseni tervetulleeksi aina. On siellä sitten tuttuja tai ei
Minusta sopiva AA-annos löytyy, kunhan ottaa rehellisesti vastuun omasta hoidostaan. Hoitohan on helppo ja ilmainen
PS. Kaffe, tuollainen ryhmä ei olisi sopinut minullekaan.
Niin, no kyllä minusta tuntui aika kummalliselta tuollainen käännyttämiseen perustuva “askelten ottaminen”… Ja kun palaverien päätteeksi piti seistä piirissä käsi kädessä ja lausua Tyyneysrukous pää painuksissa, kuulin suuni puhuvan muiden mukana ja samalla mietin, mitä minä tällaisessa porukassa teen. 
Minulla on mielessäni vähän samanlainen suhde kotikuntani A-klinikkaan, jossa kävin puolen vuoden raittiuteen saakka. Melkoinen mullistus saisi kyllä tapahtua nykyisessä ajattelussani, että rupeaisin jälleen kuvittelemaan juomisen olevan ratkaisu johonkin, eli koen olevani aika tukevasti “järjen puolella” ja turvassa juomiselta… Mutta ei A-klinikan olemassaolon tiedostamisesta haittaakaan ole. 
–kh
No totta puhuen en minäkään 12 vuoden raittiuden jälkeen kuvitellut, että juominen olisi ollut ratkaisu Tuntui vain siltä, että tarvitsin jotain enemmän kuin mitä ‘töistä-kotiin-kotoa-töihin’ sillä hetkellä antoi. Hyvin toimi!
Kukin kai elää kuten haluaa.
On miehiä joilla on aina sekä vyö että henkselit, kesälläkin varmuuden vuoksi aluspaita T-paidan alla ja ehkä käyvät myös AA.ssa koska ovat kymmenen vuotta sitten juoneet.
Ja jos heidän onnellisuutensa on siitä kiinni niin ekiköhän se sitten ole aika pieni hinta, ellei se muuta elämää rajoita… kukin kohdallaan tiennee mitä elämältään haluaa.
Minulla ei aina ole kumpaakaan, vyötä eikä henskeleitä… olkoon vaikka sitten tietoinen riski, jos verkkarit putoaa niin ehkäpä siitäkin selviydyn. Mutta se on minun tyylini, enkä muille mainosta.
Tässä ketjussa nyt kuitenkin saa mainostaa omaa annostaan, jonka tavattoman röyhkeästi teinkin
“Oli tajunnanräjäyttävää hoksata, että parempi verkkarit jalassa, vaikka paskaisina ja pikkuisen puolitangossakin, jos vaihtoehtona on kompuroida housut nilkoissa. Joillakin ei ole enää housujakaan.” 
–kh
No ei kai nyt verkkareissa mitään vyötä pidetä muutenkaan? 
Niissähän on se naru sisällä mistä ne kiristetään.
Mutta mulla on mm. niittivyö jossa roikkuu ketjuja ja joskus nuorempana kauan sitten (niiku esim. 5 vuotta sitten) siitä roikku pullonavaajakin. Nykysin ei enää. Vyöt on muuten hienoja vaatekappaleita muutenkin, miulla on niitä ihan kokoelma.
Mulla oli nuorempana tapana ottaa uusista verkkareista ja muista mukavuushousuista kiristysnyöri pois. Uskoin vahvasti siihen, että pysyvät jalassa muutenkin. Mutta kun vyötärön resori oli käytössä venynyt sen verran, että housut alkoivatkin valua, meinasi pikkuisen harmittaa. Lyhytnäköistä oli se narun poisto.
–kh
Annostelen AA:ta itselleni monessa muodossa. Käyn palavereissa pari kertaa viikossa, luen silloin tällöin kirjallisuuttamme, soittelen tai saan puheluja AA-tovereilta, yleensä joka päivä, tapaan kaupungilla (olen jo eläkkeellä) päiväsaikaan, tapaan myös kotimaan- tai ulkomaanmatkoillani, keitän kahvit ryhmässä omalla vuorollani, luen tätä palstaa, jne.
Nyt viikonlopulla tapasin Dipolissa paljon niitä ihmisiä, jotka olivat tukenani alkuraittiuden aikana. Oli talo täynnä raitista väkeä, nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä.