…
Jännä, että juuri tuon kaltaista on joskus ennen kritisoitu täälläkin todella kiivaasti. Eräät ovat olleet tosi julmistuneita, että on olemassa esim. sellaista päihdehoitoa joka tähtää vain elämäntilanteen kohentamiseen ja jonkinlaiseen elämäntapojen korjaamiseen, ilman raittius -termin käyttöä saati sen asettamista ehdottomaksi tavoitteeksi.
Noooh, itse asiassa raittius-sanaa käytetään kyllä ideaalisessa mielessä päihdehoidossa aika paljon. Ei välttämättä heti A-klinikalla ekassa juttelussa, mutta melkein kaikessa korjaavassa (alias raitistavassa) hoidossa kyllä.
On tosi vähän hoito-instansseja, joiden päätarkoituksena olisi opettaa asiakkaita esim. kohtuukäyttöön. Ilmeisesti moinen on todettu tai ainakin tulkittu tuhoontuomituksi tavoitteeksi. 
Joku yksityinen hoitola tulee kyllä mieleen, mutta harvinaisia ne on.
Yön pimeinä tunteina, kun uni päätti olla tulematta kaveriksi, pohdin tuota raitistumisprosessia, ja tulin vähän samankaltaisiin aatoksiin.
Silloin ihan alussa, kun juomattomana oloa vasta opetteli, raittius oli päämäärä: se, että voisi olla juomatta ilman että se aiheuttaa sen suurempaa ahdistusta. Vähitellen se kuitenkin on muuttunut päämäärästä keinoksi, välineeksi. Raittius/päihteettömyys on tosiaan vain yksi leima, joka minuun voidaan laittaa.
Tuo leima on kaksiteräinen: sillä, että olen jättänyt juomisen taakseni, on minulle itselleni iso merkitys, enkä voisi olla siitä onnellisempi. Mutta ulkoisesti: toivoakseni olen ensisijaisesti muille paljon ja ehkäpä ennen kaikkea ihan muuta kuin raitis, sanotaan nyt vaikka siedettävä äiti ja ok ystävä ja kohtuullinen työntekijä ja ei-hassumpi vaimo jne. Jos nyt sitten siinä ohessa en satu juomaan alkoholia, niin entäs sitten. En myöskään syö apinanaivoja, ja saattaapa joku muukin ruokalaji jäädä lautaselle.
…
Raittius -sanaan on tosiaan liitetty monenlaisia merkityksiä ja painolasti on kasvanut. Välillä se on ollut “parempien piirien” yltiöideaalisia kansankasvattamisharrastuksia ja välillä siihen on liitetty hengellisiä ulottuvuuksia, joskus taas sanalla on ollut kovinkin terveysopillinen sisältö. Ja aina, sanan suosituimmasta merkityksestä riippumatta, on ollut myös eri ryhmien sisällään käyttämiä omia sisäpiirimerkityksiä.
Eikä ole koskaan auttanut edes se että joku sanakirja on yrittänyt saada ihmiset uskomaan sanan “viralliseen” merkitykseen.
Erot ovat aikakausittain melkoiset. Historia kertoo, että mm. työväenliike oli runsas sata vuotta sitten hyvinkin raittiushenkinen, ja se tuntui sopivan siihen ideologiaan oikein hyvin. Ensimmäiset vappumarssitkin marssittiin nimenomaan raittiustunnusten alla, joskin mukaan aika nopeasti tulivat mm. 8 tunnin työpäivän vaatimus jne. ’
Siitä on melkoinen hyppy vaikkapa 60-70-lukujen vasemmistoradikalismiin johon liitettiin myös alkoholijuomien vapauttamista ja käytön sallimista… (kuten myös oikeiston puolella, eli musta kylki kummallakin…) ja taas edelleen tämän päivän lähes yhteneviin tavoitteisiin elämäntapojen korjaamiseen ja päihdehaittojen vähentämiseen.
Jaa, putkahti esille sekin että yleisesti ollaan sitä mieltä että päihdeongelmien vähentämisessä ainoa tapa on täysraittius. Paras tapa se on minustakin, mutta tutkimustuloksia tietämättä ja niistä piittaamattakin on todettava että olen omassa tuttavapiirissäni nähnyt onnistuneita ongelmanratkaisuja myös alkoholinkäyttöä vähentämällä ja ehkä siihen liittyen sitten muiden elämäntapaan liittyvien asioiden korjaamisella.
Pari päihdeongelmansa selvittänyttä kaveria muistan, jotka juuri raittius -sanan “pahaa” mainetta muistaen päättivät että heistä ei raittiita tule,. Toinen otti pienen pöhnän kerran kuukaudessa pysyäkseen ns. kohtuukäyttäjän maineessa, toinen taas kumosi lasillisen konjakkia suunnilleen samoin, kerran kuussa.
Kummallekin vaan sitten kävi niin , että se ottaminen unohtui, ensin kerran ja sitten useammin, tietääkseni molemmat ovat nyt olleet useita vuosia kokonaan ilman alkoholia.
Ehkä se raittiuden torjunta sitten on ajatuksissa aikaa myöten lientynyt eikä ole tarvetta murehtia tuosta “tittelistä” jota tosiasiassa ei juurikaan kysytä ellei sitten itse pidä tärkeänä kuuluttaa muille suhteestaan alkoholiin.
Omalla kohdallani en tiedä mitä se muille kuuluisi, lukuunottamatta tilanteita joissa asian käsittelyn nopeuttamiseksi kerron etten alkoholia käytä joten jätetään se minun ryyppyni kaataminen väliin.
Olen ollut huomaavinani sen sanan mielikuvasisällön hiukan taas muuttuneen, neutraalimpaan ja vähemmän uhoavaan suuntaan. Jopa raittiusyhdistyksiä on taas perustettu, ja ne tekevät ihan samaa parempiin elämäntapoihin ja sellaisten edellytyksien parantamiseen tähtäävää toimintaa kuin muillakin nimillä toimivat.
Ehkä kymmenen vuoden kuluttua taas raittius on ihan suosittu, omalla nimelläänkin.
.
Matti Vanhasen raittius on merkitykseltään varmaan vähän eri sävyistä kuin kuiville päässeen entisen puliukon raittius. Aika monilla käsitteillä voi olla ihan erilaisia sävytyksiä ja tunnelatauksia riippuen määrittelijästä ja määriittelyn kohteesta.
Niin no, niinhän se on. Mutta silloin unohdetaan se ehkäisevä päihdetyökin, ja haittoja vähentävä päihdetyö.
Onhan yhteiskunnan toimillakin merkitys päihdeongelmien laajuuteen ja haitallisuuteen.
Mutta jos joku haluaa tavoitella vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä kokonaan lopettamisen sijasta, niin hienoa! Siihenhän voi toivottaa vain onnea yritykseen täydestä sydämestä. Loistavaa jos onnistuu!
Suurin osahan meistä on sitä joskus yrittänyt, monet meistä useammankin kerran.
.
Jännä sitten toisaalta tuo uskontohomma, että seurakunnathan tekevät paljon yleisinhimillistä auttamistyötä syrjäytyneiden päihdeongelmaisten hyväksi, ilman mitään muutosvelvoitetta näille. Tottakai samalla kun annetaan leipää ja yösija, ujutetaan mukaan pieni pätkä Herran sanaa tai ainakin rukous, mutta niiden vastaanottaminen ei ole ehto avun saamiselle.
Kristilliseen etiikkaan perustuva diakoniatyö on myös usein vapaa liioista “raitistumisvelvoitteista”, ja mm. Diakonissalaitos tekee paljon haittoja vähentävää päihdetyötä: majoittaa edelleen aineita käyttäviä päihderiipppuvaisia, tarjoaa huumeriippuvaisten korvaushoitoa yms.
Tämän etiikan mukaan kaikkien ihmisarvo on absoluuttinen ja yhtäläinen, riippumatta taustasta, uskosta tai sen puutteesta, raittiuden asteesta tai tavoitteista.
Onko täysin pyyteetön auttaminen sitten jaloa vaiko karhunpalvelus joillekin, siitäkin voisi käydä debattia ikuisesti.
.
Inhimillisyys ja auttaminen osana hengellisyyttä ja irrallaan siitä, mitä mikäkin on. Taitaa olla vanha kysymys johon on eri muotoisena etsitty ratkaisua ja johon ihmiset sitä edelleen etsivät, kukin kohdallaan.’
Ja paha asia olisi minusta, jos lakattaisiin etsimästä.
Toiset tekevät hyvää koska usko, henki tai pyhä kirja niin käskee. Toiset vain siksi että itsestä tuntuu että näin on tehtävä jotta voi tulla itsensä kanssa toimeen? Tai perustelematta noinkaan. Lopputulos voi olla sama.
Toinen tekee pahaa ihmisille koska samat voimat ovat antaneet siihen oikeutuksen. Ja yksi tekee pahaa koska sillä saa itselleen etua ja se tuntuu hyvältä. Taas sama juttu.
Vp otti esiin sen valinnan mahdollisuuden, kun tietää mitä missäkin tarjolla on, voi itse valita mihin porukkaan liittyy saadakseen …sitä mitä kukin tarjoaa.
Mainitun AA:n tuoteselosteita olen ahkeralla tarkkuudella lukenut, eikä minulle jäänyt sellaista epävarmaa oloa että voisin sieltä etsiä esimerkiksi raitistumista ilman mainittua hengellistä ulottuvuutta. Se on minusta kerrottu hyvinkin selkeästi ja rehellisesti, moneenkin kertaan.
Niin, heidän arvostetuista tuloksistaan huolimatta, siitäkään huolimatta, että kirjoituksissa on varsin kiinnostavia ja minullekin sopivia elämänviisauksia, en sitten ole mukaan siihen lähtenyt.
Silti mielenkiinnolla luen myös heidän kantojaan ja oivalluksiaan siitä miten elämän korjaaminen kannattaisi suorittaa. Ja hyväksyn minkä hyväksyn, osan olen hyväksymättäkin…harkinnan jälkeen.
Mukaan meneminen , tietäen että aivan perusasioissa eri tavoin maailmaa katselevana olisin joukossa pikemmin opin vihollinen kuin seuraaja, en pidä edes asiallisena mennä heidän kokouksiinsa.
Juttu on vähän sama kuin siinä, että en kirkkoon kuulumattomana livahda heidän ehtoolliselleenkaan, vaikka se käytännössä mahdollista olisikin. Se nyt ei aivan asiallista olisi, omasta mielestäni siis katson parhaaksi kunnioittaa kummankin yhteisön vakaumusta sen verran etten mene heidän tilaisuuksiinsa …hmm…oliskohan se lähestulkoon rienaus se oikea sana.
Asioista toki mielelläni keskustelen, uskonasioistakin, tuttavapiiriini kuuluu niin muutama pappi eri seurakunnista kuin myös hengellisten yhteisöjen vetäjiäkin, ja keskustelut “puolueettomalla maaperällä” ovat yleensä hyvin mielenkiintoisia ja uskallan väittää, molemmin puolin.
Eikä keskustelun pohjana kannata pitää väittelyasetelmaa, kumpiko filosofian pääsuuntauksista sitten on se oikea ja totuudellinen, siitä on väitelty vuosituhansia eikä se ihan heti taida ratketa. Mutta, juuri perusasioihinkin välillä menevä keskustelu on aina tuonut esiin joko pieniä “osaviisauksia” tai ainakin asioista kiinnostuneille pohdittavia seikkoja joiden kanssa sitten saa aikansa kulumaan 
Etsijäksi pikemmin itseni tunnen kuin minkään maailmankatsomuksen edustajaksi tai tunnustajaksi. Ei tässä liene kiirettä lopullista kantaa muodostaa. Jos kuolemanjälkeiseen elämään haluaa uskoa niin ehkä voi samalla uskoa että sinne kelvannee keskeneräisenäkin…
Keskeneräisiä me olemme kaikki, koko elämämme. Ja elämä on silti ihmisen parasta aikaa. 
Kun tulee valmiiksi, voikin samantien feidata ikuisuuden puolelle.
Mutta eikös tämän pitänyt olla sitoutumattomien ketju, jossa ei keskustella AA:sta eikä edes mainita sitä nimeltä?
No, ei minua kyllä haittaa vaikka keskusteltaisiinkin, nyt kun Metsänreunan mies ja Vanhapieru sen puheeksi ottivat. Minä en yleensä valitse pelkän tuoteselosteen perusteella, mikä sopii minulle. Toki karpatessa jättää paljon tuotteita kaupan hyllylle pelkästään tuoteselosteen perusteella (liikaa hiilareita tai lisäaineita) , mutta ei arveluttava tuoteselostekaan aina estä maistamasta pientä palaa jostakin.
Muuten elämä olisi liian rajoittunutta.
Minusta on huomionarvoista, että 12 askeleen noudattaminen tai hengellisyyden vastaanottaminen ei ole ehtona AA:han tai muuhunkaan 12 askelelta noudattavaan ryhmään kuulumiselle. Ateistia ja agnostikkoa ei ajeta ryhmästä pois eikä häntä yritetä käännyttää mihinkään. Ei ainakaan missään ryhmässä missä minä olen ollut.
Kevätpäivillä 2007 eräs kiva nuori mies sanoi, että “en minä näistä hengellisyyksistä ja ohjelmista tajua, mutta kiva olla raittiina ja saada raittiita kavereita”. Sekin asenne on ihan sallittu.
Tuputtaminen ja pakottaminen ovat muutenkin vastoin perinteitä, eikä toiminnalla ole mitään muuta tarkoitusta kuin tukea omien jäsenien raittiutta. Tarkoituksena ei ole siis raitistaa ulkopuolisia eikä yhteiskuntaa. Juuri siksi AA ei ota esim. kantaa yhteiskunnan alkoholipolitiikkaan, johon me yksityishenkilöinä Metsänreunan miehen kanssa otamme kantaa mielellämmekin. NA ei myöskään ota mitään kantaa yhteiskunnan huumausainelainsäädäntöön.
Tämä viesti on kirjoitettu ulkopuolisena ja sitoutumattona tarkkailijana, ei minkään instassin tai yhteisön sisältä käsin.
Tällaisia analyyseja joudutaan tekemään esimerkixi päihdetyön opinnoissa. Kuulemma.
Eikö se ole hirveän surullista. 
Minä puolestani tunnen olevani arvokas, ihmisenä kelpaava, rakastettu ja rakastava. Olen onnellinen.
Minun lisäkseni jokainen ihminen maapallolla on arvokas ja rakkauden arvoinen.
Kuoleman jälkeisestä emme satavarmasti voi tietää. Näin ollen meidän kannattaa ehkä varmuuden vuoksi suhtautua niin että elämä on ihmisen parasta aikaa (ja sen lisäksi laiffia 
)
Elämää ei kannata haaskata. Mutta jos sitä on sattunut haaskaamaan, niin koskaan ei ole liian myöhäistä pelastaa sitä mikä jäljellä on. 
Piti palata alkuun katsomaan, millä keskinäisellä sopimuksella tässä ketjussa yritetään rakentaa analysoivaa, henkilökohtaisuuksiin menemätöntä keskustelua.
Ymmärsin tuon niin, että ei suljeta mitään asioita keskustelun ulkopuolelle, myöskään AA:n ohjelmakohtia.
Aivan samoin voimme nostaa esiin ja tarkastella (sitoutumatta ennalta sen paremmin hyväksymään kuin hylkäämäänkään) a-killan, Raittiuden ystävien, Kansan raittiusliiton, elämäntapaliiton, EOPH:n jne esittämiä keinoja ongelmien käsittelyssä.
Tuon aloituksen mukaan mielestäni täällä voi tuoda esille niin hyviä kuin kritisoitaviakin puolia eri kohdista - ja miksei kokonaisuudestakin.
AA itse omassa tiedotuksessaan kertoo hyvin selkeästi perustana olevan juuri ne 12 askelta, ja ne ovat kyllä ehdottoman hengellisesti sitoutunutta ohjelmaa. Onko se “hyvä” vai “paha” , riippuu tietysti jokaisen omasta maailmankatsomuksesta ja siitä keskusteleminen usein sitten jo johtaakin jankkaamiseen ja juoksuhautojen kaivamiseen.
Tiedän kyllä, että kyseisestä kahdentoista askeleen ohjelmasta on tehty muunnelmia, joissa on hengellisyyteen selvimmin sitovia kohtia poistettu tai sanamuotoja muunnettu.
Onko se sitten yhtä toimivaa kuin alkuperäinen, sitä en tiedä. (vaiko paremmin toimivaa?) AA.n oman määrittelyn mukaan juuri se korkeamman voiman ajatteleminen, ja myöhemmin hengellisen heräämisen kokeminen ovat ohjelman peruspilareita, joten en vielä tiedä mikä on näiden “riisuttujen mallien” ydinajatuksena.
Mutta, tässä joutessani, päivänä jonakin, toki otan siitäkin selvää.
Yritetään etsiä yhdessä , ja jos tosiaan yritetään vältää irvistelyä ja riitelyä, yksipuolista mainostamistakin, itsekukin, tässä yhdessä ketjussa… onhan sille tinttaamiselle tilaa noissa monissa muissa. Minusta tämä on hyvin tarpeellinen ketju, tämäkin.
Tuli tässä mieleen muistilokerosta, kun joskus vasta AA:n tulleena ja aa-humalassa menin puhumaan yhdessä palaverissa, että mikään muu ohjelma ei voi auttaa alkoholistia. Ja vielä ihan tosissani. Palaverin jälkeen yksi pitkään raittiina ollut vanhempi aa-lainen sanoi minulle suoraan, että ei ole kuule mitään väliä millä keinoin ihminen raitistuu, kaikki keinot ovat yhtä hyviä ja AA on niistä yksi. Meninpä hiljaiseksi ja sain ihan aiheellisen opetuksen.
Ihmiset jossain järjestössä, olipa se AA, A-kilta, sininauhaliitto, muu päihdepalvelujärjestö tai auttamistaho eivät ole sama kuin ohjelma. Oman järjen käyttö on sallittua ja suotavaa. Lisäksi ihmiset ovat eri elämänvaiheissa ja myös raitistumisen vaiheissa, kutsutaanpa sitä sitten henkiseksi, hengelliseksi kasvuksi (tai pienenemiseksi ehkä mieluiten) tai muuten vain elämäntaitojen opetteluksi, onneksi useimmiten muuttuvat joustavimmiksi.
Pidän itseäni sitoutuneena sitoutumattomana. Suvaitsevaisuus on kai elämistä rinta rinnan ilman toisen mielipiteen vähättelyä tai mollaamista ja samalla kunnioittaen sitä omaa näkemystä. Ekumeniaa näin maallisella tasolla ja molemminpuolista respekttiä.
Tuo on minustakin se olennainen asia, joka olisi hyvä koko ajan näissä keskusteluissakin muistaa,
“Ihmiset jossain järjestössä, olipa se AA, A-kilta, sininauhaliitto, muu päihdepalvelujärjestö tai auttamistaho eivät ole sama kuin ohjelma”
Ja kun suurin osa ihmisistä ei ole edes pääasiallisesti päihdeongelmainen tms vaikka se olisikin yhtenä osana elämää, vielä vähemman nimenomaan johonkin näistä ohjelmista sitoutunut ongelmainen tms…
Siksi yritänkin (ehkä vaihtelevalla menestyksellä) olla keskustelussa arvioimatta ihmisiä, ja pitäytyä nimenomaan asioista, niistä ohjelmista ja vaihtoehdoista keskustelemiseen ja niiden erittelyyn.
Helpostihan sitä tulee liitettyä johonkin asiaan sitä edustaneen ihmisen olemustakin mukaan, mutta siinä tarttis olla tarkkana ja muistaa että eri asioita ne ovat.
Sitten taas, elämäntapoihin liittyvääkin yhdistystoimintaa on markkinoitava ihan samoin kuin mitä tahansa muutakin. Minulle kun on myyty jo niin paljon melkein kuudenkymmenen elinvuoteni aikana, että hiukan osaan olla varovainen, siksi mieluummin ensin lueskelen vaikka kolmeen kertaan mitä ollaan tarjoamassa enkä niinkään ns suupuheisiin luota …ne kun muuttuvat jo matkalla korviini ja muistissa, kahdessa muistissa, sekä myyjän että ostajan, ne ovat jo viikon päästä erilaiset… ja sitten kun takuuta kysellään ei olla samaa tavaraa nähtykään
Kauan sitten, todella kauan sitten, kun olin vielä suurimmaksi osaksi selvin päin, olin mukana yhden yhdistyksen toiminnassa ja johonkin oppilaitokseen jahkaannuin vanhemman toimijan mukana esittelemään yhdistyksen tarkoitusta.
Kun olin asiassa aika kokematon, pyysin vanhemmalta kaverilta pikakurssia . Hän esitti asian, no niin, säännöt ja toimintasuunnitelman olet lukenut ja tiedät miten touhutaan. Kun me poistumme tuolta salista, ne kuulijat unohtavat ennen ulko-ovea 80 prosenttia siitä mitä puhuimme. Ensi viikolla ne muistavat pari pääasiaa.
Vuoden päästä, sitten kun ne voisivat tietoa tarvita, jäljellä on pelkästään mielikuva siitä että sieltä kävi pari kaveria juttelemassa. Ja parhaassa tapauksessa se mielikuva on myönteinen, että kävi pari fiksua ja mukavaa kaveria juttelemassa ja puhuivat asiallisesti asiaa.
Että nyt mennään luomaan sitä mielikuvaa.
Ja se meni ihan hyvin.
Terveiset tukka pörrössä sängyn pohjalta nousseelta aivojumpalta. Kunnon flunssa puristeli voimattomaksi. Vähän helpottaa, kahvi maittaa jo. Se on hyvä merkki.
Oikein hienoa keskustelua on täällä! Tätä pyysin ja tätä sain! Nyt minun on itseni opeteltava keskustelemaan vähemmän piikikkäästi ja repimään avoimiksi asioita ja ohjelmia eikä ihmisiä. Olen sortunut ihmistenkin arvosteluun täällä ja ulkomaailmassa ja melkein aina se on johtunut siitä että olen huomannut toisen ymmärtäneen asiasta minua enemmän ja sitten on tarvinnut mennä omaan tai toisen henkilökohtaiseen olemukseen.
Plinkki on hyvä paikka vuorovaikutuksen oppimiseen!
En minäkään enää osta enkä lupaa mitään puheiden perusteella. Puhelinmyyjille kun sanon että laittakaa postissa mustaa valkoisella niin katsotaan sitten. Ei ole tullut vielä keneltäkään. Helppo on puhua ja kun sininen savu nousee sanotaan vaan että kyllä se minulla on ihan hyvin toiminut.
Tästä keskustelusta. Parempi on keskustelu kuin että jokainen puhuu ja kun suu aukee menee korvat kiinni.
Eikä vain helppoja keskusteluja.eikö vain henkinen kasvu tarvitse filosofista keskustelua? Dialogia. Jos kohta kerrotaan säkkiin verhotuista luolaerakoista jotka paastoamalla ja mietiskelemällä ovat yksin viisastuneet. Neljänkymmenen päivän paaston jälkeen voi kohta nähdä ja uskoa olemattomiakin jos ei ole hyvin harjoitellut syömättä oloa
Puheen varassa oleva tiedonvälitys toimii , mutta paljon voi viesti ja sen tarkoitus muuttua matkan varrella. Tosin, ennen kirjapainotaidon keksimistä siirrettiin tietoa sukupolvelta toiselle melkein pelkästään suullisena. Ero tosin oli siinä, että tieto oli paljon muuttumattomampaa, kansanperinteenä kulkeneet tarinat ja sananlaskut, maanviljelysohjeet ja enteet joiden mukaan toimittiin, pyrittiin siirtämään seuraavalle sukupolvelle sanasta sanaan samanlaisena. Lorua tai lausetta toistettiin satoja kertoja, se kuultiin niin monta kertaa että painui mieleen.
Nyt taitaa olla hiukan toisin. uutta tietoa tulee ja tutkimus menee eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Ja jokaisen ihmisen tarvkitsema tiedon määrä on sanoisinko kamala.
Minulle asioiden ymmärtäminen ja tiedon omaksuminen on aina ollut helpompaa lukemalla. Kovin pieni osa minulle puhutusta jää mieleen, enkä sille mitään mahda. Ja välillä kuulen väärin, tulkitsen väärin ja kun puheen ohessa on myös sitä sanatonta viestintää, joka toisinaan on ristiriidassa puheen kanssa tai ei liity siihen lainkaan, olen usein ulkona koko hommasta.
Tällaiseölle hitaammin ymmärtävälle sopii hiukan paremmin lukeminen. Voin lukea niin helvetin hitaasti kuin itseäni huvittaa, puhujalle on vaikeampi sanoa ettei pönttöni käsittele kuin kaksi lausetta minuutissa, koitahan jarruuttaa…
Ja voi lukea samankin lauseen vaikka kuuteen kertaan, ja välillä miettiä mitä sillä tarkoitettiin… ja katsoa missä asiayhteydessä tämä nyt on näin esitetty, eli palata vaikka kuusi sivua taaksepäin ja varmistaa että olen edes kokonaisuuden suhteen kärryillä. Ja totta on, että seuraavana päivänä muistan siitä lukemastanikin vain pienen osan, niin on edes mahdollisuus tarkistaa oliko asia sinnepäinkään kuin ne heikot muistijäljet antavat ymmärtää.
Ja aivan samoin mielellä’ni myös kirjoitan, siinä jotenkin voi samalla myös selkiyttää omia ajatuksiaan, lukea lauseensa ja miettiä uudestaan että noinkos minä tosiaan sen ymmärrän vai ymmärtäisinkö hiukan enemmän kun nyt katselisin asiaa toisellakin tavalla…
Siksi kai tämäkin palsta tuntuu sopivan minulle, vaikka välillä kun ajatuksista oikein tulee paskaa silmille ja ilkeitä tuomioita niin kirjoitusten poistokin voi tapahtua… mutta onko sillä sitten niin väliä, jos sitten taas keskustelu leppyy vaikka tällaiseksi vähemmän osoittelevaksi niin alusta uudestaan.
Joopa, kirjat ovat jotenkin rakkaita, muutenkin kuin tietoa välittävinä. En tiedä miksi, mutta muutama on aina kesken ja illalla on saatava lueskella hetki, irrottautua päivän hommista jonkun kertomuksen kanssa… oliskohan jo riippuvutta sekin?
Nyt on menossa Hotakaisen “ihmisen osa” josta tykkäsin radioversiona niin kovin että kirjakin oli hankittava. ja vuoroaan odottaa Torsti Lehtisen “Kun päättyy pitkäsilta”.
Semmoista täältä metsänreunasta. En ole sentään säkkiin pukeutunut enkä aivan erakoitunut. Luulen tarvitsevani molempia, vuorovaikutusta ja myös yksinoloa asioiden märehtimiseen.
Metsänreunan mies kirjoitti myös osuvasti tuosta - etteivät ihmiset juurikaan muista mitä puhuttiin, vaan miten puhuttiin ja minkälainen henkilö puhui.
Valtavan paljon on ihmisistä kiinni - siitä minkälaisia itse olemme, ja keitä kohtaamme raitistuessamme. Jos olisin osunut AA-ryhmään, jossa ilottomat ihmiset veivaavat juomistarinoita, en usko että olisin jatkanut käymistä siellä. Jos A-klinikalla olisi sattunut vastaanottajaksi henkilö, joka ei olisi uskonut raitistumisen mahdollisuuksiini, en usko että olisin jatkanut siellä. Joten minunkin raittiuteni saattaa loppujen lopuksi olla Kanttoonan lanseeraamaa ‘sattumaraittiutta’ ?