Selviytyminen erosta

Hei taas kaikille!

Aloitan nyt uuden ketjun omien pohdintojeni tueksi, kun ei tämä nyt niin yksinkertaista ollutkaan kuin olin odottanut. Erosin siis toukokuussa, siis neljä kuukautta sitten, mutta edelleen tuntuu siltä, kuin eroaisin yhä uudestaan ja uudestaan jos ei nyt päivittäin, niin vähintäänkin viikottain. Ajattelin koota tähän jotain menneen kesän tunnelmia ja sitä, miltä tuo eron tekeminen ylipäänsä näyttää menneessä aikamuodossa ja toisaalta siitä, miten se tuntuu niin hirvittävän raskaalta toisinaan edelleenkin. (Nuo aikaisemmat tarinat löytyy tuolta alempaa ketjuista "Kesä on täällä taas… " ja “Käsittämättömyydestä ja katkeruudesta…”, jos tuo tilanteen tausta kiinnostaa.)

Eromme tapahtui siis raivokkaasti, hirvittävän miljoonannen pettymyksen päätteeksi ja oma mittani täyttyi jatkuvasta huonosta kohtelusta. Mutta kuten varmasti kaikki tällä kanavalla tietävät, nämä asiat eivät ole yksinkertaisia, eikä tietenkään tämä ero tapahtunut niin, että olisin itseni aivan täysin miehestä kuitenkaan irrottanut. Olen häntä kesän mittaan tavannut, auttanut jossain asioissa ja hoivannut hänen ollessa kipeä. Silti omasta mielestäni onnistuin näkemään tilanteen kokonaisvaltaisemmin, pitämään mielessä hänen päihdeorientoitumisensa ja sairautensa ja meidän historiamme kertomat tosiasiat siitä, että yhdessä emme voi olla. Kesällä ajattelin, että tämä kävi jotenkin “helposti” - elin omaa elämääni, pysyin jonkinlaisissa väleissä miehen kanssa ja ylipäänsä asiat tuntui sujuvan hyvin. Jälkikäteen se näyttää kuitenkin siltä, että yritin edelleen sekä säästää että syödä kakun. Olin aikaisemmin vuosi tolkulla kieltänyt elämäämme ja miehen tilanteeseen liittyvät tosiasiat sekä hänen sairautensa ja voimattomuuteni sen edessä. Nyt kesällä sen sijaan kielsin eron “erosta” huolimatta. Erosimme, mutta emme kumpikaan irrottautuneet toisistamme.

Nyt tällä viikolla kävin jälleen keskusteluja miehen kanssa ja totesin tiukkasanaisesti hälle, että en voi palata takaisin ja että olisi parempi, ettemme ole tekemisissä (luonnollisesti tietysti lisäsin, että “mutta jos tarvitset apua, niin tietysti autan!”). Sen jälkeen olen ollut aivan eri tunnelmissa kuin aikaisemmin. Olo on ollut hirveän surullinen, toisinaan vihainen ja hermostun todella helposti ihmisiin. Aikaisemmin kesällä olin satunnaisesti aivan järkyttävän vihan ja raivon vallassa lähinnä miestä ja tapahtuneita tilanteita/käytöstä kohtaan, mutta nyt se kaikki kiukku tuntuu olevan paljon laajamittaisempaan ja kohdistuvan ehkä noin ylipäänsä elämään:

Miksi ihmeessä ihmisten pitää olla niin sekaisin?
Miksi ihmeessä ei voi käyttäytyä toisia ihmisiä kunnioittavasti, vaan pitää toistuvasti loukata?
Entä miksi ihmiset sietävät toisilta niin kohtuuttoman huonoa käytöstä?
Miksei kukaan vaadi mitään parempaa?

Samoin tunnen ensimmäistä kertaa aivan lamaannuttavaa surua siitä, mitä todella menetin. Kesällä ajattelin koko ajan, että saan jotain parempaa tulevaisuudessa. Että teen oikean ratkaisun ja että tuo suhde ei olisikaan voinut johtaa mihinkään hyvään. Mutta eihän tuo järkeily poista sitä, että luovun rakkaasta ihmisestä ja meidän unelmista - sellainen nyt vain aiheuttaa ihmisissä surua! Mutta minä olen vasta 4 kk myöhemmin sen todellisen surun äärellä! Ja tuo suru tuntuu kulkevan käsi kädessä elämään kohdistuvan suuren mittakaavan epäluottamuslauseen kanssa. Tuijottelen kaikkea eri kantilta, seuraan sivusta tapahtumia enkä uskalla heittäytyä mihinkään. Mitä järkeä olisi aloittaa uutta suhdetta, siinähän ottaisi vain taaskin tavalla tai toisella siipeensä? Mitä merkitystä on kivoilla päivillä ja puuhaamisilla, kun iltaisin on kuitenkin vastassa vain tyhjä koti?

Ehkä tämä todellakin on jossain määrin verrattavissa niihin luopumisen/surun mekanismeihin, joista jossain ketjussa puhuttiin. Googlettelin siitä vähän, ja oikeastaan tuosta ajatuksesta saan aika paljon lohtua näihin oloihini. Jos häilyn nykyään edes osittain siinä surun/masennuksen rajoilla, niin olen paljon lähempänä sitä hyväksyntää kuin aikaisemmin. Ja sen hyväksynnän jälkeen olisin sitten aivan eri tavalla valmis aloittamaan uutta elämää ilman tätä renttuani tai rentun varjoa.

healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq68.html Tuolta löytyi ihan mielenkiintoinen teksti, vaikkakin nimenomaan narsistisesta ihmisestä eroamiseen liittyen. Itse ainakin jotain yhtymäkohtia löysin näihin omiin myrskyihini.

minä olen omassa ketjussani “se tavallinen tarina” kirjoittanut myös omia tuntojani eroon liittyen.
MInä olen eronnut muutama viikko sitten. Eronnut. Enkä vieläkään teidä todellistuuko tämä ero. Suru on valtaisaa. Ja toisaalta tuntuu ettei osaa päästää irti. En vieläkään uskalla surra kunnolla, koska pelkään, että tämä ero ei ole lopullinen. Pelkään,e tten jaksa tätä eroa vaan palaan miehen luokse hakemaan lohtua tähän suruun. Minä erosin, koska hän taas retkahti, koska minä en vaan jaksa uskoa siihen parempaan tulevaisuuteen. Erosin järkisyistä ja myös tunnesyistä. Minusta tuntui, että minun pitää erota, jos aion pitää mielenterveyteni. Minä en jaksa sitä taistelua. En jaksa elää siinä alkoholismin piirissä.

Mutta miten päästää irti. Me ei olla hirveesti oltu nyt yhteydessä. ENkä halua olla. Koska se yhteydenpito jatkaa vaan sitä meidän suhdetta. Minun pitäisi uskaltaa lopullisesti erota ja antaa hänen mennä, päästää itse irti ja surra tämä ero. Mutta itku tulee, kun mietin, mistä joudun luopumaan. Meitä ei enää ole. ei ole toisaalta sitten enää sitä pelkoakaan retkahduksista. Ei sitä väsymystä siihen toisen pessimistiseen maailmankuvaan. Mutta samalla kaikki unelmat joutuu hautaamaan. NIitä asioita joita on yhdessä puhuttu, niitä ei tule. Se meidän tarina loppui. Sai tällaisen päätöksen.

“Tyhjä koti” on ihana paikka. Ajatukset joskus piinaa, mutta jos kirjoitat päiväkirjaa, luet, juot teetä, sytyttelet kynttilöitä, katsot rauhassa lempi-TV-sarjaasi, käyt kävelyllä ja tulet taas kodin lämpöön, voit ehkä huomata että

saat vihdoinkin olla rauhassa.

Minä kaipaan ukkoani, vaikka olen eronnut siitä pätkittäin nyt jo koko vuoden, alkaen helmikuusta, siinä välissä vähän jojottamista huhtikuussa ja sitten taas kesäkuusta alkaen olen ollut ihan ilman, tosi huonoissa väleissä. Minä en edes todellakaan auta jätkää, sillä on riittämiin kavereita sitä auttamaan, se “apu” mitä se multa tarttis olis syli ja empatia, ja niitä mä en enää voi antaa repimättä itseäni. Minäkin kaipaisin syliä ja empatiaa, sitä paitsi, mutta Häsis on näissä asioissa epäluotettava: milloin minä tukea tarvitsin, sitä välttämättä ei ollut tarjolla, koska pullo.

Viiri, ollaan vahvoja. Sure pois, maailma on surullinen paikka, mutta pikkuhiljaa, jos koitat kuitenkin jaksaa tehdä hyviä asioita, se on ehkä myös rauhallinen lopulta, ehkä myös ihana. Voimia.