Hyvää Ystävänpäivää, yhdessä etiäpäin ja selvinpäin!
^Kiitos, samoin! 
Tosiaan selvinpäin ja toivon mukaan kaikki täällä olisikin tai ainakin yrittämässä päästä raittiiseen elämään kiinni. Niinhän se on Ystävänpäivä tänään ja plinkissä on paljon hyviä tyyppejä. Osan tosiaan jollain tasolla tuntee. Jotenkin tämä plinkkiyhteisö on hyvä paikka missä viihtyy hyvien ihmisten seurassa. Ei tunne olevansa yksin. Siksi tänne tulee mielellään yhä uudestaan juuri teidän takia. Puhelemaan vaikeista asioista ja välillä keveemmistä. Välillä pääsee jonkun kanssa väittelemään eriskummallista asioista.
Hyvää Ystävänpäivää myös minun puolestani jokaiselle tänne!
Kovasti selvinpäistä ystävänpäivän iltaa kaikille lopettaneille! Huomaan että on taas mukava katsoa ihmisiä suoraan silmiin eikä luimia viineilyn turvottamin kasvoin pitkin nurkkia katse lattiassa. Oikeasti ei se varmaan enää ole naamasta pariin vuoteen juuri näkynyt mutta kun itsetunto on niin huono että kun kuulee naurahduksen, on aivan varma että itselle nauretaan 
Tästä en ole päässyt.
^Kiitos vain samoin! Empä osaa sanoa mikä itsetuntoa voisi parantaa. Huono sellainen itsellänikin on.
Tämäkin päivä alkaa samaan tuttuun tyyliin. Silmät avautuu hiljalleen. Kahvi vaikuttaa. Erimakuisia kahveja tulee maisteltua. Tummaa ja vaaleaa, jotain siltä väliltä. Jokaisella on oma tarina kerrottavanaan. Tumma aromi hyväilee nyt makunystöröitä. Yleensä poikkeuksetta nautin kahvin sellaisenaan vaatimatta siltä mitään. Otan sen vastaan sellaisena miten se eteen tuleen. Lisäämättä mitään.
.
“Tämmöstä tämä on elämä mulla. Ei tämä passiivisuus tee hyvää.”
Jos onnistun muuttamaan tänä vuonna Espooseen niin yritän saada palkkatuella konttoritöitä. Kun on ollut poissa työelämästä niin pääsy johonkin firmaan konttoriin saamaan ammattioppia ja vielä palkkaa ei ole mahdollista. Ja julkiselle sektorille konttoriin, jossa pitää osata paljon vähemmän kuin firmoissa on hakijatulva niihinkin - sataset paukkuvat. Manuaalisia valmiuksia ei ole joten konttori on ainoa vaihtoehto. Naapuri irtisanoutui pankista konttoritöistä ja kun lähetti hakemuksen konttoritöihin niin oli > 200 hakijaa eli mikään ei ole muuttunut.
Minun mielestäni sinusta olisi vielä työelämään ikään kuin pienten näyttömöjen kautta kuten Antti Litja eli tuettuun työhön vaikka palkalliseenkin pystyisit. Jos joku virkamies on muuta väittänyt, se on voinut pitää sillä hetkellä paikkansa kauan sitten, mutta ei enää. Opettajaksi, avustaviin tehtäviin, harjoittelijaksi. Maamme julkisen sektorin konttorit ovat täynnä Xtieteen maistereita sekä Ytieteen ylioppilaita, jälkimmäiset monesti poliittisten suhteiden kautta työllistyneet. Eivät he kovin paljoa osaa, ovat keskitasoa, mutta heillä on itsevarmuutta ja suhteita.
^ Saa nähdä olisiko vielä. Usko itseeni on koetuksella ja vähäiset voimat. Lääkkeet ei pure. Masentuneena ajatukset pyrkii kuljeksimaan kehää. Kiitos kannustavasta kirjoituksesta kuitenkin!
.
Selvinpäin oleminen tuntuu tällähetkellä olevan ainut semmonen konkreettinen työ tai opiskelupaikkaan verrattava asia. Muutahan tässä ei ole. On tietty aikaisemmin mainitut asiat. On suht säännöllinen eläke. Kaikenmaailman temppuja tässä pitää läpikäydä. Liekkö tosiaan, niin ikävästi käynyt, että juonnut tosiaan päänsä, niin pehmoseksi, että ei ole enää kun tämä tämmöinen elo enää jäljellä. Luulin, että selvänä olo mahdollistaisi kaiken. Kyllä uskon vahvasti, että suurimmalle osalle näin. Kyllähän tämä selvinpäin oleminen on hyvää elämää, että ei siinä mitään. Kyllä minä olen tässä kaikki temput tehnyt, mitkä näyttäisi tukevan normaalielämää. Ei semmosta ole olemassa. Jotenkin surullista. Mutta ei tässä kannata alkaa valittamaankaan. Tosiaan pohjalle asti ei kannata juoda. Mutta pohjallakin on elämää ja ihmisiä.
Vaikka on negatiivista tekstiä, niin silti uskon, että näin on parempi. Selvinpäin. Huonomminkin asiat voisi olla. Se on ihminen sen verran metka otus, että valittaa kun kaikki on ihan ok. Tosiaan pää ei opiskeluja kyllä kestä. Olisi pitänyt tämäkin tietää. Turhaa haaveilen minkä olen aikapäiviä sitten onnistunut hukkaamaan. Pienestä kaikki oli aikanaan kiinni. Viinanhöyryt, pullonhenki on näyttänyt suunnan mitä kuljetaan. Masennus on myös sellainen pysähtymisen paikka.
Mieli tässä on ittensä hengiltäkin juomisessa mielessä käynyt. Ei se onnistu millään. Ei ole koskaan onnistunut. Tulee vaan entistä typerämmäksi ja hullummaksi. Joutuu hullujen huoneelle, sähköä johdetaan päähän, poliisien kanssa tekemisiin… Ei ei… Kyllä sen olen jo nähnyt… Ihme juttu tavallaan, kun on tämmösessä jamassa… Tässä iässä. Hiukan yli kolkyt.
Tässä muutamia tekstejä poistellu viimeaikana lähinnä, kun on pelottanut pamien pois vieminen. Kultajyviä. Hoitajan puheet sai alahuulen väpättämään. Niin jotenkin olon paranoidiseksi olen tuntenut. Eipä ne multa niitä vie ja jos vie niin viekööt sitten. Ihan sama. Sitten yritetään keksiä muita keinoja. Ei panikoida.
Silti vaikka tämmöstä kirjoitan, niin yritän mielen pitää positiivisena. Hymyilen vaikka mikä olis tai tulis. Irwin oli suuri mies ja hänen sanojaan on hyvä kuunnella hartaasti. Hän on minulle ollut kuin Jeesus uskovaiselle. Tärkeä tyyppi. Hynynen kait Jumala? En tiedä… Noiden tyyppien sanoista on tullut vaikeina hetkinä ammettua voimaa.
Mulla on päänsisällä olo, että meinaan seota. Onneksi on nainen talossa, joka pitää minusta huolta. Pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Niin ja olot ja tunteet… Ne menee menojaan… Ajatukset on mielenliikettä… Voin hiljalleen taas vaipua levolle.
Rakas Tulkkunen, kirjoitan eri näkökulmasta.
Ensinnäkin, mäkin vielä reilu vuosi sitten mietin, että onko mu. kognitiivinen toimintakyky “iäksikö mennyt” ja olin väärässä. Okei, ymmärrän, ettei aina voi verrata, mutta se on vissi, että liika yksinolo omissa pienissä ympyröissä, alkaa värittämään totuutta vääräksi. Sitä, kun ei kotona ollessa saa kaikkea kapasiteettiaan käyttöön, ei myöskään näe sen edelleen olevan. Ja muutenkin, aivotkin on ikäänkuin eräänlainen lihas; niitä voi “treenauttaa”.
Siks toisekseen ns.aktiivisen kuntoutumisen aika on itse asiassa helkkarin paljon vaikeampaa kuin passiivisen. Ja musta taas näyttää, että sä vähintään kolkuttelet jo aktiivisen kuntoutumisvaiheen ovia, ehkäpä oletkin sillä jo, mm.miettimällä asioita, joita mietit esim.opiskelua ja niin eespäin. Älä siis missään nimessä nyt ainakaan luovuta. Syy miks aktiivisen kuntoutumisen aika on vaikeampaa on se, että täytyy sietää epävarmuutta, tehdä töitä etenemisen eteen vaikka tuntuis miten pahalta tai jos jättää joku päivä tekemättä, noustava seuraavana päivänä uudestaan ja aloittaa taas jostain. On kestettävä ristiriidat, takapakit ja kaikki ja niitähän tulee. On katsottava mihin itsestä on, ehkä voi löytää jotain ihan uutta samalla, kun ymmärtää, ettei tietty juttu taas ole (enää?) itselle. Kirjoitan näin yleisellä tasolla, koska jokaisella on niin omat jutut. “Työllä” tarkoitan kaikkea kuntouttavaa itsestä huolehtimisesta asioiden hoitoon, vapaa-ajan sisältöön yms. En tarkoita, että sun on nyt pakko pistää itsesi kokonaan likoon ja alkaa toimeen, missään nimessä. Musta vaan tuntuu, että sulla itselläsi on alkanut ovi aueta erilaiseen elämänvaiheeseen. Ihmisethän elää hyvinkin erilaisia elämiä enkä itse ajattele, että kaikkien pitäis voida vaikkapa opiskella tai tehdä kahdeksasta neljään töitä. Jokaiselle on se oma polku, omanlaisensa elämä. Sitä ei voi löytää kuin tunnustelemalla, kokeilemalla, erehtymällä, oppimalla. Jos tuntuu, ettei ole sellaiseen valmis, on annettava itselleen aikaa. Jos taas tuntuu, että elää jo itsensä näköistä ja itselleen mielekästä elämää, voi todeta olevansa onnekkaassa asemassa .
Mun toinen sisar on työkyvyttömyyseläkkeellä (määräaikaisella, kuntoutustuella tms?), ollut useita vuosia kotona, ja hän on viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt, ettei “jaksa elää elämättä”. Hänkin jo luuli, ettei enää koskaan palaa toiminta- saati työkykyiseksi, mutta nyt liikahdusta tapahtuu. Varmasti ottaa aikansa, mitä hän päättääkään tavoitella, mutta se, että hän miettii elämäänsä ja mahdollisuuksiaan jo eri vinkkelistä on se, mistä muutos alkaa, jos sille aito tarve on. Hän on mua pari vuotta vanhempi enkä hänen diagnooseistaan huolimatta lainkaan usko, että hän ei pystyisi erilaiseenkin elämään. Varmasti pystyy! Kuten sinäkin, jos vain haluat .
Yhtäkkiä hoksasin myös, että mun sisar aloitti viime vuonna tuon Voxran! Koetko sen nyt siis pääosin huonona vai hyvänä?
.
Voihan p. Voisko se kuitenkin tasaantua ajan kanssa? Mulla nyt ei lääkkeeseen liity sinänsä, mutta kun mm.juomisen lopettamisen jälkeen alkoi energia virrata, oli hirveän vaikea löytää sitä sopivan tekemisen määrää. Saatoin tehdä paljon yhtenä tai vaikka parina ja myöhemmin muutamana päivänä ja sit tuli totaaliväsymys ja sit taas lepäilin. Nykyään jaksan aikalailla jo muutaman viikonkin, mutta tulihan mulle viimekin viikolla sellanen väsymys, että viikonloppuna lepäilin tosi paljon. Ja nyt taas jaksan. Se on ollut sellaista hemmetinmoista sahaamista ja tasapainon hakua tää toipuminen, siksikään ei mitään helppoa aina. Tottakai tossa lääkkeessä erilailla se adrenaliinin koho vaikuttaa, mutta sikskin mietin, että tasaantusko ajan kanssa. Ahdistukseen ja pelkoihin mä käytän lähes poikkeuksetta hengitystä ja rentoutusta. On tutkimuksissa todettu, että hengitys rauhoittaa mantelitumakkeen toimintaa eli ei mitään hölynpölyä lainkaan . Mullakin, kun niitä traumoja on, reagoi mantelitumakkeet välillä ihan liian helposti ja virityn sekunnin sadasosassa taistele tai pakene-tilaan. Siitä pääsen hengittämällä. Sekin auttaa, että alkaa vaikka kiinnittää huomiota ympäristöön, luontoon vaikka, kun se on sullekin tärkeä.
Omien ajatusteni kanssa teen edelleen töitä ja kyllähän sullakin noita ajatusvääristymiä on. Luin joku viikko sitten siitä miten varsinainen masennus saattaakin parantua, mutta ihminen onkin jymähtänyt itse kiinni siihen negatiiviseen ajatuksenjuoksuun. Lisäks, jos masennuksen toistumista haluaa ehkäistä, on siitäkin näkökulmasta tärkeää työstää ajatuksiaan. Mä alotin tällä viikolla tän; moodgym.anu.edu.au/welcome.
Suosittelen!
Sen halusin vielä tulla kirjoittamaan, että kyllähän sun kirjoituksista täällä plinkissäkin näkee, että sulla on kapasiteettia vaikka kuinka! 
.
Kehunpas! ja kerta kiellon päälle: sussa on paljon kehuttavaa!
Voi kunpa saisit hyvän terapiasuhteen. Terapiasuhteessa on muuten normaalia, asiaankuuluvaakin ihastua tms.terapeuttiin.
Mulla taas eniten auttoi kaksi asiaa; lakkasin odottamasta (ihme)parantumista ja lakkasin odottamasta, että joku ulkoinen olisi se koko apu. Mä tuskastuin psykan poliin, mullakin oli se fiilis, että en vaan tuu kuulluksi ja sittenhän sattumien kautta terapia loppuikin. Ensin ajattelin, etten selviä ilman kontaktia, mutta kävikin päinvastoin. Kun lakkasin odottamasta apua itseni ulkopuolelta ja aloin vaan elää ja uskoa omaan vastuuseeni toipumisessa alkoi asiat edistyä. Oon ollut niin helpottunut, että loppui se ainainen asioissa vellominen ja oirekeskeinen kuulumisten vaihto. Olin itsekin niin kiinni oireissani, etten nähnyt mitä kaikkea hyvää ja ihan tavallista mussa ja arjessa on. Ja “pelkän” arjen eläminen on niin helpottavaa, välillä niin ihanan kevyttä ja tavallista. Menee ja tekee vaan eikä ajattele liikoja!
Ei tavallaan kukaan muu mua sieltä suosta vetänyt kuin minä itse. Vedän edelleenkin, koska väsyessä ja kriisien aikana palaan helposti toimimaan noista negatiivisista ajatusvääristymistä käsin ja ne taas, jos mitkä, alkaa oikeasti masentamaan. Mua helpotti myös toi, kun aloin ajatella asiaa esim. aivotutkimuksen, aivojen ylipäänsä, ja kognitiivisen näkökulman kautta. Aivoja voi siis treenata. Ajattelen usein ikäänku enemmän aivojani ja aivojeni (ja kehoni) kautta tätä kuntoutumista kuin psykologisen minäni, koska siellä vielä löytyy noita jumeja ja vääriä uskomuksia. Toki niitäkin on työstettävä, mutta ei liikaa eikä niihin saa upota, niin loputon suo se välillä tuntuu olevan 
.
Aivotreenistä puheen ollen; teen jopa sellaista, että pesen välillä hampaat vasemmalla kädellä,istun ruokapöydässä eri paikkaan, vaihtelen reittejä mitä kuljen -kaikki sellainenkin on “aivojumppaa” . Ihan pieniä juttuja arjessa. Niin, ja se raittius .
Miksi ja kenelle sä olet kelpaamaton ihmisenä?
Mun diagnoossi tähän on se, että sä et kelpaa itsellesi!
Kaikilla raitistuneilla on oma komero, josta pitää tulla ulos. Sulla on tietty toisenlainenkin komero, josta sä olet omien sanojesi mukaan tullut ulos. Musta vähän vaikuttaa, ettet ole sieltäkään tullut kokonaan ulos (jos sä olisit siittä komerosta tullut kunnolla ulos, niin sulle olis aivan paskan lysti mitä joku ajattelee sun seksuaalisesta suuntautumisestas).
Mä komppaan Lintuannaa täysin tässä terapeuttikysymyksessä. Apua on turha odottaa näiltä terapeuteilta. Oma apu on paras apu, ainakin mitä tulee sosiaalisiin pelkoihin. - En mä tässä nyt ole lyttäämässä terapeuttista apua, mä vaan olen itse aikanaan todennut samoin kuin Lintuannakin. Ei tää mun psykiatri aikanaan tajunnut mikä mua vaivaa, eikä myöskään AA-toverit.
Tosin mulla on tää korkea ikä, joka laittaa hyväksymään asioita, jotka nuorempana olis olleet todella vaikeita hyväksyä. Mut tällä iällä oivaltaa jo, että tää elämä on aaltoliikettä. Välillä menee paremmin, välillä ollaan terveempiä ja välillä menee huonommin ja välillä ollaan sairaampia.
Sä sait aikaisemmin hepulin kun mä kirjoittelin fluoksetiinista. Se on mulle korvaamaton eliksiiri. Ja se on ainoa, joka tehoaa. Mä olen luonteeltani sanotaanko vähän vakavan sorttinen, mä pohdiskelen kaiken maailman asioita ja pidän monia ihmisiä “pintaliitäjinä”, samanhenkistä seuraa on ollut vaikea löytää, koska ihmisiä ei kiinnosta asiat pätkänkään vertaa. Esim mulle ei riitä se, että mä osaan jotenkin käyttää tietokonetta, mun täytyy saada tietää siittä kaikenlaista. Se onkin ainoa kone josta jotain ymmärrän.
Itse se on itsensä hyväksyttävä karvoineen nahkoineen, ei sitä kukaan muu tee!
[size=85]Älä nyt ota herneitä nenään, mä tarkoitan sulle pelkkää hyvää![/size]
Kiitoksi kummalekin.
En minä olen ottanut herneitä tai muutakaan minnekään. Päinvastoin. Hyvän tuulinen olen kummankin vastauksesta. Ihan oikeasti. Kummankin.
Mietinkin tässä Lintuannaa, että sinähän oot melkein kun terapeutti. Tuommosella ohjeistuksella voisinkinkin kuntoon tullakin. Samoin Helisee teitkin syväluotavan analyysin minusta. Hyvä diagnoosi. No en nyt tiedä mitenkä vastaisin…
Ehkä järjestyksessä…
Kiitos Lintunen, ihan samoin, että sussakin on tosi paljon kehuttavaa… Tässä katselin yhtä terapeuttia. Aika tiukan oloinen nainen… Huih… 
sori, hih hih!
Niimpä oireissa kieriskelyä tämä on. Sanoin, että olisi hyvä puhua jonkun kanssa, niin tuon lääkkeen sain. Oon tosiaan alkanut miettimään, että lääkettäkö tässä pitää alkaa syömään. Niin kovaa kamaa onkin, että huh huh. Ihan hyvä, mutta tämä sydämeen käyminen… 
Muuten aika huonoon happeen menemistä.
Voihan vitsi, kun olet tosi fiksu Lintunen. Niinhän noi samoihin juttuihin terapeutin perehtynytkin kuin sinäkin. Mites mä näitä aivoja sitten treenailen? Hampaiden harjaus on hyvä. Voi, että kun ihanan oloista tekstiä sinulta. Ihan vakavasti kannattaa harkita terapeutiksi ryhtymistä. Lisää voi ohjeistaa jos pokkaa löytyy. Edelleen pitää sen verran taasen sanoa, että hyvin hyvin iloinen sekä ylpeä olen susta. Voi hyvänen aika sentään. Aivotreenien tekoon vissiin sit.
Kyllä mä ihan outoja ajatuksia saan päähäni ja sit alan välillä pitää niitä tosiasioina. Niitä ajatusvääristymiä on. Oon saanut välikäden kautta itsestäni analyysia mitä ongelmia voisi olla.
Joo… Syntynyt väärinpäin tänne maailmaan. Tietty naisena, mut aika pitkään saanut elää väärässä kropassa. Siitä sitten pakotettu elelemään silleen miehenä, kun se valkeni mulle. Olen joutunut kärsimään tosi paljon. Ihan älyttömästi. Siksi joskus sairastuinkin joskus noin kymmenen vuotta sitten hyvin pahasti vaikeaan psykoottistasoiseen masennukseen. Aluksi tietty joinkin. Empä ole koskaan naisia kyennyt naisena ennen lähestymään missään mielessä. Kaikki ollut poissa mun elämästä. Ihan kaikki. Saanut kyyneleet nieltyä elää elämääni, niin pitkään etten jaksanut enää. Ihan yhtä helvettiä ollut 24/7 elämä silloin. Silloin joskus kun opiskeluista ei enää tullut mitään, niin päätin joskus juoda itseni hengiltä. Join 3kk putkeen 16 olutta per päivä. Alkoi murtumaan mun kulissit. En silleen oppinut mitään. En tajunnut mistään mitään. Oli äärimmäisen tuskallista ajautua siihen pisteeseen, että halusin kuolla. Tuon kolmen kk:n jälkeen tulinkin ulos kaapista. Sen jälkeen kaikki ollutkin hyvin. Tosin yksi tyttö käytti mun tunteita hyväksi, niin ainakin väitti, että jotenkin meni liian pitkälle. Sai mut rakastumaan itseensä ja sitten flippasinkin niin pahasti, että hullujen huoneelle jouduin. Häätö kämpästä. Kauas pois opiskelupaikkakunnalta. No nyt hiippailen näissä pk-seudun metsiköissä. Opiskelut jäi jonkin verran yliopistotutkintoa vaille kesken. Tuskin koskaan valmistu miksikään. Vuosia aikaa noista kuvioista. En viitsi avata enempää… mutta olen syrjäytynyt, työkyvytön, mt-potilas… Ei mitään koulutusta… Täysin tyhjän päällä. Täysin yhdentekevä yo-todistus huonoilla numeroilla… Tosin semmosta mulla… Raittiina kaikesta huolimatta. Kuulostaa ehkä vittumaiselta, mutta näillä mennään…
Mulla on hyvin huono itsetunto kun se on nuoruudessa lytätty. Olen aina pitänyt itseäni hyvin huonona ja arvottomana. Vaikka kaikki nyt on fyysisesti kunnossa, niin silti tarkkailen itseäni ulkopuolelta ja olen erittäin paha itselleni. Ei auta vaikka miten kauniiksi kehutaan. Tosin onkohan syynä androgyyniset kasvonpiirteet? Menen itsekin hivenen sekaisin omasta kuvajaisesta. Tosin menee muutkin… Heteromiehet, heteronaiset(? hyvin useat… ?) sekä lesbonaiset… Hyvin kaunis ja mukava lepakko on mut saanut valloitetta, joka onkin erittäin mustasukkainen minusta… Syy on enemmän mun päässä ja sosiaalisissa jutuissa…
…
Fluoksetiini vaikutti muhun eritavalla. Teki minusta hyvin impulsiivisen. Sotkín kaikki asiani. Ilmeisesti tulin hypomaaniseksi. Ei sopinut mulle.
…
Huom!
Tämä on karumpi versio minkä laitoin aluksi. Siksi suhtautuminen kevyttä…
<3 Tulkku!
Ei ole ihme, että oot hämmennyksissä itsesi kanssa välillä, kun yhteiskunta ei tee elämää helpoksi ei-cis-väelle. Sun kokemuksistasi en tietenkään tiedä tarkemmin, mutta olisi ihme jos ihmisen minäkuvan ei vaikuttaisi se ettei “mahdu” keinotekoiseen sukupuolilokerikkoon. Ja sekin on kai ihan normaalia että oma identiteetti elää jonkinlaisella janalla. Ehkä cis-henkilölle sellainen on sallitumpaa kun yhteisellä sopimuksella sen sukupuoli on sosiaalisesti “selvä”? cis-Minna voi välillä istua jalat hajallaan ja käyttää nuuskaa ja performoida sitä käytöstä, mikä muuten ajatellaan miehiseksi… Transihmiset joutuu ehkä " perustelemaan" ja “todistelemaan” enemmän? Sitähän valtiokin tällä hetkellä vaatii lääkärinkuulustelujen muodossa…
(Tarkoitus ei ole yrittää selittää sulle omaa kokemustasi, korjaa heti jos puhun ihan pöljiä.)
Kurja kuulla, ettei hoitava taho kuuntele sua 
Lintuannalla hyviä pointteja, itse tosin olen sitä mieltä että aivojumppa on aika vaativaa, ei pidä suuttua itselleen jos aina ei jaksa ( mulle käy joskus niin)…
Mukavaa torstaita!
Mä en oikein näitä juttuja ole aikaisemmin ajatellut sen kummoisemmin, koska mä kuitenkin tykkään miesten kanssa hommailla näitä parittelujuttuja. Mä kyllä olen nainen, mutta mä viihdyn paremmin miesten seurassa. Ne on jotenkin reilumpia työkavereinakin. Silloin nuorena kun kokeili vähän kaikenlaisia hommia, niin yksi asia tuli mulle harvinaisen selväksi, että sellasiin hommiin, missä on paljon naisia, en lähde missään tapauksessa.
Nuorena mun tuttavapiiriin kuului kyllä homojakin. Ei siinä ollut silloin mitään ihmeellistä. Mäkin mölisen välillä aivan mitä sattuu, koska tää media saattaa mut joskus raivon partaalle. Silloin kun tätä ns homoliittoa ajettiin Suomen kansan tietoisuuteen, mä sain tarpeekseni koko sydeemistä. Mut se on onneksi ohi mediassa. Musta hommelit on aivan jees, olkoon immeinen sitä sukupuolta, joksi itsensä tuntee.