Sekakäyttäjän valehtelu...kaikki onkin mun syytä?!

Hei!

Luulin olevani vahva, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi vahva kestämään tauotonta paskan puhumista, petettyjä lupauksia ja pettymyksiä. Rakastan miestä yli kaiken, olemme tunteneet reilut 1,5 vuotta, josta vajaan vuoden asuimme yhdessä. Meidän oli kuitenkin pakko muuttaa erilleen, kun miehen ja hänen kavereidensa jatkuvan remuamisen takia saimme häätöuhkauksia ja asunto oli vain minun nimissäni, joten kaikki paska tuli minun niskaani. Mies ei ollut koskaan tehnyt mitään, koska “en minä, vaan tuo…”, “rauhoitu, kyllä nyt voi soittaa musiikkia täysillä kun on maanantai/tiistai/keskiviikko/…”.

Mies oli eri asuntoihimme muuttamisen aikaan viime toukokuussa 2vk katkaisuhoidossa, joka sujui erinomaisesti. Se oli parasta aikaa ikinä! Selvä aikaa kesti kuitenkin puoli tuntia katkaisuhoidon päätyttyä.

Kesän keräsin omaa päätäni kasaan ja syksyn tein töitä hullun lailla enkä huolehtinut miehestä. Joululomalla oli taas aikaa ajatella ja päätin, että nyt olen uudelleen tarpeeksi vahva taistelemaan katkaisuhoidon puolesta. Päivääkään mies ei ole ollut viime toukokuun jälkeen selvin päin. Maksa-arvot ovat todella korkealla, muutaman kuukauden välein haen häntä ensiavusta viinakrampin jälkeen ja kesällä puistoon sammumisten jälkeen selviämisasemalta tai putkasta.

Hän on asunut nyt luonani muutaman viikon. Kävi viikon avokatkolla siksi että sai lisää bentsoja, päivääkään hän ei selvinpäin ollut. Joka päivä töistä tullessani hän on kutsunut luokseni “juopporemmiä” ja kun tullessani häädän kaverit ulos olen “uskomattoman kylmä ihminen”. Miehen äiti rahoittaa ryyppäämisen, huumausaineiden ja lääkkeiden oston antamalla rahaa satoja euroja kuukaudessa. Olen puhunut paljon miehen äidin kanssa ja rahan lainaaminen on yritetty lopettaa. Siitäkös mies riemastui: olen uskomaton kusipää paska kun puutun hänen ja äitinsä asioihin! Minä kuulemma ahdistan ja syyllistän miestä, kuin pieni vauva hän vonkaa “älä syyllistä mua, mulla on jo paska olo valmiiksi”… ja lisää viinaa kaatuu kurkusta alas… “olen aikuinen, älä puutu mun asioihin”.

Hänen luonani asuessaan minua ei niinkään ole haitannut viinan juonti vaan tauoton valehtelu. Ikinä ei voi pyytää anteeksi ja sanoa suoraan, että on mokannut vaan aina joka asiaan löytyy joku uskomaton selitys. “olin liian paukuissa”, “ei saatu autoa ja kuskia” (kun matkaa kelaan 500m), “tänään voin juoda kun synttäri on viikon päästä”. Kun menen laittamaan pyykkejä pyykkitupaan niin sillä aikaa mies ehtii jo hakea viinapullon trokarilta ja kun on kännissä, niin se on mun syy “kyllähän sä nyt tiedät jos on viinaa, niin näin käy”, “tällainen alkoholisti mä oon”.

1,5 viikon kuluttua mies pääsee uudelleen katkaisuhoitoon. Sen jälkeen pääsisi kuukaudeksi kuntoutusjaksolle, toivon niin paljon että hän menee sinne ja samaan aikaan pelkään pahinta. Ennen katkaisua hän muuttaa uuteen kivaan kotiin, jonka hänelle järjestin, mutta pelkään koko ajan että se kiva kotikaan ei pysy kauaa kivana kotina. En tiedä, olo on niin toivottoman tuntuinen.

Otan osaa
Valehtelu ja syyttely kuuluu taudinkuvaan, syy ei todennäköisimmin ole todellakaan sinussa, mutta usein päihderiippuvainen osaa olla niin vakuuttava että sitä alkaa uskomaan jossain vaiheessa, valitettavasti. :imp:
ja kun sitä sitten lopulta siihen valehteluun uskoo ja syyllistää itsensä huomaa olevansa upottavassa suossa josta rannalle kahlaaminen tuntuu toivottomalta. Ja mitä syvemmällä suossa on sitä kauempana ranta siintää… :unamused:
Tsemppiä kuitenkin.

Anteeksi Jenni mutta sen perusteella mitä kerroit miehestäsi, ensimmäinen ajatus on että kuka hullu kattelee tollasta deekua… Kuitenkin katsoin itsekin melkein kuusi vuotta ja selvinpäin suhteellisen samanlaista touhua ja rakastin kaveria maasta taivaaseen <3 !!! Rakastaisin edelleen mutta hän otti toisen (sitten kolmannen jne ja nyt etsii viidettä, ei niitä hulluja jotka kattelee vuosikausia tollasta menoa sitten kuitenkaan ole joka oksalla).
Mikä h**vetti meitä vaivaa?!
Juu varmaan vika on meissäkin, en sitä sano, ja minäkin luulin olevani vahva ja jotenkin yläpuolella sen kaiken biletyksen mutta näiden vuosien aikana kuitenkin itsetuntoni onnistui valumaan johonkin - sananmukaisesti kankkulan kaivoon ja olen nyt eron jälkeen erittäin masentunut, en osaa iloita mistään enkä voi kuvitellakaan että minulla olisi voimia ihastua johonkin toiseen (lue: rakastan eksää edelleen)
Eli toisen riemu ja rellestys on toisen suru ja tuntuu jatkuvan ja jatkuva ja jatkuvan… kerkesi mennä niin selkäytimeen se halveksunta, tyyliin “ai sä tulit no istu tonne, me ollaan täs kavereiden kans, pidetään vähän hauskaa, lähdetään kohta kotiin” ja tietenkin se kohta oli vasta kun viimeinenkin kapakka alueella oli kiinni eli en ollut yhtään mikään ennen kuin siinä vaiheessa kun jonkun piti raahata kaveri taksiin ja kotiin. Seuraavana aamuna -kun piti olla se päivä, jolloin tehdään minun toivomiani asioita - kun kaveri avaa puhelimen niin joku taas jo soittaa että lähtekäähän kapakkaan - ja taas mentiin. Vuodesta toiseen, minun vuoroni ei koskaan tullut. No tämä on kaikki täällä oleville varmaan tuttua.
Mutta hulluinta kaikessa on, että en meinaa millään päästä jaloilleni, en ole yhtään mikään edelleenkään. Luulen, että mitä enemmän ajallisesti siinä kuviossa roikkuu, sitä syvemmät haavat saa itseensä.
En tiedä, miten tällaista tapahtuu, en mielestäni ollut mikään bimbo… kuitenkin näin pääsi käymään. Koukku.

Hei Jenni,
Me alkoholistien läheiset olemme lähes poikkeuksetta vahvuuteen sairastuneita. Minusta tuntuu aina pahalta kuulla jonkun kertovan olevansa vahva ihminen. Vahva ihminen ei ole sama kuin viisas ihminen. Vain hullu taistelee tuulimyllyjä vastaan tai sellaista itseään suurempaa voimaa vastaan, kuin alkoholismi on.
Mitä jos kaikki luopuisimme turhasta taistelusta. Jenni älä sinäkään enää hanki katkopaikkaa miehellesi. Pitemmän päälle siitä ei tule muuta kuin surua. Anna hänen, aikuisen ihmisen hoitaa omat asiansa. Mutta hoida sinä omasi.

Tämä viikko on ollut helpompi kuin edelliset. Sunnuntaina mies lähti kahden viikon asumisen jälkeen luotani. Oikeastaan se oli helpottavaa, olin tosi väsynyt häneen ja hänen ystäviinsä, kaikkiin tyhjiin lupauksiin ja valheisiin ja tappelemiseen. Totta kai olen ollut koko ajan huolissani miehestä, mutta minulla on ollut onneksi koko viikon niin paljon töitä + harrastuksia, etten ole ehtinyt juuri ajatella.

Äitinsä kanssa mies onkin saanut muutettua melkein kaikki tavaransa uuteen kotiin. Ensi viikon alussa sitten kahdeksi viikoksi katkaisuhoitoon. Yritän olla toiveikas hoidon suhteen, mutta kun viime keväänä näin, miten se meni päin helvettiä, niin pelkään nytkin, että tämä on vain ensiapu, millä mies pysyy vähän pidempään hengissä.

Hän on niin kiinni juoppokavereissaan, jotka kaikki ovat nyt kääntyneet minua, “kärttyistä ämmää”, vastaan, kun yritän kannustaa miestä hänen muutoksessaan. Miehen itsetunto on nolla ja hän tukeutuu aina kaikessa muiden mielipiteisiin, hänellä ei ole vahvuutta tehdä omia päätöksiään vaan hän odottaa aina, että joku muu päättää hänen puolestaan, mitä tehdään. Aikuisen miehen tärkein tavoite näyttää taas olevan, että 2vk katkaisulla turvotus naamasta katoaa sen verran, että näyttää taas paremmalta… nyt oli menossa hirveällä kiireellä parturiin että näyttää sitten hyvältä katkaisussa.

A-klinikan ja kaikkien muiden minua auttaneiden työntekijöiden kanssa olemme puhuneet, että 2vk katkon jälkeen on välttämätöntä mennä kuukaudeksi kuntoutukseen, jotta touhusta todella tulee yhtään mitään. Joinain hetkinä mies sanoo minulle, että on menossa sinne, mutta kuulen hänen äänestään, ettei hän todella tarkoita sitä.

Päätin tämän viestiketjun ja kaiken muunkin palautteen perusteella, että jos tämä hoitojakso ei onnistu, jos mies ei yritä hetkeäkään ryhdistäytyä, niin minä luovutan sitten ja keskityn omaan elämääni. Sitten olen tehnyt kaiken, mihin minun voimani riittävät… ja liikaakin.

Meillä on usein viesteissämme tuo “pysyä hengissä”.
Kauheita olivat ne päivät jos eksä ei vastannut puhelimeen - luulin aina että se on kuollut. Tosissani luulin aina että kuolema on nurkan takana - en tiedä, puhuimmeko me siitä (ehkä eksä jossain sivulauseessa antoi ymmärtää että jos en hoida häntä tarpeeksi hyvin, hänelle voi sattua jotain) vai pelkäsinkö sen perusteella, miten näin hänen elävän. Ensimmäiset kuukaudet ensimmäisen eron jälkeen (hän on ainoa ihminen maailmassa jonka olen antanut jättää itseni kolme kertaa!!!) olin tulisilla hiilillä ja laitoin melkein päivittäin viestiä, että olethan kunnossa. Luulin, että hän kuolee jos irrotan (hän irrotti).
Nyt kolmannen eron jälkeen hän on jossakin - kaverinsa soittelevat, tiedänkö missä mutta en tiedä, luulen vaan. Olen aika ylpeä itsestäni, että pystyn elämään ja hengittämään vaikka jotain -negatiivista tai positiivista- on sattuut eksälle. Vuosi sitten olisin vastaavassa tilanteessa varmaan jäänyt töistä pois ja etsinyt häntä kaikkien mahdollisten tuttujen luota.
Nyt uskon siihen, että hänellä on omat enkelinsä ja ilman minuakin hän on kunnossa.

Toipumiseni yllättää minut itsenikin - ja välillä yllättää se, että jonkun määrätyn kappaleen kuuleminen tai jonkun yhteisen tutun näkeminen voi laukaista päiväkausien itkun…
Enkelit ovat kyllä mielessä melkein kaiken aikaa, ne alkoivat pyöriä ympärillä kun olin eksän kanssa ja tajusin missä mennään, minkälaisesta kuviosta on kysymys.

Hyvää jatkoa Jennille!

Nyt alkaa riittää lopullisesti. Loppusiivosin eilen miehen vanhan kodin ja kiitokseksi sain vain vittuilua. Tänään soitteli ja kitisi milloin mitäkin, mutta löin luuria korvaan.

Olin käymässä tänään omilla vanhemmillani ja oli tosi kivaa! Koko viime vuoden en ollut missään väleissä vanhempieni kanssa kun yritin puolustella miehen kohellusta mutta nyt onneksi välit ovat tulleet takaisin hyviksi.

Huusin tänään täydeltä laidalta yhdelle sun toiselle ja tein selväksi että en enää auta mitenkään. Lopullisesti hermo meni, kun sain kuulla että mies ottaakin mukaan katkaisuun juoppokaverinsa. Nyt katkaisusta ei sitten ole mitään hyötyä, kun tuo kaveri on mukana. Kaveri on juossut viimeiset vuodet hoidosta toiseen mutta kaikissa ainoa pointti on vain saada itseänsä sen verran parempaan kuntoon, että voi ryypätä lisää. Kun mies yrittää hetkellisesti kunnostautua, hän haukkuu tämän kaverinsa maan rakoon, niin paljon häiriötä hän on aiheuttanut, hän aiheutti kaikki häätövalitukset meidän vanhassa kodissammekin, mutta nyt ovat sitten menossa yhdessä katkaisuun.

Lopputulos: mies saa nyt pärjätä yksin, minä olen nyt tehnyt hänen hyväkseen kaiken, mitä voin. Hän on luvannut tuhanteen kertaan minulle jä aidilleen, että tulee tänään minun luokseni ja vien hänet täältä katkaisuun, mutta eipä ole näkynyt, kun joku on tullut tarjoomaan viinaa… viina menee aina kaiken edelle, näin se vaan menee.

Puhuin tänään pitkään seurakuntamme papin kanssa. En edes kuulu kirkkoon, mutta pyörin paljon seurakunnan touhuissa, tykkään siitä ilmapiiristä vaikken mihinkään korkeimpaan osaa uskoakaan. Pappi sanoi minulle, että nyt sinun on lopetettava auttaminen. Ainoa mitä voimme miehen eteen tehdä, on muistaa häntä iltarukouksissamme. En osaa rukoilla, mutta pappi lupasi rukoilla sekä miehen että minun puolestani.

Kiitos tästä ajatuksesta! Kirjoitin itse eilen: “Pitäisi muistaa, että kaikilla on oma tiensä.” Minäkin yritän uskoa, että rakas tuore eksäni pitää itsestään ennen pitkää huolen. Onneksi se nyt kohtuullista huolta on pitänyt tähänkin asti, työpaikka on säilynyt, juominen vain on ylenmääräistä ja krapuloita aivan liian usein (minun makuuni), kun muut arjen asiat jää ahdistavasti rempalleen.

Auttavan puhelimen ihana ihminen myös sanoi, että vaikeista lähtökohdista tulevat ihmiset usein prosessoivat asioita hyvin, hyvin hitaasti. Kerroin miehelleni noin viikko sitten, mitä mieltä siitä olen. Ja tökin sitä vähän pohtimaan minäkuvaansa ja muuta, menneisyyttään, joka on kyllä niin synkeä että takuuvarmasti tapoihin vaikuttaa.

Onnistuin itkettämään sitä.

Että ehkä nyt kuitenkin jonkin minimaalisen paranemisen siemenen olen istuttanut. Vaikka en enää nyt sitten itse hänen rinnallaan jaksanut jatkaakaan, en vahtia. Hm.

Mies on ollut nyt tiistaista asti katkolla. Juoppokaverit eivät ole vielä siellä, toivottavasti eivät tulisikaan. Ollaan soiteltu joka päivä ja eilen kävin miestä katsomassa. Rakastan sitä aikaa kun hän on katkolla! Rakastin sitä viime keväänäkin kun hän oli siellä! Mulle on niin tärkeää kun voidaan jutella kahdestaan (normaalisti ei olla ikinä kahden kun miehen juoppokaverit aina paikalla) ja puhumme normaalisti, niin kuin aikuiset ihmiset puhuvat toisilleen.

Minä siellä ainoa olenkin joka käy ja joka soittelee. Miehen kaikki ystävät ja kaverit ovat niin sekaisin, etteivät voi sinne tulla eivätkä halua edes yrittää keräillä itseään kuntoon. Mies sanoikin kyllä, että parempi niin, eikä ole vastannut heille edes puhelimeen jos ovat yrittäneet soitella. Tuntuu niin raa’alta, tätä samaa ongelmaa mietin jo edellisenkin katkon aikana. Joskus olen ollut kateellinen miehelle, kun hänellä on niin paljon “sydänystäviä” toisin kuin minulla. Näiden selviämis-yritysten aikana kuitenkin näkee, mikä niiden ystävien ystävyyttä todella on. Kun mies ei saakaan lisää viinaa/kamaa äitiltä saamillaan rahoilla, niin ystävyys unohtuu.

Pelottaa se, miten mies on vieraantunut “normaalista” yhteiskunnasta kun ei viimeisen viiden vuoden aikana ole tehnyt mitään muuta kuin ryypännyt aamusta iltaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä alkaisi opiskella tai mitä töitä alkasi tehdä kun ammattikoulu on jäänyt vuosia sitten kesken. Setvin hänen paperi-asioitaan ja hän näytti olevan niistäkin kaikista aika kuutamolla. Puhuimme siitä, että hän jäisi 2vk katkon jälkeen kuntoutukseen. Hän pohdiskeli, että katkolta voi lähteä iltavapaalle klo 18-21, “mutta mitä ihmettä sinä aikana nyt sitten tekisi”. Toivon sydämeni pohjasta että hän jäisi sinne. Kuntoutuksessa ei käytetä bentsojakaan, ekaan kertaan viiteen vuoteen hän voisi tuntea, millaista on olla ilman mitään lääkettä tai päihdettä! Hän pohdiskeli, että kuntoutuksen takia jotkut työkkärin/sossun tuet menevät solmuun, mutta yritin kovasti kannustaa, ettei rahalla ole mitään merkitystä kunhan saa vaan päänsä kuntoon. Huomattavasti enemmän ne raha-asiat juodessa solmuun menevät.

Puhuttiinkin juuri miehen äidin kanssa, että nyt ei auta muu kuin nautiskella täysin siemauksin tästä kahdesta viikosta kun mies on katkolla ja pelätä vasta sen jälkeen, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Ihanaa!

Mies on ollut nyt 2vk katkolla ja saa jäädä sinne vielä viikoksi kunnes pääsee kuukaudeksi kuntoutuspuolelle! Kuntoututkseen olisi oikeasti ollut vaikka kuinka pitkä jono, mutta työntekijä oli sanonut, että miehellä on nyt niin hyvä tsemppi päällä, että hän pääsee jonon ohi nopeammin!

Olen niin innoissani! Suurin osa muistakin katkolla nyt olijoista jatkaa tai on jo jatkanut kuntoutuspuolelle tai jonnekin muualle vastaavaan paikkaan. Tuollainen vertaistuki on tosi tärkeää. Nyt ei muuta kuin peukut pystyyn ja toivotaan, että tämä onni jatkuu!

Luin tekstiäsi ja siinä selkeästi huomaan saman kun omalla kohdallani, mennään niinkuin tuomion porteilta , taivaalliseen ihanuuteen ja autuuden odotukseen. Mun kohdalla toi vuoristorata kesti 3 vuotta, lopulta rakkaus vain loppui. Kertakaikkisesti yhden viikon aikana. Sitä oli 3 vuotta rakastanut ja palvonut ja ottanut nyrkiniskut naamaan ja uskonut anteeksipyyntöihin, kukkiin , koruihin , hajuvesiin, rakkauden ylistyksiin. Voi ne ajat oli niin ihania. Mut sit kun oli se huono aika niin kyllä alko loppuajasta olla jo olo että henki tässä lähtee joko minulta, lapsilta tai siltä :cry:

Loppu meidän suhteessa oli traaginen; poliisit, lastensuojeluilmoitus, lapsen pahoinpitely, törkeä rattijuopumus, ajoneuvon luvaton käyttöönotto, lähestymiskielto, :cry:

Minä en olisi päässyt siitä helvetillisestä itseni ja lapseni tuhoavasta syöksykierteestä ulos ilman tuota kamalaa iltaa uutenavuotena. Siihen päivään asti uskoin, rakastin, toivoin, petyin, uskoin, petyin, :cry:

Viikossa elämäni muuttui. Sosiaalitoimisto ilmoitti huostaanottavansa lapseni jos otan retkun takaisin. Päätös ei ollut vaikea- Säikähdin sisukaluja myöten , tajusin rakastaneeni miestä joka ei rakkauttani ollut koskaan ansainnut. Joka oli pettänyt minut ja lapset alueella joka on ihmiselle kaikista pyhin; rakkauden alueella.

En rakasta häntä enää, rakkaus revittiin irti juuria myöten hetkessä. En tiedä olenko tunnoton vai mikä, mutta niin siinä vain kävi :cry:

Ääh, juuri kun kuvittelen kaiken muuttuvan niin matto vedetäänkin alta. Sossu ei ilmeisesti suostu maksamaan kuntoutusta. Yrittävät nyt vielä huomenna säätää, mutta miehen innostus kuntoutua näyttää nyt lopahtaneen kun tuollainen päätös tuli. Sossu suostuu maksamaan vielä yhden ylimääräisen viikon katkaisupuolella, mutta ei kuukauden kuntoutusta??!! Mitä ne oikein kuvittelevat tuon yhden viikon hyödyttävän??

Huomaan heti miehen puheista että innostus on nyt lopahtanut. Hän selitti, että laitoksessa oleminen riittää ja hän pärjää kyllä Antabuksen voimalla. En usko tuohon vaikka toki haluaisinkin. Antabukset on niin kovin helppo jättää syömättä kun juoppokaverit odottavat kieli pitkällä, milloin saavat taas juoppokaverinsa mukaan kuvioihin.

En tiedä enää, mitä voisin tehdä. Sossun päätöksiin en pysty vaikuttamaan. Ehkä olen nyt sitten tehnyt kaiken mitä pystyn ja tähän on lopetettava.

Asia selvisi. Sossu olisi ollut valmis maksamaan kuntoutuksen mutta mies on itse kieltäytynyt siitä. Mies on valehdellut minulle ja omalle äidilleen että sossu ei olisi maksanut hoitoa. Minä tyhmä olen soitellut moneen eri paikkaan ja vaatinut tätä vääryyttä korjattavaksi ja nyt paljastuukin että kaikki on vain yhtä suurta kusetusta. Olen niin idiootti!

Nyt on varmasti oikea aika irroittaa. Puhuimme äsken miehen äidin kanssa puhelimessa, molemmat olemme kuin puulla päähän lyötyjä kun tämä kusetus selvisi. Olen kuvitellut tähän asti, että mies kusettaa vain ollessaan kännissä ja nyt tuolla katkolla ollessaan olisi puhunut totta, mutta näköjään viinanhimo pakottaa kusettamaan myös kun on selvinpäin katkolla. Uskomatonta.

Kävin eilen katsomassa miestä katkolla, maanantaina se sitten jo loppuukin. Tapeltiin ja räyhättiin puolin jos toisin, olin niin epätoivoinen ja pelkäsin, mitä tapahtuu. On inhottavaa tapella ihmisen kanssa, joka tuntee sut kaikkein parhaiten, koska se osaa hyökätä sun kaikkein herkimpiin kohtiin. No, silloin kun me tapellaan, niin räyhätään vähän aikaa kunnolla mutta sitten taas lepytään ja sovitaankin saman tien. Puhdistaa ilmaa kun päästää pahan olon ulos.

Sovittiin nyt niin, että en puutu enää mihinkään miehen asioihin. Aikuinen ihminen päättäköön itse elämästään. Näämme silloin kun mies on selvinpäin. En näe miestä enää ikinä, kun hän on juonut, niin minun ei tarvitse kuunnella kamalia sanoja ja katsella kamalia tekoja. Nyt ei sitten voi enää muuta kuin pitää peukkuja pystyssä, että niitä päiviä, kun voidaan nähdä, tulisi monta :slight_smile:

Olen tästä skeptinen, mutta nyt on sovittu sitten niin, että minä en puutu enää mihinkään asioihin. Jos mies ei ole selvinpäin, niin sitten mun on vain pakko hyväksyä, että hän ei ole enää osa elämääni. Ja niin kuin joku kirjoittikin, minusta tuntuu, että vaikka nyt asiat menisikin reisille, niin paljon minun tekemisistäni ja sanomisistani on kuitenkin jäänyt miehen takaraivoon pyörimään ja ne ehkä sitten auttavat hakemaan apua lisää taas sitten jossain vaiheessa uudelleen.

Tuttu tunne, minä olin samanlainen. Ajatustoiminta muuttuu selvinpäin ollessa vasta pitkän ajan kuluttua, ainakin minulla oli niin. Voimaa sulle.

Näin se homma rullaa… mies lupasi minulle perjantaina että maanantaina katkolta lähteissään ottaa antabukset ja menee ryhmään. Totuus on, että hän on lähetellyt kavereilleen viestejä, missä kyselee, mihin pääsis ryyppään heti huomenna aamulla (kaverit lähettävät nämä viestit minulle). Taas ollaan veronmaksajien eli meidän rahoilla kustannettu kolmen viikon katkaisuhoito ja lopputulos on sama puoli tuntia kestävä raittius kuin viime keväänäkin.

Huomaan, että olen itse sairastunut läheisriippuvuuteen. Olen tehnyt aivan käsittämättömiä asioita toisen ihmisen eteen ja kuvitellut, että kun vaan tarpeeksi rakastan ja teen kaikkea, niin toinen parantuu. Ja kun olen huomannut, ettei oma hyysäämiseni riitä, niin olen kuvitellut etttä ammattiapu auttaa. Ja olen kuvitellut että omaa motivaatiota on.

Ei olla tarpeeksi pohjalla kun 30v mies kramppaa kymmeniä kertoja ja lääkäri sanoo, että elinaikaa ei ole kauaa tuolla menolla. Milloin sitten se pohja saavutetaan?

Mun on pakko alkaa tehdä töitä itseni kanssa ja irrottautua tästä älyttömyydestä. Olen sairastuttanut itseni. Omat tunteeni hyppivät sitä samaa vuoristorataa kuin holistinkin… paitsi että silloin kun holistilla on “hyvä olo” sekaisin “hyvin ystäviensä” kanssa, niin minulla on paska olo ja kun holistilla on paska olo ja hän pohtii muutosta niin minulla on hyvä olo. Tästä on päästävä eroon. Syksyllä pääsin tästä eroon tekemällä 24/7 töitä, mutta ei sekään pidemmän päälle ole kovin järkevä ratkaisu. Mutta hetkellisesti se auttaa… nyt on vaan ensin pystyttävä keskittymään niihin töihin tämän kaiken paskan jälkeen.

^Mutta Jenni_, on tosi hienoa, että huomaat oman läheisriippuvaisen käytöksesi. Kun sanot sen ääneen, minäkin uskallan todeta, että minussa varmasti oli suhteen aikana samaa vikaa. Kun oma elämä ei ole ihan ollut suora viiva, eikä läheiset ole välittäneet ollenkaan niin paljon, kuin olisi tarvittu, se että joku tarvii - vaikka sitten alkoholisti, tuntuu niin hyvältä. Kunnes ei enää sitten tunnukaan.

Hei Jenni…
olet erittäin hyvin kuvannut ton asian, että kun jätkällä on kivaa, sulla ei ole ja kun sillä menee “vakavammin” niin sinä iloitset tai olet ainakin toiveikas.
JUURI NIIN!
se on syy, miksi varmaan meidänkin juttu oli niin valtavan vaikea loppuvuosina kun eksä oli jo niin kiinni päihteissä. Yksinkertaisesti halusimme eri asioita vaikka selvänä päivänä eksä saikin hetken aikaa tilanteen kuulostamaan siltä, että selvä elämä kaikkine arkisine toimineen olisi se mitä hänkin tavoittelee.
Meillä oli valtavan suuri osuus suhteessa juuri niillä KAVEREILLA, niitä oli sananmukaisesti joka nurkan takana eli kun yritettiin vaikka tavallisilla lauantain ruokaostoksilla käydä niin eikö porukat huutele jo aamukymmeneltä baarin ovelta että hei tännepäin - ja käväisemään mentiin ja kello 02 lähdettiin pois tai seuraavaan paikkaan joka vielä oli auki.

voin sanoa tässä nyt 4 kuukautta yhtäjaksoon riutuneena että LÄHEISRIIIPPUVUUS tai mikä tämä syndrooma nyt onkaan oikealta nimeltään… on aivan mieletön helvetti. Kerkesin lähes 6v aikana kuitenkin muovata itselleni persoonallisuuden joka kärsii kaiken, kestää kaiken, jaksaa odottaa… on sillä lailla yli-ihminen. Sitten kun sitä ei enää tarvittu (eksä otti toisen) niin olen pikkuhiljaa tajunnut miten kaukana olen siitä tavallisesta iloisesta naisesta, joka mun varmaan pitäs olla. Mutta vaikka tajuan nyt kuvion päivä päivältä paremmin niin se sattuu edelleen joka päivä… itken, olen erittäin masentunut, en jaksa innostua en tarttua mihinkään uuteen.
Mulla on aivan sama juttu kuin sulla, töissä ainoastaan olen aktiivinen ja ns. tavallinen. Olisi oikeasti ihana olla jatkuvasti töissä mutta minulla on lapsi (ei tän eksän) ja pakko olla kotonakin välillä. Mutta se on tosi tuskallista! On niinkuin vaikea ohjata itse itseään, töissä se onnistuu kun se mitä pitää tehdä tulee itsen ulkopuolelta eli juuri niin kuin päihteidenkäyttäjän kanssa!!

nytkin mä itken kun kirjoitan tätä, on vaan oikeasti kova pala huomata ns. sairastuneensa vahvuuteen, mitään oikeaa vahvuutta millä voisi auttaa itseään ei ole olemassa. Tiedän, että jos eksä nyt soittaisi, pystyisin samantien hoitamaan sen asiat, tarvitsisipa apua missä vaan, olisin samantien sata lasissa. Mutta kun kysymys on omista asioista niin tuijotan vaan tyhjyyteen.

eikä mun eksä soita… sillä on uusi nainen hoitamassa hänen asioitaan. Sitten olen niin katkera ja näen joka yö unia niistä. Varman mä nyt kuvittelen, että se kaikki normaali ja hyvä minkä odotin tapahtuvan meille, tapahtuukin nyt heille ja mä vaan itken ja itken. Mutta eksä ei hetkenkään taukoa pitänyt mun ja nykyisensä välillä, itseasiassa oli tietenkin meidän kans ensin yhtäaikaa, kun uusi oli koeajossa. Niin mihin siinä olisi kadonnut eksän kaikki kaverit, nehän huutelevat tietenkin edelleen siellä kapakan ovella ja soittavat heti kun puhelimen avaa. En siis edes tajua mitä mä tässä itken, en totisesti ollut onnellinen niinä kapakkavuosina, ainut että silloin mun elämällä oli suunta ja nyt ei ole.

mistä se suunta löytyy, ei ole ainakaan itselleni vielä selvinnyt.

Onneksi täällä keskusteluissa on ihmisiä, jotka ymmärtävät… joten ei kai auta muu kuin jatkaa yrittämistä ja odotella ja toivoa että pikkuhiljaa se oma itse pääsee kasvamaan taas esiin. Ajattelen niin että jos on ajanut tuhansia kilometreja väärään suuntaan, niin ei yhtäkkiä voikaan olla taas samassa risteyksessä ja pystyisi jatkamaan oikeaan suuntaan. Tarvitaan siis kärsivällisyyttä - nyt tarvitsemme sitä kärsivällisyyttä ihan itseämme kohtaan!
Voimia sinulle Jenni!

Kotiuduin tänään neljän päivän työreissusta toisesta päästä Suomea. Tämä reissu teki minulle todella hyvää, kun on yksin reissussa, niin on pakko keskittyä vain itseensä ja siihen hetkeen, mitä juuri silloin tekee eikä voi märehtiä toisten ihmisten murheita, joista ei itse ole mitenkään vastuussa.

Miehen ollessa katkolla olin ainoa joka kävi häntä katsomassa ja mielestäni meillä oli jotain järkevää keskustelun alkuakin. Nyt katkolta tullessa mies on kuitenkin vetäytynyt niin kuoreensa, että hänestä ei saa yhtään mitään irti. Selvinpäin ollessaan (tai kannabista poltettuaan) hän on niin masentunut ja apaattinen, ettei jaksa vastata puhelimeen eikä kävellä kauppaan. Äitinsä on häntä käynyt katsomassa. Kännissä ollessaan uskaltautuu sitten ihmisten ilmoille.

Mies ei suostu osallistumaan ryhmiin. Lähellä hänen kotiaan kokoontuisi ilmainen nuorille tarkoitettu ryhmä, jossa harrrastetaan paljon liikuntaa, se kuulostaa tosi kivalta, mutta miehelle sinne menemisen kynnys on näköjään liian korkea enkä minä voi häntä sinne kantaa. AA-ryhmään mies valehteli menevänsä, mutta todellisuudessa ei ole aikonutkaan mennä, kun “se on sellainen pappakerho”.

Mies ei yleisestikään pysty käsittelemään lainkaan tilannettaan, eikä suostu puhumaan yhtään mitään. Hän lääkitsee masennusta ja ahdistustaan viinalla ja kavereiltaan keräämillä satunnaisilla rauhoittavilla lääkkeillä. Olen yrittänyt kannustaa häntä menemään mielenterveystoimistoon hakemaan omat lääkkeet, ennen ei ole saanut niitä päivittäisen viinan juonnin takia mutta nyt voisi yrittää uudestaan. Ryhmien, vertaistuen, terapian yms. merkitystä mies ei ymmärrä ollenkaan. Hänellä ei ole mitään mielenkiintoa alkaa harrastaa jotakin, hakea johonkin koulutukseen, työhön tai yhtään mitään. Kun käyn häntä katsomassa, hän ei puhu juuri mitään, vaan pelaa pleikkaa tai tuijottaa telkkaria ja nauraa jollekin typerälle pissa-kakkahuumorille kuin 5-vuotias. Tuntuu kummalliselta, miten olemme nyt miehen katkolta tultua etääntyneet jotenkin… tuntuu kuin miehen ja minun välissä olisi joku kupla, mitä ei saa puhkaistua. Mies ei halua päästää minua enää lähelleen, vaan minä kuulemma ahdistan häntä.

Mies on juonut katkolta tullessaan minimaalisen vähän verrattuna sitä edeltäneeseen aikaan, mutta joka tapauksessa joka päivä on poltettava kannabista, juotava edes pari kaljaa tai saatava edes muutama rauhoittava. Kun mies ei suostunut sinne kuntoutusosastolle jatkamaan, niin uskon, että tämä miehen omasta mielestään “kohtuukäyttö” luisuu muutaman viikon kuluessa samaan kaaokseen kuin enne katkoakin, koska hän ei ole valmis muuttamaan elämässään mitään eikä ole valmis haaveilemaan mistään hyvästä, mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa.

No mutta kuten sanottua, tuo työreissu teki hyvää, nyt pitää jatkaa täällä kotonakin niin, että keskittyy vain omiin asioihinsa eikä murehdi niitä, minkä eteen on jo tehnyt kaikkensa.

^Kyllä vain. Katso nyt tuonkin kirjoituksesi kappaleita; kirjoitat itsestäsi kaksi kappaletta, miehestä ja siitä mitä hänen pitäisi tehdä, mitä hän tekee ja ei tee, monta, pidempää kappaletta.

Ehkä sä voisit olla käymättä katsomassa sitä, kun kerran se ei edes sinua tuon enempää huomioi. Anna sen olla.