Sekaisin huutamisesta

Tällä kertaa asiaa jostain ihan muusta kuin juomisesta.

Olen lapsesta asti reagoinut todella herkästi äänen korottamiseen. Olipa huutamisen kohteena minä itse tai joku toinen, menen aina näissä tilanteissa ihan paniikkiin. Kädet hikoavat, heikottaa, tuntuu etten saa happea eikä ajatus kulje. Sama homma, jos itse joudun korottamaan ääntäni. :open_mouth: Onko joku kärsinyt joskus samasta ongelmasta? Miten siitä pääsee eroon?
Asiakaspalveluhommissa on aika vaikeaa, kun aina joutuu varomaan, ettei vain kukaan vedä hernettä nenään ja ala möykätä… :confused:

Työelämän huutamiseen voi yksilön olla vaikea vaikuttaa, mutta vapaa - aikaan, kuten perhe - elämään pätee laki: Mitä vähemmän alkoholia, sitä vähemmän huutamista!

t. Juhani

Tämäkin on aika mielenkiintoinen juttu. En ole koskaan itse huutanut. Olisi varmaan pitänyt. Kasvoin kodissa, jossa ei koskaan korotettu ääntä. Iskä puri nyrkkiä, ja häipyi lenkille, äiti oli hiljaa. Se oli oikeasti karseaa. Me penikat jo tajuttiin, että jotain oli pielessä. Niinpä tämän mallin mukaan toimittiin omassa ex avioliitossa. Olisin halunnut puhua, mutta en huutaa. Toinen sitten halusi leikkiä mykkäkoulua, kun ei halunnut huutaa hänkään. Sen koinkin sitten henkisenä väkivaltsna.

Kannattaisi varmaan miettiä, mikä siinä huutamisessa oikein ahdistaa. Onko se ääni, onko tilanne uhkaava, tuntuuko, että jään alakynteen. Tapahtuuko jotain kamalaa, jos joku korottaa ääntään.
Miten reagoin toisen huutamiseen, menenkö siihen mukaan, yritänkö ymmärtää. Pystynkö rauhoittamaan tilanteen. En ole koskaan kokenut, että minulle olisi huudettu, en tiedä, miltä se tuntuu. Tai joo, murkkuikäinen joskus, mutta siihen en kyllä suhtautunut vakavasti. Ohitin vain tunnemyrskynä. Ja totesin, etten ole kuuro. Mielestäni näin voi toimia sekä töissä että kotona. Tunteet on sitten eri asia, niiden kanssa pitää tehdä enemmän töitä.

Minä koen huutamisen ja äänen korottamisen myös ahdistavana.
Miehelläni ja minulla on erilaiset tavat toimia kiukkuisena. Hän huutaa ja korottaa ääntään. Kiroilee ja sanoo tosi pahasti. Ei osaa minusta hillitä oikein itseään. Siis välillä handlaa tilanteet hyvin, mutta säännöllisesti tulee sitten jonkintasoinen räjähdys.
Se on todella ahdistavaa. Minulla ei tule ehkä noin voimakkaita fyysisiä oireita, mutta psyykkisesti minulta menee voimat ja ahdistun. Ja nykyisin siitä toipuminen kestää aina pidempään ja pidempään.

Kotonani ei huudettu. Ei kiroiltu tai käytetty rumaa kieltä muutenkaan. Mieheni alkuaikoina valitti, etten osaa suuttua. Minulla vaikutti toki se, etten ollutkaan oppinut suuttumaan ns. kunnolla eli huutamaan. Minulla kiukku tulee itkuna. Ja nykyään, jos me kummatkin alettaisiin huutamaan, niin se olisi pelottava yhtälö. Ainakin lapsen kuullen… olen suoraan sanonut, etten saa tai voi suuttua, koska minun pitää pitää kontrolli yllä tilanteessa kuin tilanteessa. Huomaatte, että tämä on mulle herkkä asia, koska suistun kirjoittamaan omasta kokemuksestani ja käyttäytymisestä.

Moni asia tulee sieltä lapsuuden opituista kaavoista. Olen tätä paljon pohtinut. Kuinka sunnkotona kiukkua on käsitelty? Onko sulla ollut negatiivisia kokemuksia, kun joku on raivonnut? Otat asian todennäköisesti liian henkilökohtaisesti, jos töissä ja palvelualalla asiakkaiden käytös ahdistaa (näin ymmärsin kirjoituksestasi). Sillä sinähän et luutavimmin ole asiaan suoranaisesti syyllinen. Otat vaan ns. haukkuja vastaan ”työsi puolesta”. Minä olen myös erittäin herkkänahkainen ihmisten sanomisista. Jos joku haukkuisi minulle, niin varmasti pitäisi jatkuvasti muistuttaa itseään kysyen, olenko tähän syyllinen…

Tuntuuko sinusta noin? Vai mikä on se tunne, joka puskee päälle kun toiset korottavat ääntään.

Minä en siis ole tottunut huutamiseen lapsena. Kun joku huutaa, olen sellaisessa tilanteessa, etten ole oppinut selviytymiskeinoja. Usein käykin niin, että kun mieheni ottaa pultit, jään vaan suu auki katsomaan, koska en voi mitenkään ymmärtää miksi toinen toimii noin. No hänen käytöksensä on välistä aika rankkaa. Etenkin jos ottaa yhteen esiteinin kanssa… siinähän on vastakkain murrosikäinen lapsi ja aikuinen. Minusta huutaminen ei ole tuossa hetkessä paras ratkaisu. Aikuisen pitäisi osata sopivasti hillitä omaa raivoaan. Ja vaikka poistua paikalta, jos ei pysty muuten itseään hillitsemään.

Luulen, että hänen käytöksensä juontaa juurensa hänen lapsuuteensa ja ahdistavaan isäsuhteeseen, tyrannisoivaan auktoriteettiin.

Taas lipsun aiheesta… Mutta kyllä siis reagoin voimakkaasti. Pohdin, että jos joku ns. ulkopuolinen raivoaisi mulle, vois itku tulla ja luutavasti yrittäisin vaan pyydellä anteeksi vaikka syy ei olisikaan minun… eli toimisin ihan väärin. Pitäisi alkaa kasvattaa paksumpaa nahkaa. Sitä olen viime vuosien ajan tietoisesti kotioloissa pyrkinyt tekemäänkin. Joskus nimittäin alkaa itsekin uskoa, että olen ihan mätä ihminen, kun toinen niitä sanoja päästele suustaan vasten kasvoja. Totuus voi olla, että huutajan omat ongelmat purkautuvat ja etsivät kohdetta mihin siirtää aggressionsa. Olen oppinut myös suuttumaan ja sanomaan suoremmin, jos koen, että olen väärinkohdeltu.
Ugh! Olen puhunut! :laughing: :laughing: :laughing: :laughing: :laughing: