Se tuttu tarina minun näkökulmastani

Kotikanava
1

Tässä yksi, joka on lukenut ahkerasti plinkkiä tämän vuoden. Mun tarinani on seuraava - tähän asti:

Takana reuhtominen irti parisuhteesta, joka parhaimmillaan oli elämäni paras, syvä yhteys niin monilla osa-alueilla, henkisesti ja fyysisesti. Sitten pitkiä miehen ryyppyputkia joista esim. viime kesä oli yhtä maanpäällistä helvettiä .Toipui työkuntoiseksi, retkahti syksyllä taas kamalaan parin viikon putkeen, oli kolmisen kuukautta antabuksella ja minun, sinisilmäisen naisen mielestä kaikki oli hyvin kunnes aivan varoittamatta tämän vuoden alussa retkahti putkeen joka jatkuu yhä. Työnsä hoitaa (ilmeisesti) mutta viiniä menee kolmisen pulloa illassa, ja Ketipinor-lääkettä kuuri siinä sivussa. Ylipainoa, sydänongelmia, stressiä - siis kävelevä aikapommi.
Emme asuneet yhdessä eikä ole yhteisiä lapsia joten käytännön järjestelyjä ei ole, kunhan saisin tämän kurjan sydämeni irtoamaan lopullisesti, kaksi viikkoa siten tein sen eron mutta olen retkahdellut takaisin. Viimeksi maanantaina. Ihan kiva puhelinkeskustelu, mutta seuraavana iltana tuli herätys; känninen huutaa tuskaansa ja ahdistustaan, kuolemanpelkoa ja yritän tyynnyttää. Viimeinen niitti jaksamiseeni tuli, kun sanoin että hänen tulisi mennä a-klinikalle. “Sinä olet nyt mun a-klinikkani” totesi mies. Silloin aukeni silmät, olen ilmainen terapeutti ja koska kuuntelen, oikeita käytännön aputoimia ei tarvita. On ennen käynytkin a-klinikalla, mutta nyt ei lääkäri enää uskonut paranemispuheita. Eikä raittius onnistu kuin antabuksella, josta sitten lipsuu tarvittaessa.
Miksen osaa päästää irti? Olen tukenut, ymmärtänyt, nalkuttanut ja kirjoittanut monet kirjeet suoraa tekstiä. Mies ei ole mulle suoranaisesti ilkeä koskaan, mutta syyllistää henkisesti (kun ei asuta yhdessä, juo yksinäisyyteen ja milloin mitäkin.)
Eilen siis laitoin viimeisen viestin, että poistelen yhteystiedot ja jatkan elämääni. Olen työttömänä, joten aikaa on ihan liikaa pohtia näitä, vaikka koitan lenkkeillä ja tehdä kaikkea puuhaa. Ja kun tiedän niin hyvin, että ihmeparantumisia tässä taudissa ei juuri ole ja herralla puuttuu tahto ja pitkäjänteisyys niin eihän tämä hyvältä näytä. Siinä toissailtaisessa känni-kuolemanpelossaan laittoi tekstarin että “muru mä en elä enää kauaa” - en voinut muuta kuin vastata että “sitä minäkin pelkään tuolla menolla.” Se vähän hiljensi, en silittele päätä ja olen, kuten mainitsn, kirjoittanut viesteinä kaikki ahdistukseni ja hänen sekavuutensa ja harhansa, jos nyt sitten olisin tehnyt tarpeeksi.
Kuolisi vaan tämä rakkaus pois… :frowning:

…ja kun luen tätä plinkkiä, huomaan että tarinamme on ihan samaa kuin monilla, samat uskomukset, luottamukset, niitten menetys, tuskat ja eroon pyristely ja sitten taas kaipuu.

2

Rakkaus ei kuole.

3

Kyllä rakkaus kuolee.

Rakkaus syntyy, rakkaus elää, rakkaus muuttaa muotoaan ja rakkaus kuolee, jos sitä ei hoideta. Ihan kuten kaikki muukin elämässä.

Se milloin rakkaus loppuu tai kuolee, on kiinni yksilöstä. Jotkut jatkavat rakkauden nimissä itseään tuhoavaa toimintaa (läheisriippuvuus). Moni kuvittelee rakkauden olevan se kaiken voipa. Rakkaus ei anna periksi. Rakkaus eheyttää ja parantaa… Kaiken… paitsi nuo hlvtin juopot! Niitä ei rakkaudella paranneta :smiley:

4

No niinpä, syvinkin rakkaus voi kuolla mutta kyllä se kituu aikansa. Itse olen vielä aivan alussa ja raakile, tunteet heittelee vuoristorataa. Mies sanoi tässä erokriisin aikana että en ole häntä haukkunut, toivon mukaan en sitä tee jatkossakaan vaikka kyllähän tämä tilanne tuo niin mustia fiiliksiä että paras tässä on olla vaan erossa, ettei siihen mentäisi. Kun pystyisi.

Rinalda-nimimerkki sanoi hyvin tuolla yhdessä topicissa, että " ensin juoksee kilometrin, sitten kävelee, pysähtyy istumaan kivelle, kurkkaa taaksepäin, ottaa kaksi askelta eteen, yhden taakse" - sorry jos oli vähän epätarkka lainaus, mutta hyvä kuvaus ja kuvastaa ihan fiiliksiäni.

Olen niin vihainen menetetystä suhteesta, sen hukatuista mahdollisuuksista, surullinen tästä haaskauksesta, vihainen itselleni että en jo aiemmin tempaissut. Yhteistä matkaa meillä oli 1,5 vuotta, eihän se paljoa ole mutta olin niin sitoutunut tähän juttuun että pudotus on korkea. Olen säästänyt vanhoja meilejäni ja viestejäni edellisten putkien ajalta ja tuttua tarinaa niissä on, samat pelot ja huolet ja tuskat. Terveellistä lukea :wink: .
Olen huojentunut ettemme asuneet yhdessä (minun toiveestani koska olen teini-ikäisen yksinhuoltaja ja puhuimme, että kun teini on kohta maailmalla, menemme yhteiseen talouteen.) Mutta se erillään asuminen oli myös kuluttavaa koska pelkäsin aina, onko toinen kunnossa tai onko tullut jokin kohtaus, kun terveys ei ole ihan bueno. Ja se katoileminen ja puhelimen välttely tai eka tekstari josta huomasin, että korkki narahti - varmaan monelle tämä tuttua, kehittyy se kuudes aisti.
Plussat ja miinukset on pistetty ylös, hyvät ihanat puolet ja paskat puolet ja tulos on se että niin ison työn muutos vaatisi etten odota enää mitään. Katkeraa sekin.

5

Kirjoittelempa kuulumisiani tässä kevään edistyessä. En päässyt irti holisti-suhteesta vaikka yritin, olin tosi onneton ja maassa ja niimpä sitten otin tuossa puolisentoista kuukautta sitten yhteyttä ja aloimme taas tapailla. Kuulin ja näin että holin käyttö oli koko ajan jatkunut ja jatkunee edelleen. Antabusta on taas puhunut aloittaa mutta epämääräistä on sen asian kanssa. Tein itselleni selväksi suhteen jatkosta että katselen päivä kerrallaan, eriytän itseni tilanteista jossa toinen on humalassa, olen tukena mutten ripustaudu enkä ota hänen itse aiheutettuja murheita kontolleni…
Ja kissan pierut!! Sanoisin voimakkaammin mutta en kehtaa. :confused:

Enhän taas sitten saanut kuin pahan mielen. Joka viikko oli alkoa, tai alkoa edeltävää hermoilua, alkon aikaista sekoilua ja soittorumbaa tai alkon jälkeistä eristäytymistä, itsesääliä ja kylmyyttä.
Haukkumisiakin sain kun herra otti alkoa, mm. halusi ivailla ja nauraaa hö-höttää taannoista irtisanomistani ja työttömyyttäni. Kun yritin kertoa että olen vähän masis tästä työttömyydestä ja kotoilusta, sain vastauksen että mulla on lapseni ja vanhemmat tukena. (Että älä mulle valita…) Kysyin siinä vaiheessa että ymmärtääkö hän mikä on parisuhde. (Minun käsitykseni mukaan suhde jossa jaetaan hyvät ja huonot asiat keskenään.) Ja kun en ollut omilla huolilla tässä pitkään aikan kovasti kehdannut vaivata eli tämä oli eka kerta kuukausiin kun yritin, tyhmä minä, saada tukea.
Vastaus oli että minä en ymmärrä mikä on parisuhde, koska en ole tarjoutunut majoittamaan häntä tulevan putkiremonttinsa ajaksi. On tästä puhunut ja aikonut vuokrata huoneen siksi aikaa JA en kuvitellutkaan että toinen luulottelee että ottaisin luokseni hoitamatonta alko-ongelmaa potevan aikapommin, (lisäksi lapseni jo aiemmin sanoi että jos herra X tulee meille edes käymään niin hän lähtee välittömästi mummolaan, sanoi että teki minut niin surulliseksi että hän ei halua nähdä koko tyyppiä ikinä.)
…no, kerroin että tämä ei ko.syistä käy. Tästähän alkkis sitten loukkaantui ja nyt on välit poikki. Nyt toivon itselleni sitä luonteen lujuutta että saan myös pidettyä ne välit poikki. Nyt on kyllä eri meininki kuin alkuvuodesta, olen tyhjä, pettynyt ja rakkauden tunteet joita kuvittelin vielä omaavani, on haipuneet ja nopeasti. Tällä jutulla ei ole mitään toivoa. Ansaitsen jotain muuta.

6

Ansaitset parempaa Elfiina. Myös lapsesi ansaitsee parempaa, huomaatko kuinka hän pelkää että sittenkin otat alkoholistin kotiinne?
Huomaatko myös kuinka alkoholisti tiukentaa otettaan sinusta esim. vetoamalla parisuhteeseen? Kun oma otteensa lipsuu enemmän ja enemmän hän haluaa sitoa sinut hoitajakseen, haluaa varmistaa itselleen paikan jossa voi huoletta “rällätä”, jossa hänellä on ruoka ja puhtaat vaatteet, ilmainen hoito yms. yms. Sanoisin on että alkaa olla viimeiset hetket jättää alkoholisti ennekuin huomaat olevasi tiukasti kiinni juopon hoitajana. Jos otat hänet asumaan luoksesi putkiremontin ajaksi, uskotko todella että hän kiltisti muuttaa takaisin remontin jälkeen? Minä en usko.
Olet vastuussa lapsestasi. Ajattele häntä. Pidä hänestä huolta nyt ettei sinun tulevaisuudessa tarvitse nähdä häntäkin viinan vankina.

7

^Kiitos!
Näin ajattelen itsekin, mutta olen vähän pettynyt omaan itseeni ja luottavaisuuteeni siinä että yritin vielä korjata suhdetta. Toisaalta, ei ole liian myöhäistä eli onneksi vielä ei ole muuta vahinkoa käynyt - muuta kuin mun kolhittu sydämeni… :wink:
Minulla on onneksi aika tiukka reviirivaisto ja haistan hyväksikäytön, olen joskus tosin miettinyt että olenko liian epäluuloinen, mutta just kuten Tuulenviemää kirjoitit, tämä saattoi olla holistin yritys saada jalansija meille. Kun muistan semmoisen sivulauseen kuulleeni viikko pari sitten rempasta puhuttaessa, että “tuleeko hän enää tähän asumaankaan sen jälkeen”. En yhdistänyt sitä toiveeseen päästä meille kun siitä ei ollut silloin ollut puhetta, mutta nyt yhdistin.
Ja nuorelle tyttärelleni en halua antaa sitä ajatusmallia että me naiset olemme miesten hoivaajia ja holistin pelastaminen olisi mahdollista. Ei ole, sen tekee vain asianomainen itse. Ja se on pitkä, elinikäinen prosessi.

8

Elämän matkalla sydämiä särkyy ja luottavaisuus ja yrittäminen ovat vastuuntuntoisen ihmisen merkkejä. Joskus on vain tehtävä päätös joka sillä hetkelle ehkä ei tunnukaan hyvältä. Uskon kuitenkin että huomaat olosi paremmaksi kun lopetat tämän arpomisen. Taakka putoaa harteiltasi ja voit jälleen keskittyä omaan ja lapsesi elämään, ehkä löydät paremman kumppanin matkallesi.

Alkoholisti tuskin hellittää helpolla ja saatat saada syyttelyä niskaasi vielä kauankin, mutta kuten sanoit, vain hän itse voi parantaa oman elämänsä. Sinun tulee nyt vain tiukasti siirtää vastuu hänelle takaisin. Voimaa toivotan sinulle.

9

Kiitos voimien toivotuksesta ja tuesta, edelleen olen vähän hakoteillä…
viimeiset käänteet on että mies on parina iltana laittanut (känni)tekstaria. Eipä mitään vakavaa, enempi sekavaa ja yksitavuista, anteeksi-sanaa on tullut. Olen vastannut aika harvasanaisesti enkä reagoinut kaikkeen. Sitten soitti ja kertoi pahasta olostaan ja että menee sairaalaan perjantaina hakemaan apua. Pari lyhyttä puhelua ja puolestakaan en saanut selvää joten lopetimme aika lyhyeen. Neutraali fiilis mulla, en syytellyt enkä puhunut ylimääräisiä kun ei menisi jakeluun, sen huomasin olotilasta. Sitten seuraavana päivänä minun oli pakko tekstarilla kysyä että mitä tämä sairaalajuttu oli. Ihmettelin että pitkänäperjantainako sinne “mennään”. :open_mouth:
(Siis ajattelin että pyhänäkö, onko lähete muka vai mitä höpinää)…
Vastasi että ei kun a-klinikalle menee.
Jaahans. Lopetin sitten keskustelun sillä erää. Samana iltana tekstari että on oksentanut 15 minuuttia.
En tiennyt eka itkiskö, nauraisko vai vastaisko piruuttaan että kiinnostaa minua tavattomasti… :smiling_imp:

Sitten laitoin takaisin viestin että taitaa olla sisuskalut aika kovilla.
Soitti melko nopeasti ja valitti huonoa oloa. Eli taustallahan on ylipaino, sydänongelmat jne muut terveysrasitteet joita vuosien juominen lienee tehnyt.
Sanoin että eikö olisi parempi mennä ensiapuun. Ei, koittaa sinnitellä. Sanoin että eipä kannattaisi sinnitellä liikoja ettei ole kohta tilasssa jossa ei saa itselleen hankittua sitä apua. JA että nyt kannattaa jo lujasti miettiä sitä hoitoon jäämistä. Kun on työt niin ei ole voinut muka jäädä katkolle. Töitähän voi peruuttaa ja laiminlyödä kun on ns.yksityisyrittäjä, mutta kunnon katkohoitoa ei halua/tarvi/voi/ehdi jne saada…
Kertoi menevänsä heti torstaiaamusta a-klinikalle.
Sen jälkeen radiohiljaisuus…eipä ole kuulunut mitään, eli tämä tapahtui toissayönä. Hengissä on, sen oon tuolta “some-puolelta” huomannut. Ja jos kävikin a-klinikalla, niin mitä siellä? Kieltäytyy katkosta ja saa taas diapamia ja nukahtamislääkkeitä “kainalosauvoiksi”.
En ole kysynyt siis tilannetta. Haluaisin olla erillään asiasta, mutta aina ko. tekstarien ja soiton jälkeen joudun tavallaan henkisesti mukaan tähän. Viisaintako olisi estää viestit ja soitot, poistaa numero, mutta kun pelottaa kuitenkin että tässä mennään kaltevalla pinnalla kohti jotain suurempaa katkoa tai pysähdystä, että jotain reagoin vaikka tiedän kyllä että se yhteydenkatkaisu olisi ehkä paras…
Juomaputki täytti hällä eilen 3 kuukautta. :confused:

10

Päivittelen tänne taas omia olojani ja ajatuksiani. Vanha jutttu “laita ensin happinaamari itsellesi, sitten vasta toiselle” on pyörinyt päässä. Mä en yleensä kovasti tykkää noista kliseisistä elämänviisauksista, mutta tuossakin on jujua, kun sen vaan sisäistäisi kunnolla. Toivottavasti olen edes matkalla siihen.
Eihän se aiemmin tuossa kirjoittamani hoitoon meno ollut muuta kuin kännilässytystä. Meno on ollut enemmän ja vähemmän samaa vuoristorataaa, ei viikkoa ilman viinaa. Ja minä sinisilmäinen luottavainen jaksan vaan uskoa ja toivoa ja rakastaa. Viime viikonloppuna lähdin itsekin viihteelle, on ollut harvassa kerrat viime aikoina, enemmän olen oleillut kotosalla ja tuumaillut itsekseni tätä maailman menoa. No, mies alkoi siinä sitten - kun tiesi, että olen liikenteessä - pommittaa viesteillä ja ehdotti treffata. Läksin sitten bileistä pois ja seisoin yli puoli tuntia oottelemassa öisessä kadunkulmassa miestä joka ei koskaan tullut, soitti jatkuvasti että täältä tullaan ihan just nyt kohta…musiikki soi taustalla joten tiesin että on joko työtilassaan tai baarissa. Aikani värjöteltyä hyppäsin taksiin ja menin kotiini, ja se soittorumba jatkui. Kun olin itsekin ottanut ja huppelissa, niin hölmö vastasin ja soittelin takaisin :imp:
Parin-kolmenkymmenen puhelun jälkeen, jotka päättyi luurin korvaan lyönteihin, ja kohta soi taas, se rauhottui (sammui?) ja sain nukuttua. Aamulla oli sitten vuorossa ne tyypilliset anteeksipyyntöviestit. En eka kommentoinut mutta oli sitten lopulta pakko tekstata vähän kritiikkiä siitä kuinka pettynyt olen että teki oharit ja jätti mut sinne kadulle ym ym. Sen jälkeen taas radiohiljaisuus, luultavasti dokaa/morkkistelee/on häntä koipien välissä.

Vappu hällä menee etelänaapurissa jamma jamma-meiningillä kamujensa kanssa. Aiemmin pelotti ja huolestutti se reissu, dokulle aivan turha keikka, mutta nyt on fiilikseni enemmän että aivan sama mitä touhuaa.
Olen lähinnä itseeni pettynyt siksi että taas hölmöläinen uskoin, menin mukaan siihen soittorumbaansa ja en malta olla täysin hiljaa. Mun impulsiiviselle luonteelle mykkäkoulut on myrkkyä mutta kun osaisin olla vastaamatta yhteydenottoihin ja olla fiksusti hiljaa! Ja kun luen tätä palstaa ja huomaaan jälleen kerran kuinka tyypillinen tämä meidän tarina on, ihan samat alkkis-ongelmat kuin muillakin niin koitan muistaa että tästä olisi päästävä irti.
Ja karseinta on toivoa että alkkikselle tulisi se stoppi vaikka jonkun fyysisen oireen myötä, oikein hävettää tää toive - tai no…tämän paskan kokeneena, toisaalta ei enää edes hävetä!

11

No taas naputtelen tilannekatsaustani. Huh, manaukseni fyysisestä stopista toteutui, mutta ei auta.
Paitsi sen että Viron reissu peruuntui. Eli joutui kertomansa mukaan alkuviikosta sairaalaan alkoholimyrkytyksen takia, promilleja yli kolmen ja puolen veressä. Laittoi sitten vapun jälkeen tästä mulle vasta infoa itsesäälinsekaisin sävyin. Toki huolestuin ja pelästyin ja iloinen olin siitä että tajusi olla menemättä sinne Viroon. Mutta seuraaavana iltana tuli sitten uutta viestiä että on “muutamalla”. Ja kun kysyin, kannattaako juoda, tuli radiohiljaisuus (EI hyvä kysymys) :wink: mutta kohta viestiä että on jo kotosalla. Minähän en totuutta tiedä enkä lähde tarkistelemaan, olkoon baaritiskillä vaikka tappiin saakka. Mutta nyt on taas “suuret suunnitelmat”, töitä vähennetään ja mennään toisaalle työnhakuun. Vastasin että maiseman vaihto ei auta ongelmaan, hoitoon meno olisi parasta, mutta kuten holistien omaiset tiedätte, EI hyvä vastaus taas. Ja laitoin että minua suututtaa ja masentaa tilanne, ja EI hyvä vastaus sekään. Kun en hyssyttellyt ja voivotellut, ja kehtaan vielä omia olojani kertoilla, ketä kiinnostaa? Ei tätä holistia ainakaan.
Tulee nyt sapenkarvaista tekstiä mutta olen kyllästynyt. Väsynyt. Petetty, masentunut ja toivoton. Ei tässä auta kuin mennä omaa tietä vaikka viimeiseen asti olen toivonut muuta. Se on nyt otettava se happinaamari naamalle ja saatava oma vointi kuntoon. Ei yhteyksiä holistiin, ei mitään lipsumisia ---- toivon että myös riittää voimia…

12

Täällä taas, juhannusaattona, päivittämässä kuulumisiani.
Tilanne on-off -suhteessamme on viime kirjoitukseni jälkeen edennyt niin että mies (omien sanojensa mukaan) aloitti vihdoin antabuksen viiden kuukauden ränninsä jälkeen. Kirjoitan siksi että omien sanojensa mukaan, kun en ole paikalla katsomassa ottaako todella sitä. Mutta ainakin tästä raportoidaan minulle ylpein tekstarein, “kolme viikkoa selvänä” “viisi viikkoa selvänä” … mikä on ryhmän mielipide, pitääkö tässä kohtaa taputtaa ja kannustaa, varmaan se olisi palkitsevaa mutta tuon viiden viikon hehkutukseen minä vastasin että “hyvä juttu, mutta takana on viisi kuukautta viinaputkea, siitä et kuntoudu viikoissa vaan toipumisesi vie aikaa”.
Olen nimittäin löytänyt itsestäni sellaisen vaihteen ja tunteen että pettymys ja tympäännys välillä nostaa päätään ja noita usein lapsellisia tekstareita joita hältä tulee, en enää jaksa, ja sitten menen venkoilemaan tai sanon suoraan eli pudottelen maanpinnalle.
Kuten esim. että tämä velkavankeudessa juomisensa takia oleva ihminen tekstaa että “katselin kämppiä Fuengirolasta, 55 000€”. Niin oli pakko kuitata että onkos pojalla säästöjä… :laughing:

Haaveillahan saa aina mutta joku raja hömpötyksellä. Ja sitten minua on ahdistanut se että hän suostui keskustelemaan minun kanssani tämän alkuvuoden asiat. Olen sitä keskustelua odottanut, sitä on siis luvattu - mutta ei sitä tule. Pahemmin en ole nalkuttanut ja moittinut oman näkökantani mukaan ja kun tätä mieheltä varmistin, niin ainakin hän edessä päin tätä myötäili - sanoi että silloin kun olen hälle kuitannut jotain niin asiaa se on ollut. Mutta en halua olla tällainen ihminen joka naljailee ja turhaan kyttää ja odottaa sitä kontaktia ja luottaa aina vaan että joskus siten, joku kaunis päivä…

Alkuviikolla hän poikkesi pitkästä aikaa ja puhuttiin alustavasti yhteisestä juhannuksesta jopa. Ajattelin tietty että siinä olisi nyt se kaivattu rauhaisa hetki jutella hiertävät asiat ja miettiä miten tulevaisuudessa ja yrittääkö hän lupaustensa mukaan jatkaa hoidon saantia klinikalla, hänellä on siis adhd-tutkimus meneillään ja on odottanut lääkitystä ja tämä on hällä jäänyt rempalleen.
Kysyin toissailtana sitten siitä juhannuksesta ja sainkin kuulla että mies menee tuttavaperheen mökille. En tiedä kenen ja minne ja epäilen että tämä oli väistöliike, vähän haiskahti tuo tarina. On ollut taas kireämpi ja ne antabus- päivien laskemiset jotenkin minusta viittaa siihen että tämä raittius on nyt taas sortumassa tai ainakin se tekee tiukkaa. Tai ei halua viettää aikaa kanssani vaan poiketa ns. poimimassa rusinat pullasta, silloin kun huvittaa.

Mutta kun näistä asioista ei puhuta vaikka muuten raportoi minulle 10-20 krt päivässä tekstarein tekemisiään.
Soitin hänelle ja sanoin suorat sanat, että minulle riitti ja että hän kohtelee minua kuin roskaa tms - otti niin päähän etten ihan tarkkaan edes muista sanojani. Se jäi kyllä mieleen että tiuskaisin alkoholista ja hän sanoi että “aina valitan siitä”. Eli tällainen fiilis hällä kuitenkin on - ja vastasin että mielestäni ja hänen mukaansa en ole jatkuvasti tästä nalkuttanut MUTTA aiheesta saa ja voi puhua! Se on vienyt elämästäni tämän suhteen ajalta ison osan ja haluan että se käsitellään. Se on vienyt miehen melkein haudan partaalle ja aiheuttanut terveyshaittoja ihan tarpeeksi.
No ei käsitellä mitään enää. Tilanne päättyi siihen että totesin että keskustelua on turha jatkaa.

Ekan kerran tämän suhteen aikana sain poistettua kaikki viestit - se veikin aikaa kun niitä tekstareita tältä parilta vuodelta oli luurissa järjetön ketju…poistin somesta kaikki yhteydenpitokanavat ja nyt tuntuu siltä että hah, mä pystyin viimeinkin! Ei tule kiusausta kurkkia exän elämää eikä tarvi enää roikkua löysässä hirressä. Fiilis on tyhjä mutta ihan vapauttava. Aiempien breikkien aikana jätin tekstarit luuriin ja luin ja tulkitsin niitä, ja löysin merkityksiä sieltä missä niitä ei varmaan edes ollut, sekä lämpenin siten vanhoille hyville muistoille.
Nyt on pöytä puhdas ja kun katson peiliin niin näen ihan säällisen gimman, joka ei tajunnut mihin joutui kun sen soittajan matkaan läksi :wink: eikä ansainnut mielestään tätä kokemusta mutta joka osaa jatkossa ehkä nyt nähdä tietyt merkit ja vaaran paikat eikä lankea enää tämän kaltaiseen sontaan. Olen ennenkin pärjännyt yksin, en hae pakolla kumppania ja kuten teinityttäreni totesi jälleen kerran tästä kertoessani, että vihdoin tulit järkiisi ja olisin lähtenyt kotoa jos olisit ottanut sen miehen takaisin - pisti miettimään että en todella halua antaa lapselleni sellaista naisen mallia mihin olin sortumassa - minä, ihan järkevä ihminen… :cry:

Hyvää juhannusta kaikille palstalaisille ja toivon että tästä suomalaisten kansantaudista, viinasta, on mahdollisimman vähän harmia itse kullekin tänä jussina!

13

^Hups, jäi kirjautumatta nimimerkillä. Eli minä, Elfiina, tässä päivitin tarinaani.

14

:open_mouth: Huomasin juuri että minun eron jäljiltä on tekstareita vielä puhelimessa! Lähinnä on tekstareita, joissa ollaan vasta tavattu ja olen säilyttänyt jotta muistaisin kauan on oltu yhdessä.
Taidan tänään poistaa kaikki viestit. Pelottava ajatus, että ne jollain alitajuntaisella tavalla sitovat minua. Toki muistelen vieläkin asioita, mutta se lienee normaalia.
Kuin moni muuten eron jälkeen yleensä tykkää hävittää kaikki muistot? Kuten tavarat joista tää tulee mieleen. Itse hävitin jopa pyyhkeitä ja astioita. Onkohan siinä perää että ero on tehokkaampi kun hävittää ne muistot. Toisaalta sehän on ollut omaa elämää, joten onko se täysin tervettä jos hävittää kaiken?

15

Olen kanssa tuota muistojen hävitystä pohtinut pitkään, mulle muutamakin kaveri neuvoi sen tekemään ja en ensin oikein halunnut, juuri siitä syystä että ne on olleet osa elämääni. Mutta nyt tuli tarve toimia noin ja pyyhkiä ne pois sillä huomasin vatvovani niissä viesteissä liikaa. Samallahan meni kaikki hyvät jutut ja alkuaikojen kuumat lemmenviestit :wink: - mutta sille nyt ei voi mitään. Kuvatkin olen miltei kaikki poistanut, jätin kyllä pari yhteiskuvaa. Meistä ei juuri niitä ollutkaan mutta mieshän tykkäsi lähettää minulle selfieitä itsestään jatkuvasti.
Mistä tulenkin aasinsiltana tähän ilmiöön, onko se tyypillistä holistille; kun elämä pyörii oman navan ympärillä ja kaikki viime aikojen viestit ja keskustelut on olleet enempi minä-minää ja hällä on tarve kuvat joka hitsin kahvilakäyntinsä ja lähettää minulle, yleisölleen kuvaa munkkipossuistaan :open_mouth: yms yms…
pitkäänhän tämä huvitti minua ja suhtauduin vähän äidillisesti hihitellen että “voi poikaa, taas se raportoi”. Mutta sitten olen vakavammassa mielessä alkanut pohtia että onko minäkuvansa muuttunut narsistiseksi, vai ylireagoinko tähän?
Ja toistelee kaikki tuttavansa, jos on yhtään nimekkäämpiä, minä ja Kari, minä ja Jari -tyyliin. Tämä alkoi läpänheitosta joskus, yksi ystävänsä on hyvin tittelinkipeä ja sitä naureskeltiin, mutta nyt se on muuttunut hänen tavakseen. Olen huomannut tällaisia persoonallisuuden muutoksia nyt enemmän ja itsekeskeisyys on ennestäänkin lisääntynyt.

Pohdin edelleen näitä juttuja liikaa, ja varsinkin tämä yksinäinen juhannus saa märehtimään, kumpa saisi käännettyä aivonsa pois päältä, pyyhkisi samalla tavalla kuin ne viestit. Ehkä siihen joskus pystyn… :cry:

16

Mä en oikeen muista lukea niitä viestejä koskaan, ovat painuneet alemmas ketjuissa…Mutta kyllä ne välillä silmään osuu ja tulee muistoja sitten mieleen.; Turhia muistoja, siltä kannalta että niitä ei ehkä muuten tulisi sillä hetkellä. Jokainen minuutti jolloin ei ajattele “häntä” niin olisi parempi? Aina eteenpäin?
Toisaalta tänään mietin, että josko ne poistaisi oli omaa elämää tai ei, koska onhan monet muutkin viestit tullut poistaneeksi. Mieluummin voisi säilöä vaikka jonkun ystävän tai sukulaisen viestejä muistellakseen ajanjaksoja, jos jotain kerran on pakko säilöä. Miksi justiin tietyn ihmisen viestit pitää säilöä, ja toisten viestit voi poistaa?
Ehkä ne ihmissuhteet, jotka ovat turvallisia, eivät aiheuta tunnetta että tekstiviesti on merkityksellinen asia. Juopon kanssa puolestaan ei muuta ole, kuin se vitun viesti. :smiley: Koska juoppo on saavuttamaton eikä ole läsnä edes silloin kun on paikalla. Yksi vaihtoehto olisi tietysti pyyhkiä koko muisti tyhjäksi ja aloittaa “uusi elämä” kokonaan, mutta onko sitä näin läheisriippuvainen ettei siihen kykene:D
Toisaalta mitä ihmisellä on, jos ei menneisyytensä? Epäreilua, että pitää joutua pyyhkimään :laughing: Toiset saa vaalia muistojaan, toiset ei :slight_smile:
Toisaalta olen perustellut säilömistä sillä, että jos tulee uusi suhde, niin voin verrata, että onko saman näköisiä juttuja ollenkaan. Miten ne ajoittuu.
Joo tuo narsismi, ei ilmeisesti ihan sinänsä liity välttämättä juoppouteen… Olen itsekin sellainen että tekisi mieli jollekin raportoida esimerkiksi hienon ruoka-annoksen äärellä. Selfien voisi ottaa silloin tällöin.
Oma juoppo oli sellainen ettei se saanut puhelimella itsestään kuvia, kuulemma on niin ruma.

17

Hyviä pohdintoja sulla Ehk, samoilla linjoilla olen. Harmittaa pyyhkiä osa menneisyyttä pois mutta se on nyt tehty.
Ja just tuo saavuttamaton juoppo - vertaus kolahti, olen ollut liiankin iloinen niistä kuvista ja viesteistä, että ajatteleehan hän minua kun laittaa viestiä. Enhän mä muittenkaan ihmisten viestejä noin vaali :slight_smile: vaikka kivoja olisivatkin. Ja kyllä tykkään itekin postailla kuvia ja tein sitä miehellekin kun hän niitä omiaan laittoi mutta se minä minä-asenne korostui tämän viimeisen pitkän juomaputken aikana ja mulle tuli se tunne että olen vain yleisö, mun asiat ei kiinnosta häntä. Jotenkin surettaa ja kammottaakin se että vajaan parin yhteisen vuoden aikana hän meni aika kovaa vauhtia alaspäin ja ne hyvät piirteet joita alussa oli, tai esitti, karisi nopeasti. Kun olen lukenut muiden linkkiläisten ketjuja ja tarinoita, oon löytänyt hurjasti yhteisiä piirteitä ja se auttaa prosessissa. Kiitos näistä kertomistanne elämänkokemuksista!

18

Jos tämä tunne tulee, olen varma että se tulee syystä.
Toisaalta juopolta jos on jotain opittavaa, on se että miten olla kiinnostumatta toisten asioista.
Se sujuu paremmin päivä päivältä. Olen mm. sanoutunut viimeaikoina kokonaan irti kuuntelemasta erään huumeisiin sortuneen ihmisen tarinoita joita kerrotaan.Kun joku alkaa kerrtoa että “tiesitkö että X oli taas kuivilla ja sitten taas se aloitti” jne. niin sanon että kiitos, ymmärrän että asia on sinulle tärkeä mutta voisimmeko sopia ettei puhuta hänestä minun kuulteni. Tottakai minua pidetään nyt epäkohteliaana ja minulla on varmasti jotain sitä ihmistä “vastaan”…Mutta, itse tiedän olevani vain väsynyt näihin juttuihin muualla kun täällä plinkissä. ei enää kiinnosta edes puhua näistä asioista kenenkään kanssa, joka ei ole vastaavaa kokenut. Eikä kiinnosta kenenkään asiat. Ei oikeastaan edes exäni asiat. En edes toivo että on juomatta tai että joisi. En halua tietää. Olen utelias ja kiinnostunut, mutta yritän aktiivisesti olla kiinnostunut omista asioista, kun niistä kukaan muukaan ei ole kiinnostunut:D

19

Elämä menee eteenpäin, koitan keskittyä omiin juttuihini ja ihan luonnikkaasti onkin sujuillut. Iso energiasyöppö on elämästä poissa ja olen ihan “fine” - eilen rannalla maatessa auringossa oikein nautin ajatuksesta ettei minun tarvi käyttää energiaa ongelmapesäkkeen murheisiin, on vaan tämä oma elämä ja omat asiat. Uusi ihmisiä/ erään mielenkiintoisen olen myös tavannut ja aika näyttää mitä siitä seuraa. Menen eteenpäin rauhassa ja omien fiiliksien ja jaksamisen mukaan.
No, eihän se tietty ihan noin mene, olen saanut pari yöllistä puhelua ja tekstaria, viimeksi viime yönä kello neljän aikaan, jossa tuli Iloveyouta. En viitsi edes vastata, eka tuli mieleen laittaa lyhyesti ettei häiriköisi yöllä, mutta sen pelkään johtavan taannoisten kännipuhelu-maratonien kaltaiseen showhun. :angry:
Enkä tarvi enää noita vakuutteluja yöllä/päivällä/suomeksi/ruotsiksi/enkuksi tai botswanaksi. Iloveyou on helppo heittää, mutta tekoja tässä olisi kaivattu ja jo paljon aiemmin, nyt ei auta enää ihmeteotkaan.
Kaveripiiristä on tullut kehoitus laittaa puhelin kiinni tai äänettömälle.
Mutta. Tähän en suostu känniääliön takia. Olen kerran hälytetty yöllä vanhemmilleni jotka asuvat lähistöllä äitini saatua yöllä aivoinfarktin. Siksikin puhelin pysyy auki, onneksi olen suht hyväuninen ja pystyn nukkumaan päivälläkin tarvittaessa. Kun vaan holisti jatkaisi omaa elämäänsä. Korkkihan on taas auki, nämä neljän aikaan tulevat puhelut/tekstarit sen osoittaa. Holist majailee jossain lähistöllä, sen olen kuullut ja nähnytkin kerran etäältä. Eikä herättänyt enää mitään värinöitä, osasin jo katsoa kuin ulkopuolista tai pintapuolisempaa tuttua. Toki silti päähän tulee ajatuksia ja muistoja yhteisestä ajasta, mutta vähentyy päivä päivältä.
Mennään nyt näin. Kerätään niin sanotusti rippeet, pudistellaan “pölyt” ja kävellään poispäin.

20

Oikea linja mielestäni on olla vastaamatta mitään. Vastaaminen on aina keskustelua.