Heipä hei kaikki.
Keskusteluja lukeneena tuntuu tosiaan oma tilanne olevan varsin tyypillinen, kun puolisona on alkoholisti. Suru ja apatia tunkee sielun syvimpiin kolkkiin, mutta ehkäpä toivoakin on. Mene ja tiedä.
Alkoholi on tunkenut elämään vaivihkaisesti, iloisen tissuttelun ja suurkulutuksen läpi elämänhalun tuhoavaksi sairaudeksi. Merkit ja varoituksehan ovat olleet edessä jo pitkään, mutta jotenkin sitä on kuitannut ne aina kännihölmöilynä, sattuuhan sitä kaikille, ja sitten unohtanut kun elämä on taas jatkunut raiteillaan. Vuosikausia on elämä ollut taistelua, vastuu, stressi ja paineet ovat jatkuvasti syöneet voimia. Työ vie levolliset unet, ohessa opiskelu voimat ja jaksamisen. Jatkuvasti vaaditaan lisää ja enemmän, eikä koskaan voi levätä tai nauttia tasaantuneesta tilanteesta, ja tätä pahaaoloa ja voimattomuuttahan on tullut itsekin lääkittyä sillä itsellään, ties vaikka sitä olisi itsekin alkoholisoitunut. Oma korkkini on ollut kiinni jo tovin, eikä tipattomuus ole ollut edes vaikeaa - aikaisemminkin olisi se pitänyt tehdä, mutta se olisi vaatinut että joku olisi siitä toiveen ilmaissut vakavissa mielin. Sitäkun itse vaan varmisteli että on selvänä eikä krapula paina pahemmin silloin kun pitää tehdä jotain tai olla jossain. Yritti jaksaa väärin menetelmin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.
Sosisaalinen elämäkin tosiaan on lähes olematonta, kavereita on joitain mutta eipä niitäkään ehdi nähdä lähes koskaan, kiireensä kaikilla. Mutta sitten se puoliso, elämäni rakkaus, juonut itsensä siihen kuntoon että sydäntä särkee. Pahimmillaan kontrolli itsestä kadonnut ihan täysin, ei omat voimat aina riitä lopettamiseen ja ilmaisee usein halunsa ja aikomuksensa itsemurhaan. Alkoholin sekoittaman pään puhetta, useimmiten, sen ymmärrän. Jonkun kerran jo pelännyt jonkinasteista psykoosiakin, pahimmillaan on viinasta pää niin pahasti mennyt sekaisin - puhunut käsittämättömiä asioita ja tuijotellut tyhjyyteen tai haahuillut asunnossa ilman minkäänlaista tolkkua mitä on tekemässä. Lopulta sitten tilanne ajauitui siihen, että omat voimani olivat täysin loppu, en enää kyennyt olemaan ja toimimaan siinä sietämättömässä tilanteessa kun juomisputki vain jatkui ja kaikki keskusteluyritykset kaatuivat välittömästi, sillä olinhan hänestä paska mies, arvoton luuseri, syynä oikeastaan kaikkeen ja jostain syystä ansaitsin vain vihaa ja halveksuntaa osalleni. Osoitteet siis vaihtuivat ainakin hetkeksi. Eihän se elämä sellaista kauan tai usein ole ollut, joten kaikesta huolimatta shokki, ahdistus ja suru oli(on) syvä ja aluksi kaiken toimintakyvyn lamauttava - ei se sielunkumppanini voi olla tuollainen, miten tähän on menty, pakkohan tämän olla vain painajaista.
Aina olen unelmoinut tasapainoisesta ja vakaasta parisuhteesta, ollaan yhdessä ja jaetaan elämän hyvät ja huonot, tuetaan toisiamme kun sitä toinen tarvitsee jne. Eihän se kuitenkaan ihan niin ole mennyt, vastuu on hiljalleen kerääntynyt omille hartioille, taloudenhoito, tarvittavat sopimukset yms. niinkuin laskutkin ovat pääasiassa jäänyt itselle hoidettavaksi. Voimat on ollut lopussa jo kauan, ja se hirvittävä tunne murehtia töissä, mitä odottaa kotona - makaako se taas tyhjien tölkkien ympäröimänä puolitajuttomana vai olisiko, olisiko sittenkin mahdollista että kotona odottaisi se ihana ihminen johon rakastuin, selvinpäin ja kenties olisi vähän siivonnutkin, edes omat sotkunsa.
En tietenkään itsekään ole syytön, marttyyri tai mikään pyhimys, kannan oman vastuuni omista virheistäni ja typeryydestäni.
Miten tässä sitten käy? Miten jaksan elämääni eteenpäin?
Kaikesta huolimatta haluan syvästi viettää loppuelämäni puolisoni kanssa, mutta se on mahdollista vain mikäli hän saa ongelmansa hallintaan. Niin musertavaa kun se onkin, tiedän etten voi elämääni jakaa juopon kanssa.
Onko toivoa tulevaisuudelle, sitä mietin jatkuvasti. Haluaako hän parantua, haluaako hän enää jatkaa kanssani. Toistuuko juomaputket tulevaisuudessa kunnes omat voimani on kulutettu täydellisesti ja olen pakotettu eroamaan. Miten selviän siitä? Vihaa on paljon kohtaani puolisolta, enkä nähtävästi ole luottamuksen arvoinen kun menin niin radikaalisti puuttumaan siihen järjettömään ja itsetuhoiseen ryyppäämiseen.
Voinko antaa itselleni anteeksi tai saada anteeksi. Palautuuko mielenrauhani tai luottamus ja miten. Puolisoani kohtaan en tunne katkeruutta tai vihaa, yhä vain syvää rakkautta, ymmärrän hyvin että alkoholismin takia monet asiat eivät olleet tarkoituksellisia tai toivottuja.
Toivon syvästi onnellista loppua tällekin kertomukselle, toistaiseksi vaan elämä on kurjaa, surun ja ahdituksen täyttämää kipuilua kohti huomista.
Ehkäpä kirjoittaminen auttaa.
