se tavallinen tarina

Tavallinen tarina, mutta ei ollenkaan tavallinen minulle. Nyt vain tiedän, että näitä tarinoita tässä maassa riittää. Niita on paljon, mutta minä en ole tiennyt niistä. Minun elämään alkoholi tuli mieheni kautta. Kun tavattiin, en tiennyt hänellä olevan jo silloin alkoholin kanssa ongelmia. Hän oli alkoholisti jo silloin. Minä rakastuin. Me rakastuttiin. Minä aloin juomaan, minä humalluin ja se oli uutta ja ihanaa. Ja se rakkaus. Miten paljon minä uskoin siihen, että minut voidaan rakastaa ehjäksi. Minä olin toipumassa vakavasta masennuksesta ja hän oli toipumassa masennuksesta. Se yhdisti meitä silloin. Ero oli vain siinä, että hän oli väärään asiaan hakemassa apua. MInä en. Minun toipuminen lähti hyvään vauhtiin ja rakkaus varmasti paransikin minua, toi taas uskoa elämään ja itseen.

Muutama viikko ja ensimmäinen putki. Ja minä olin shokissa. MItä tämä nyt on? MIten joku voi juoda tuolla tavalla. Minun taustaani ei kuulu alkoholinkäyttöä, ei omaa eikä perheessäni ole käytetty koskaan alkoholia. En tiennyt, miten alkoholia käytetään, mikä on “normaalia” alkon käyttöä. No siitä sain sitten tietoa paljonkin, mikä ei ole normaalia. :smiley: Tästä putkesta alkoi taistelu. Sopimuksia, pettymyksiä, valheita. UUSia yrityksia, uskoa ja toivoa siihen, että nyt asiat muuttuu. Antabuskokeilut, katkohoidot jne. ovat tulleet tutuiksi. Ja erot. NIitäkin on yritetty. MInä olen yrittänyt. Jättänyt ja palannut takaisin, koska “mitä minä nyt teen ilman sinua”, “pakkohan tämän on onnistua”, “vielä minä jaksan uskoa ihmiseen ja muutoksen mahdollisuuteen” jne.Onneksi olen käynyt terapiassa koko tämän meidän yhteisen ajan. Siellä olen voinut puhua tästä ja vähitellen vahvistunut itsekin ja oppinut tekemään eron itseni ja muiden välille. MInun ja juovan mieheni välille. Alkuun olin täysin kiinni hänessä. Jos hän joi, en osannut tehdä itse mitään. Lamaannuin ja suostuin tilanteeseen. JOSsain vaiheessa päätin, etten enää katso näitä putkia. LÄhdin aina pois, kun toinen alkoi juomaan enemmän. Mutta monet kerrat pelastin hänet.

Nyt olemme eronneet. Ero on vielä väärä sana. MInä olen irtaantumassa hänestä. Olemme pari kuukautta olleet “erossa” ja välillä nähneet ja pitäneet enemmän yhteyttä. Emme asu samalla paikkakunnalla, joten minun on ollut vaikea tietää, mikä on totuus hänen tilanteesta. Viim.putki, joka sai minut lähtemään oli huhtikuun alussa. Tätä edelsi noin puolen vuoden raittius. Putki päättyi katkolle ja sieltä sitten palasi töihin ja aloitti omien sanojen mukaan aa:ssa eka kertaa elämässään. EN juossut suin päin takaisin. Jäin katselemaan ja kuulostelemaan, mitä todellisuudessa aikoo tehdä. Ja nyt on todellisuus valjennut. AA:sta en tiedä. Ehkä on käynyt siellä, ehkä ei. Mutta juonut on. KUinka paljon jakuinka pitkään en tiedä, mutta työpaikka on mennyt. Viimeksi kun tapasimme, oli selvin päin ja oli ihana tavat ja raotin taas ovea siihen suuntaan, että josko sittenkin. Meni pari päivää, kun soittelimme ja heräsi taas epäilys, että ottaa, joo, äänestä voi päätellä, että ei ole selvin päin. Ja viikolla sain vahvistuksen. Kävin hänen asunnolla ja siellähän sitä oltiin kivasti kännissä. Et se siitä oven raottamisesta.

Olen muutaman kerran käynyt al-anonissa itsekin. Alku tuntuu ihan hyvältä, vaikka toivoiskin ettei sinne olisi koksaan pitänyt mennä. En jaksaisi alkaa taas käsitellä jotain asiaa. Surettaa ja harmittaa, että joudun vielä tämänkin asian kanssa tekemään töitä. Oma terapia loppusuoralla. Mutta kyllä minä meinaan siellä al-anonissa käydä, jos se auttaa mua tekemään omia valintoja ja pysymään niissä ja lopullisesti irtaantumaan meidän suhteesta. Ja tiedän,e ttä saan sieltä varmasti jotain itselleni myös tulevaa elämää varten.

Nyt tällainen “tunteeton” kylmä tarina minusta ja meistä. Ei jaksa edes kirjoittaa kaikkea sitä tunnemylläkkää mitä on ollut ja tulee olemaan.

Moi!
Rakkaus on niin älyttömän sokea…Jos ei ole aikaisemmin ollut tekemissä päihdeongelman kanssa niin luulee että se on vain pieni mutka matkassa kun muuten toinen on niin valtavan rakastava ja ihana.
Nyt tuntuu hassulta että ei kuusi vuotta sitten vielä tiennyt, mitä päihdeongelma tarkoittaa… itseasiassa olen vasta eomme jälkeen lukenut nämä tarinat ja tajunnut olleeni ihan tavallisessa kärpäspaperissa enkä siis missään “vuosisadan rakkaustarinassa” niin kuin luulin.
Olin niin tyhmä!!! Mutta onneksi lapseni oli suhteen alkaessa päiväkoti-ikäinen niin minua tarvittiin myös äitinä enkä siis työntänyt tähän käpäspaperiin kaikkia raajojani.
Nyt olen seurannut miten eksällä on uusi rakas, siis eksällä joka nyt on paljon alkoholisoituneempi kuin slloin 6v siten. Nyt näen miten se käpäspapei-homma toimii, itse olin sille ihan sokea. Jokaisesta “mä en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin sua”-todistelusta kaveri liimautuu ongelmaan enemmän ja enemmän. Ja se ihminen tykkää siitä olotilasta, on niin onnellinen. Ollaan me eri idiootteja, ei voi muuta sanoa.

Menis vaan äkkiä aika. TUlis jo syksy ja olisinpa sitten uudessa opiskelupaikassa ja uudella paikkakunnalla. Vaikka sekin pelottaa. Mutta menis nyt vaan aika nopeaa, koska tiedän että aika tähän auttaa. Hankin kirjastosta al-anonin rohkeutta muuttua - kirjan ja lueskelen sitä. Mulle tekisi niin hyvää oppia olemaan huolestumatta asioista niin paljon. Kun oppisi elämään vain päivän kerrallaan ja murehtimaan sen päivän murheita, mikä on meneillään. Ja iloitsemaan asioista.

Viime viikolla mies soitti ja kertoi itsetuhoisista ajatuksista. Ja minä olin samantien sekaisin. OSasin kylä neuvoa hänelle, mistä hakea apua ja kerroin,e ttä itsellä sillä pitää apua hakea. Mut pelottaa, et mitä jos se tekee itselleen jotain. Ja sit hän soitteli päivittäin taas ja oli hakenutkin (ehkä) itselle apua. Mutta jatkoi sitten juomista. Eli nyt sitten tuntuu taas sairaalta koko touhu. Oliko se soitto itsetuhoisista ajatuksista vaan keino saada minut taas tähän mukaan, kun on nyt huomannut, että ei se akka olekaan tulossa takaisin. Aiemmissa eroissa viikko-pari on riittänyt siihen, että olen palannut hoitamaan ja uskomaan rakkauteen.

Mut ehkä mua eniten surettaa se, että unelmat joita oli, ei toteudukaan. Ehkä ne oli enemmän ja olikin enemmän minun unelmiani. Asioita, joita minä elämässä haaveilin. Mut kun toinen on muka ollut niissä mukana niiin pettyy niin pirusti, kun repsahdus käy.

Ja nyt ymmärrän, että viime syksynä alkanut puolivuotta kestänyt raittius, oli varmaan pitkälti minun vuokseni juomatta.

En pääse kiinni omiin tunteisiin. JOko minä olen aidosti päässyt asioissa eteenpäin, ettei kaikki miehenkin mahdolliset tunteet siirry minuunkin, tai sitten en vain pääse nyt omiin tunteisiini käsiksi. Aiemmin ajatukseni ovat olleet hyvin sekasortoisia. Ja viime viikon lopulla oikein tuntui, että vanhaminä on noussut pintaan. SEkavia ajatuksia pää täynnä, eikä osannut mihinkään keskittyä. Nyt kun emme ole olleet tekemisisssä, pääkin alkaa tuntua taas omalta ja pystyy taas keskittymään siihen, mitä minä haluan tehdä ja suunnitella elämää nyt niin, että mitä minä voisin nyt tehdä.

No sehän se niin ihmeellistä onkin, kun munkin eksäni eli niin pienellä elämänliekillä viime vuodet - puhui, ettei jaksa kauaa ja tekis mieli päästä pois. Mä kävin täyttelemässä sen jääkaappia kun sillä oli päiviä ettei jaksanut kättään nostaa. Nyt kun se on toisen kanssa niín se kirmaa kuin nuori varsa fritsut kaulassa!!! Siinä kohtaa mä menin sekaisin – en ymmärtänyt ollenkaan missä se “raato” oli johon mä olin pumpannut eloa muutaman vuoden.
Mulla on mennyt kuukausia sohvan pohjalla kun olen vaan tuijottanut eteeni ja miettinyt, mikä se kuviomme lopulta oli.
Toivottavasti sä toivut nopeammin! Ja että pystyt nauttimaan kesästä myös.

MIkä raivo tuleekin kun alkaa miettimään tätä p…aa. Miten joku voi tosissaan kertoa rakastavansa minua ja haluavansa elää minun kanssa ja jatkaa juomista. Ai, että minä tässä hitaasti ja varmasti tuhoan itseäni ja en rakasta itseäni kovinkaan paljon, koska teen tätä itselleni, enkä hae apua, mutta sinua, voi sinua minä rakastan. Elettäis yhdessä, saisit olla sitten joskus alkoholistin leski, eikös se oiskin hienoa, saisit hoitaa ja huolehtia kaikesta yksin, maksaisit elämämme ja minä keskittyisin kahteen rakkauteen: alkoholiin ja sinuun. Sinuun silloin, kun alkoholilta kerkeän. Mutta ethän sinä paljon sitä rakkautta tarvi. Yhtä vähän kuin minäkin itseäni rakastan, rakastan sinua. Tätäkö hän minulle tarjoaa? ja uskoo tosissaan, että siihen suostun.

Toisaalta alkoholismi on sairaus. EHkä hänkin haluaisia lopettaa. Paitsi ei halua tarpeeksi, koska ei hae apua. MIten suhtautua tuollaisiin puheisiin. Miten jaksaa ymmärtää, että alkoholismi on sairaus. ITse aiheutettu sellainen. En vastaa viesteihin joita tulee. Menen lenkille. Kuuntelen musiikkia, katson leffoja, yritän kaikin tavoin saada ajatukseni muualle.

Mun mielestä alkoholismi on itseaiheutettu kehitysvamma…(ei hoida raha-asioitaan, ei pysty ottamaan vastuuta, käyttäytyy impulssiivisesti ym ym) ja harvempi meistä valistisi kumppaniksi kehitysvammaisen ihmisen.
Toisaalta ajatus mulla oli, että ei ihmistä voi jättää sairauden takia… se on julmaa! Varsinkin kun sairaus on kehittynyt suhteen aikana koko ajan pahemmaksi eli jollakin lailla koin itsenikin syylliseksi koko surulliseen alamäkeen.
Mutta olen heräillyt pikkuhiljaa ajatukseen, että sain myös itse kolhuja, minuun osui yhä useammin ja useammin… silloin koin että alkoholismi on tarttuva sairaus, se sairas näkökulma kaikkeen on tarttuvaa esim se ajatus, että jos minä olisin ollut toisenlainen niin hänen ei olisi tarvinnut juoda (nyt hänellä on kohta vuoden ollut toisenlainen kumppani ja hän juo edelleen koko ajan). Ja nyt en enää tunne sääliä tätä sairautta kohtaan — niin kauan kun minua puhuttiin siihen syylliseksi, yritin paapoa kaikin tavoin… en silloin osannut ajatella muuta kuin että sairasta ei saa jättää.
Ehkä parempi yksi ihminen avannossa kuin kokonaisia perheitä siellä. Nyt ajattelen niin.

Meillä on ollut suhteen ajan menty monissa asioissa eteenpäin. Ja sain kokea hyviäkin aikoja. Mein suhteen aikana mies taas alkoi ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään enemmän. Mutta mutta. Nyt kun taas ratkesi juomaan, näyttäytyy se alkoholismi koko laajuudessaan. Viime syksynä yhden pitkän putken päätteeksi ajattelin, kun jatkoin suhdetta, että tämä on se viim. mahdollisuus. Vielä kerran minä haluan uskoa siihen, että hän raitistuu. NÄin ei kuitenkaan käynyt. Ja tiedän, ettei käynyt, koska ei hakenut itselleen apua tarpeeksi. Alkoholismia ei voi parantaa, sen voi pysäyttää, mutta se ei riitä, että vain on juomatta.

Siitä olen onnellinen, että pääasiassa itse voin hyvin. Surettaa, joo, ja jos alkaa miettimään, miten hyviä hetkiä on ollut, tulee mieleen, että vieläkö niitä voisi tulla. Ja vaikea aina muistaa ajatella, että alkoholismi on sairaus. Ja vaikea hyväksyä se tosiasia, etten minä voi sille mitään, että joku todella tuhoaa itsensä ja elämänsä alkoholilla. Kun paljon ois hyvää ja potentiaalia vaikka mihin, mutta kun viina vaan vie.

Hei,

Tuon sairauskäsitteen sisäistäminen voikin olla ihan hiton vaikeaa juuri silloin kun itse on väsynyt, turhautunut ja toivoton. Mutta toisaalta, kun aiheeseen perehtyy uudelleen ja uudelleen ja enemmän ja enemmän, niin alitajunta tekee työtään ja jossain vaiheessa huomaa että omakin ajatusmaailma alkaa muuttua: kun aikansa on kiertänyt kehää lyöden päänsä säännöllisesti seinään, huomaa ettei sillä kaavalla saa aikaa mitään muuta kuin omaan päähän patin. Lopputulos on aina sama. Tulee mieleen, että pitäisikö sittenkin koettaa niitä “uusia” keinoja, niitä joista on lukenut tai ehkä kuullut sairauskäsitteen yhteydesssä tai Al-Anonissa.

Alkoholismi on tutkimuksissa todettu perinnölliseksi sairaudeksi. Tiedätkö sinä, omaatko tällaisia perintötekijöitä? Alkoholismin kehittymiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät ja se on itseaiheutettu siinä mielessä, että käsitys on että vain niillä jotka käyttävät alkoholia on riski sairastua alkoholismiin.
Joidenkin arvioiden mukaan noin 90% suomalaisesta aikuisväestöstä kuitenkin käyttää alkoholia. Näistä arvioiden mukaan noin 10-15% on alkoholisteja. Tuskin kukaan alkaa käyttämään alkoholia tullakseen alkoholistiksi. Jotkut, raitistuneet alkoholistit, tosin kertovat jääneensä heti kerralla koukkuun, suurin osa on käsittääkseni kuitenkin sairastunut vähä vähältä.

Tässä olen samaa mieltä: ei riitä se, että on juomatta. Toisaalta minulla on kokemusta siitä, että vaikka apua haetaan niin joko a)sitä haetaan väärästä paikasta (lääkärit, psykologit, perhe- tai parisuhdeterapeutit) tai sitten b) haetaan ns. virallisesta “päihdehuollosta” mutta siellä ei pystytä auttamaan (koska ei ymmärretä sairauskäsitettä, eikä mitä siitä seuraa) tai c) saatu apu ei ole tarpeeksi intensiivistä (esim. AA:ssa käynti ei välttämättä jatku sillä intensiteetillä kuin olisi tarpeellista).

Ellis

Tästä muistui mieleen suomalaisen huippuratsastajan Kyra Kyrklundin lausahdus oppilailleen, jossa hän kiteyttää saman, minkä Ellis79 tuossa edellä: “Jos tekee niinkuin on aina tehnyt, saa sen saman minkä on aina saanut. Jos haluaa jotain muuta, on tehtävä jotakin toisin.”

^Tuisku1: jos täällä vois, niin tykkäisin tuosta :smiley:

Sopii muuten elämään yleensäkin, ei vain tähän alkoholistin läheisenä olemiseen. Mulla olis tähän vastaava hyvä havainto, mutta kun se on esitetty kuvana niin en tiedä miten saisin liitettyä… kerron jos keksin!

Olen minäkin huomannut tuon viisauden pätevän yhteen jos toiseenkin asiaan elämässä. Se on avain motiiviensa ja käyttäytymisensä kriittiseen tarkasteluun, ja siitähän se muutos parempaan lähtee.

Keksin! Tässä se on :slight_smile:

Just näin! :smiley:

toden totta se on hankalaa ymmärtää, että alkoholismi on sairaus. Itseaiheutettu siinä mielessä, että vain juomalla voi tulla alkoholistiksi.
[/quote]
Mutta toisaalta, kun aiheeseen perehtyy uudelleen ja uudelleen ja enemmän ja enemmän, niin alitajunta tekee työtään ja jossain vaiheessa huomaa että omakin ajatusmaailma alkaa muuttua: kun aikansa on kiertänyt kehää lyöden päänsä säännöllisesti seinään, huomaa ettei sillä kaavalla saa aikaa mitään muuta kuin omaan päähän patin. Lopputulos on aina sama. Tulee mieleen, että pitäisikö sittenkin koettaa niitä “uusia” keinoja, niitä joista on lukenut tai ehkä kuullut sairauskäsitteen yhteydesssä tai Al-Anonissa.

näinhän se näyttäisi menevän. MOnessa asiassa vasta se, että itse hakee ja kokeilee uusia ratkaisuja, auttaa eteenpäin. Ihminen on taipuvainen toistamaan itselle tuttuja käyttäytymis- ja toimintamalleja, hakeutuu helposti uudestaan ja uudestaan suhteisiin, joissa usein jo lapsuudessa opitut vuorovaikutusmallit toistuvat. Vasta kun on pakko, aletaan muuttamaan itseä. Ja se on hidas tie. NIin tiukassa ne tuntuvat istuvan ne opitut toiminta- ja käyttäytymistavat. TÖitä teetättää, mutta toisaalta on hienoa huomata kasvavansa. On hienoa oppia laittamaan rajat itselle, kun on aina elänyt muita varten ja yrittänyt lukea, mitä muut minulta haluavat.

Sama kokemus tästä. A-klinikan ja päihdekatkaisuhoitopaikkojen tarjoama apu on keskushermostoon samalla tavalla vaikuttavien lääkkeiden tarjoaminen, joihin monet sitten koukuttuvat ja myöhemmin käyttävät bentsopohjaisia lääkkeitä yhdessä alkoholin kanssa. A-klinikan kautta saatavat sairaanhoitajatapaamiset eivät minun kokemuksen mukaan ole riittävän intensiivisiä eivätkä ehkä edes kovin terapeuttisia. Kerta silloin, toinen tällöin ei vain yksinkertaisesti riitä. JOtta tällainen keskusteluapu toimisi, olisi sitä oltava riittävän tiiviisti ja ajat sovittuna eteenpäin pitkälle, eikä niin, että joka kerta katsotaan joku uusi aika. Eli olen kokenut että kohdat a-c todella pitävät paikkaansa. TOisaalta vastuu on juovalla ihmisellä itsellään, mutta toisaalta, jos hänelläkään ei ole tietoa kunnolla siitä, mikä alkoholismi sairautena on, hän ottaa vastaan sen, mitä viralliset tahot tarjoavat.

MInäkin otin omassa masennuksen hoidossa vastaan kaiken tarjotun lääkityksen, en mukisematta, vaan yksinkertaisesti siksi, että olin väsynyt perehtymään mihinkään. Kun vointi vähän koheni, aloin olemaan kriittisempi sen suhteen, mitä lääkkeitä annettiin ja nyt myöhemmin näen niin, että lopultakin se keskusteluapu ja pitkä terapia ovat pysyvämmin auttaneet minua. Ei se järjetön lääkitseminen.

Samaa mieltä hemakan kanssa. Kaksi kertaa olemme kantaneet miehen hänen äitinsä kanssa A-klinikalle katkolle. Helppohan sitä on olla 2-3vk juomatta, kun bentsoja saa, kaikenlaista kivaa ohjelmaa ja hyvää ruokaa järjestetään. Mutta en tiedä, kuinka moni tästä katkosta on todella jotain hyötynyt. Asiakkaat siellä naureskelivat keskenään, kuinka olivat siellä kymmenettä kertaa… Katkolla miehelle ei sanottu, että hänen pitäisi raitistua, vaan kuulemma “kohtuukäyttöä” tavoitellaan, mitä ikinä se sitten alkoholistille ja sekakäyttäjälle tarkoittaakaan!!! Katkolla ei suunniteltu, mitä sieltä lähdettyä tehdään eikä henkilökunnalla ollut resursseja olla meihin läheisiin missään yhteydessä vaikka me siellä harva se päivä ramppasimmekin.

A-klinikan tarjoama avokatko osoittautui sitten vielä tätä katkoakin hullummaksi järjestelmäksi. Kun juova mies tuntee, että kohta on ehkä viinakramppi tulossa mutta omassa taskussa ei ole bentsoja niin niitä voi mennä kätevästi hakemaan tuolta avokatkolta vaikka kuinka olisi kännissä??!!

Nyt kun olen käynyt katsomassa toista ystävääni vankilassa niin tuntuu, että siellä päihdekuntoutus on todella paljon paremmalla tolalla kuin täällä siviilissä. Toki valvonta on helpompaa suljettujen ovien takana mutta lisäksi siellä on varattu runsaasti resursseja terapialle ja keskustelulle sekä tulevaisuuden suunnittelulle. Juuri nyt tuntuu aika kieroutuneelta, että on ensin tehtävä niin paljon pahaa että joutuu istumaan saadakseen kunnollista hoitoa jonka eteen ei tarvitse itse osata taistella loputtomasti.

Katkolla käydään toipumassa, että taas voi juoda.Katkolla mieheni ollut muutaman kerran ja on ollut aina oikein hyvävointinen siellä, mutta mitäs P…rkelettä se hyövää, kun sieltä lähdettyä pitäis saada hankittua kunnollista apua ja sitä ei sitten ole tehty, kun on taas hyvä fiilis. Pitäisi katkon jälkeen Kulkea AA:ssa säännöllisesti, hakeutua Minnesota-hoitoon tms.

AA:ta olen miettinyt siltä kannalta, että vartaistuki auttaa pysymään raittiina ja sieltä saa apua varmasti muutenkin, kun siellä olijat tietävät mistä alkoholisti puhuu, ei voi kusettaa. Mutta sitten sieltä voi puuttua sellainen terapeuttinen ote. eikä vain voi , vaan sieltä puuttuu. Ehkä kaikki eivät sitä tarvitsekaan, mutta ajattelin, että pitkään jatkunut alkoholi-ongelma todella on muuttanut ihmistä usein melko kokonaisvaltaisesti. Ja jotta raitis elämä ei olisi pakonomaista kituuttamista päivästä toiseen ilman ryyppyä, pitäisi asiaa käsitellä jotenkin niin, että elämä ilman alkoholia tuntuisi voitolta. Minun ei tarvitse enää juoda. Onko se turhaa psykologisointia, jos miettii, että olisi tärkeää miettiä myös niitä syitä ja taustoja, miksi alkoi juomaan sellaisella tavalla, joka johti alkoholismiin. Onko alunperin jo ollut esim. toimimattomia ongelmanratkaisutapoja, kyvyttömyyttä kohdata omat tunteet jne.

Tässäkin maassa on toimivia hoitopaikkoja, eikä tarvi joutua vankilaan :smiley: Näissä hoitopaikoissa hoito perustuu lääkkeettömyyteen ja luottamukseen, eli siis hoidettavien keskinäiseen luottamukseen. Ketään ei puhalluteta eikä paikat ole lukossa. Terapeutit ovat itse raitistuneita alkoholisteja, eivätkä kuuntele bull shittiä. Ja Hoitotulokset on merkittävästi paljon parempia kuin ns. virallisessa päihdehuollossa. Mutta nämä on sellaisia hoitopaikkoja, joihin ei (ainakaan meilläpäin) virallisen päihdehuollon (huom. huollon, ei hoidon…) kautta ohjata, vaan itse pitää paikat löytää. Onneksi on netti!

Noissa hoitopaikoissa kukaan, ei kukaan, sano alkoholistille että kohtuukäyttö olisi vaihtoehto! Siellä sanotaan, että jos mielesi tekee juoda niin juo, mutta silloin juot itsesi hautaan. Muuta vaihtoehtoa ei alkoholistilla raittiuden lisäksi ole.

Itse koin tämän valtavan vapauttavaksi: vihdoinkin olin löytänyt paikan jossa minua, läheistä, ymmärrettiin, eikä pidetty hulluna liioittelijana.

Useisiin hoitopaikkoihin voi tulla vaikka kännissä, kunhan haisee vanhalta viinalta, ei uudelta. Ja tarkoitan juurikin Minnesota-tyypisiä hoitopaikkoja. Kannattaa soittaa ja kysyä apua ja ohjeita.

Toisaalta on ja toisaalta ei. On tietenkin tärkeä käsitellä menneisyyden tapahtumia luottamuksellisessa ilmapiirissä, siis sellaisia tapahtumia jotka saattavat jälkeenpäin vaivata, tai nousta pinnalle tavalla tai toisella.

Sitäkin tietenkin voi pohtia, milloin arvelee itse että alkoholismi on puhjennut tai itse on alkanut arvella että alkoholinkäytön kanssa on ehkä ongelmia, ja miten siitä pisteestä on tultu nykytilanteeseen. Ainakin Minnesotamallisessa hoidossa pyritään välttelemään noiden “juomissyiden” kovin perusteellista analysointia, koska lähtökohta on että alkoholismi on geneettinen sairaus ja syy on siis geeneissä + alkoholissa (ja koska melkein kaikki Suomalaiset juovat, niin miten tässä maassa käytännössä voisi alkoholille altistumista juuri välttää, ei mitenkään). Jos siis sairaus on geeneissä, niin on pelkkää saivartelua kertoa juomisella syitä. Syitähän tietenkin löytyy, jos sille linjalle halutaan lähteä (raskas työ, työttömyys, vaimo, avioero, ahdistus, masennus, juhlta jne jne).

AA on suhteellisesti ehkä paras tapa käsitellä alkoholismia (=helpoiten saavutettavissa, ilmainen, todettu toimivaksi). Ongelma vain on siinä, että pitäisi pyrkiä löytämään itselle sopiva ryhmä. Ryhmät ovat itseohjautuvia, ja niissä käyvien henkilöiden tiedon taso alkoholismista vaihtelee paljon. Osalla ryhmistä ei ole mitään agendaa, toisissa taas käydään esimerkiksi viikoittain eri teemoja läpi. Ryhmässä pitäisi lisäksi olla eri vaiheissa olevia alkoholisteja. Ei ehkä auta ketään, jos paikalla käy vain juuri ja juuri raittiina räpisteleviä.

Mielestäni kaiken hoidon tärkein lähtökohta ja päämäärä pitäisi olla se, että hoidon tavoitteena on että toipunut ihminen pystyy elämään iloista ja onnellista, tyytyväistä elämää omassa raittiissa maailmassaan. Minä olen nähnyt tämän tapahtuneen monen kymmenen alkoholistin kohdalla, ja siksi tiedän sen olevan mahdollista.

-Ellis

AA on suhteellisesti ehkä paras tapa käsitellä alkoholismia (=helpoiten saavutettavissa, ilmainen, todettu toimivaksi). Ongelma vain on siinä, että pitäisi pyrkiä löytämään itselle sopiva ryhmä. Ryhmät ovat itseohjautuvia, ja niissä käyvien henkilöiden tiedon taso alkoholismista vaihtelee paljon. Osalla ryhmistä ei ole mitään agendaa, toisissa taas käydään esimerkiksi viikoittain eri teemoja läpi. Ryhmässä pitäisi lisäksi olla eri vaiheissa olevia alkoholisteja. Ei ehkä auta ketään, jos paikalla käy vain juuri ja juuri raittiina räpisteleviä.

Olen samaan mieltä, että AA voi toimia, jos on itse aktiivinen ja etsii sen ryhmän, jossa asioita käsitellään oikeasti. Mies on käynyt, ehkä käynyt, siellä muutamia kertoja nyt viimeisimmän katkohoidon jälkeen. Mutta samaan aikaan jatkanut myös juomista. Voi olla toki, ettei ole edes käynyt AA:ssa, kunhan vain sanoo käyneensä, että minä olisin tullut takaisin.

Minnesota-hoidon infossa kävi viime syksynä ja piti sitä hyvänä, mutta ei harkinnut sitä sen enempää, koska hoito on kallis. Nurinkurista sinänsä, että juominenkin vie paljon rahaa, kaiken irtoavan rahan välillä. Nyt kuulin, että olisi taas harkitsemassa minnesotaan menoa. Huomenna on infotilaisuus. Toivottavasti menee. Se olisi se viimeinen keino, mitä ei ole vielä kokeillut. Jospa se olisi ratkaisu. Toisaalta en itse jaksa sitä sen enempää miettiä, auttaako sekään pitemmän päälle. Tottakai toivon, mutta tiedän toisaalta, että osa ei raitistu koskaan ja osa raitistuu vähäksi aikaa, muutamaksi vuodeksi ja sama alkaa alusta. Jos hän menee sinne, pidän sitä hyvänä ratkaisuna. Mutta en ryntää takaisin meidän parisuhteeseen.

Mielestäni kaiken hoidon tärkein lähtökohta ja päämäärä pitäisi olla se, että hoidon tavoitteena on että toipunut ihminen pystyy elämään iloista ja onnellista, tyytyväistä elämää omassa raittiissa maailmassaan. Minä olen nähnyt tämän tapahtuneen monen kymmenen alkoholistin kohdalla, ja siksi tiedän sen olevan mahdollista.

samaa mieltä. päämäärä pitäisi olla se, että alkoholisti pysäyttäisi sairauden ja löytäisi sellaisen asenteen elämään, ettei tarvitse enää alkoholia mihinkään. On vapauttavaa, kun ei tarvitse juoda pakonomaisesti tai ongelmallisesti.

no nyt katsotaan, mitä minnesotahoito voi tarjota. TÄnään on mennyt sinne. Ja minä olen rauhallinen. Olen iloinen, että meni sinne, toivon kaikkea hyvää ja toivon, että voisi raitistua lopullisesti. Minä yritän keskittyä omaan elämään ja hyvin se näyttää onnistuvan. Olen miettinyt, että pitäisikö minun osallistua tähän hoitoon jollain tapaa. Eli kun tulee se läheisvkl, osallistunko siihen. Kun en tiedä, olenko jatkamassa tässä suhteessa enää koskaan. Nyt ollaan siis “erossa”. Toisaalta luulen, että se voisi auttaa minua joka tapauksessa ja se voisi auttaa miestä näkemäään sen, miten alkoholismi on vaikuttanut minuun.

Mitä Ellis sanoo? sinulla on kokemusta läheisvkl:sta.

En pode yllätyksekseni syyllisyyttä siitä, etten ole palaamassa suhteeseen, vaikka mies lähti hoitoon äitinsä myötävaikutuksella. Ehkä nyt on tarpeen, että molemmat keskittyvät omaan elämään ja minä haluan saada vahvistusta tälle tunteelle, että voin elää yksinkin ja rauhassa voin ajatella, mitä haluan ja mitä en halua. Hän saa itse ottaaa nyt vastuuta elämästään ja hoitaa itseään, ei minun takia, vaan itsensä takia.

Hieno juttu, nyt sitten katsotaan miten asiat lähtevät etenemään!

Niin kuin sanoit niin se on totta ettei kaikkia hoito auta ja jotkut ovat muutaman vuoden tms. juomatta ja aloittavat taas, mutta on myös niitä jotka sitten palaavat takaisin hoitoon ja sen kautta pääsevät uudelleen raittiuteen kiinni. Joku voi pitää tätä sopimattomana vertauksena, mutta uusiihan syöpäkin joskus vaikka alkuperäinen hoito olisikin ollut menestys. Jos niin ikävästi käy, niin se on sitten tilanne ja tilanteen ja tunteiden mukaan tehdään johtopäätökset. Helposti sanottu, en tiedä onko niinkään helposti tehty…

Tuosa läheisviikonlopusta: Minä suosittelen ehdottomasti, että menet sinne mukaan. Siinä ei ole niinkään kysymys puolisosi paranemisesta, vaan sinun. Kysymys on läheisistä, niin kuin nimikin jo viittaa. Suhteen jatko on sitten mitä on, mutta jo tuon jatkon/ei jatkonkin kannalta on tärkeää että saat asiat käsiteltyä. Se on henkisesti raskas viikonloppu, mutta ainakin minulle se oli myös huikea oppimiskokemus. Olisi erittäin toivottavaa että läheisviikonloppuun osallistuisivat kaikki sinne kutsutut. Alkoholisti ei itse päätä, ketä sinne kutsutaan, vaaan terapeutit arvioivat tarpeen.

Mehän jo tällä kokemuksella tiedämme, miten syvästi ja laajasti alkoholismi vaikuttaa lähipiiriin. Sitä helposti luulee että asia on sillä hoidettu kun kupit on jaettu eri osoitteisiin, mutta ei se valitettavasti niin mene. Huoli, pettymys, viha ja epätoivo on niin syvässä, että vaikka nyt tuntuisi että niiden kanssa on sujut niin ne nostavat varmasti päätään jossain myöhemmässä vaiheessa. Läheisviikonloppu on melkein ilmainen tilaisuus täsmäterapiaan, käytä se ihmeessä hyväksesi! (sanon melkein ilmainen: matkat, majoitus ja mahdollisesti 2 vapaapäivää töistä se vaatii, mutta se on sijoitus tulevaisuuteen).

Minusta nämä olivat hyviä uutisia sinun kannaltasi, kävi sitten muuten miten hyvänsä!

Ellis