En ole taas aikoihin kirjoittanut tänne. Nyt näin vapaapäivän aamuna kävin lueskelemassa täällä ja ajattelin kirjoittaa aiheesta joka kohdallani kuitenkin on yksi suurimmista syistä miksi yhä tänäänkin saan elää raittiina ja pakenematta itseäni sekä elämääni kaiken nielevään uhkapelaamisen. Vertaistuki.
Kun tuosta asiasta riisutaan pois kaikki fanaattisuus, uskonnollisuus, sekä kaikki muu ylimääräinen, jää jäljelle ihmiset joilla syystä tahi toisesta on kokolailla paljon toisille annettavaa.
Itse olen vertaistuen kautta saanut opetella kokolailla uuden elämäntavan. Elämäntavan jossa eläessäni, itsekkyys sekä itsekeskeisyys, toisin kuin päihteiden käytön ja armottoman, kaiken tuhoavan uhkapelaamisen aikaan, vähenee päivä päivältä.
Toisten ihmisten tuki parhaimmillaan kun on monin tavoin sanatonta. Yhteenkuuluvuuden tunnetta, jossa päällimmäisenä heijastuu yhdenvertaisuus sekä hyväksyminen. Vaikka kuinka erilaisia ihmisinä taustoista olisimme, ei tarvita kuin yksi yhdistävä tekijä joka on siinä määrin vaikuttava, että ihminen tulee halukkaaksi luopumaan ennakkoluuloista että tutustuu ensin ihmiseen ja vasta sen jälkeen muodostaa hänestä mielipiteen.
Yksi parhaista asioista vertaistuessa kohdallani on ollut se ja on yhä edelleenkin on, että juuri ne ihmiset jotka niin hyvässä kuin pahassakin nostattavat minussa voimakkaimmat tunnemyrskyt, ovat juuri niitä joilla on minulle eniten annettavana. Kyse on kohdallani vain suostumisesta katsomaan itseäni peiliin, jonka tämänhetkinen heijastuma ei välttämättä läheskään aina ole sellainen mitä toivoisin sen olevan. Suostuessani siitä huolimatta tuota kuvaa katselemaan, minulla on mahdollisuus muovata itseäni siten että jossain kohtaa kykenen katsomaan tuota kuvaa lempeästi hyväksyen. Itselläni tämä matka on ollut minun tieni vapauteen päihteiden sekä pelaamisen orjuudesta ja sen vuoksi sitä voin lämpimästi suositella. Toisaalta ehkä myös siksi tästä on rakentunut yksi vahvimmista jutuista joita työssäni sovellan.
Mua puhuttel kohta, jossa kirjotit tunnemyrskyst. Mul on nimittäin jo jonkin aikaa ollu ongelma a-klinikan terapeutin kaa. Hän herättää mussa valtavaa kiukkuu, enkä tiedä miks jopa siinä määrin, et oon ollu vähällä lopettaa käynnit siellä. Jotenkii mä en luota hänee enkä usko, et hän ymmärtää just mun peliongelmaa vaik onkii niihin erikoistunu. Sun tekstist tajusin, et mun pitääkin miettii itteeni…
Minä koen joskus kanss kauheata kiukkua ja suuttumusta ihmisiä kohti jotka yrittää mulle puhua järkeä pelaamisesta. Peiliin siinä kohta täytyy katsoa- ne ihmiset suututta koska he puhuu totta ja sitä on vaikea kohdata. Heidän kommentit osuu arkaan paikkaan. Yleensä suurtumus tule silloin kun pelaaminen on päällä. Silloin kun olen pelaamatta pystyn kuuntelemaan järkipuhetta ilman kiukkua.
No, pystyyko järkipuheella vaikuttamaan tunnetason asioihin? Se on vähän sama kuin että olisit umpirakastunut johonkin toiseen ihmiseen ja joku toinen yrittäisi järkipuheella sanoa, että henkilö ei sovi sinulle, vaikka hän olisikin oikeassa. Se minua tässä peliriippuvuuden hoidossa häiritsee, että peliriippuuden luullaan johtuvan siitä, että henkilö ei ymmärrä pelien järjettömyyttä. Ei peliriippuvuus johdu siitä, että henkilö olisi jotenkin “tyhmä”, vaan siitä että on ajautunut tunteiden viemäksi.
Vertaistuestakin minulla on muutama mielipide, sitähän tarjotaan nyt avuksi joka vaivaan, jossa joukko täysin erilaisia ihmisiä ängetään samaan tilaan, sen vertaistuen onnistuminen tietenkin ihan riippuu siitä miten henkilökemiat ryhmässä. En vieläkään tiedä mitä yhtäläisyyttä voisivat kokea GA-ryhmässä kaksi henkilöä, joista toinen pelaa varakkaana ihmisenä tuhansilla euroilla ja toinen pelaa kympeillä R-kioskilla RAY:lle.
terv.
JokuJaskanen
Itse en usko pitkäaikaisena pelaajana, että minua vertaistuki auttaisi. Saattaisin puhua ryhmässä viisaita, mutta silti kävellä tapaamisesta suoraan pelaamaan. Jotenkin minun on vaan löydettävä itsestäni se päättäväisyys ja keinot vastustaa houkutusta, johtuipa se sitten vaikka jostain tunne-elämän ongelmasta, joka saa minut aina vaan pelaamaan. Toivottavasti löydän sen päättäväisyyden, kun vielä on mahdollisuus selvitä tästä jotenkin omillani enkä vasta sitten, kun olen rahaton ja koditon ja on pakko turvautua johonkin muuhun, jos haluaa hengissä selvitä. Tässä tapauksessa häpeä voisi toimia, koska joka tapauksessa tuntisin häpeää, jos pitäisi jollekin tunnustaa, mitä sitä oikein on tullutkaan tehtyä. Sen sijaan häpeää en halua tuntea menneisyydestä, sillä se saa vaan turvautumaan taas siihen pelaamiseen. Pitää vaan jotenkin hyväksyä se, että tyhmästi on syystä tai toisesta toiminut ja vaikka ei varsinaisesti puhtaalta pöydältä voi aloittaakaan, niin voi edes yrittää ajatella itsestään hyvää. Mennyttä ei voi muuttaa, siitä voi vain oppia.
Tosi hyvä pointti JokuJaskanen! Varsinkin se että olemme ajautuneet tunteiden viemäksi, vähän niin kuin rakastuneet…
Omalla kohdallani vertaistuki niin peli- kuin päihdeongelmassakin on ollut sama kuin olisin elämänmerelläni ajautunut karikolle ja juuri hukkumaisillaan ollessa joku olisi heittänyt minulle pelastusrenkaan. Tietysti oma valintani oli se tartunko tuohon renkaaseen, vai jatkanko epätoivoista taisteluani yksin. Valitsin pelastusrenkaan ja siihen tartuttuani olen saanut saman kokeneiden kanssa tutustua itseeni, itsevihaani, häpeääni, syyllisyyteen sekä muihin syövyttäviin tunteisiin jotka minua jatkuvasti olivat pyörittäneet.
Tietysti kaiken alku on oma halu. Kukaan ei olisi minuakaan voinut auttaa, jos itse olisin mieluummin valinnut hukkumisen ja vaikka valitsinkin tarttumisen tuohon renkaaseen, ei se pelkästään minua pelastanut. Piti myös rehellisesti suostua kohtaamaan omat heikkoutensa. Ilman niiden kohtaamista, olisin voinut vaikka vuosikymmeniä käydä ryhmissä tai millaisessa terapiassa tahansa, puhumassa sitä mitä ihmiset minun halusivat kuulla puhuvan, silti kokematta siitä itse mitään hyötyväni. Kyse kun kuitenkin loppupeleissä on siitä millaista elämää itselleni haluan. Halutessani tasapainoa, minun on oltava valmis, yhä tänäänkin sen eteen oman osuuteni verran ponnistelemaan.
Sen sijaan häpeää en halua tuntea menneisyydestä, sillä se saa vaan turvautumaan taas siihen pelaamiseen. Pitää vaan jotenkin hyväksyä se, että tyhmästi on syystä tai toisesta toiminut ja vaikka ei varsinaisesti puhtaalta pöydältä voi aloittaakaan, niin voi edes yrittää ajatella itsestään hyvää. Mennyttä ei voi muuttaa, siitä voi vain oppia.
[/quote]
Toi on tosi hyvä, jotain tollaista mäkin yritän ittelleni selittää että jaksaisin jatkaa pää pystyssä eteenpäin !
Tinja
