samankaltaisia kokemuksia tai neuvoja?

moikka! Pakko ihan ensiksi sanoa että kun lukee näitä juttuja tulee välillä sellainen olo kun itse olis ne kirjottanut! Hyvä tietää että on muitakin joilla täysin samoja ongelmia. Ei sitten tunne itseään enään liian heikoksi. Minua ainakin on auttanut muiden tarinoiden lukeminen joten jos jakaisin myös omani: Olen mieheni kanssa tuntenut noin kuusi vuotta. Itse en ole ikinä mitään käyttänyt mutta mieheni elämässä ollut huumeet mukana siitä asti kun olemme tutustuneet. Alussa tosin vain pilvenpolttoa ja muuta mutta sitten piriä käytti 2-3 vuotta ja sen jälkeen suunnilleen saman verran subua. Aluksi vain tapailimme silloin tällöin joten se ei niin paljoa minua haitannut. Mutta tottakai mitä enemmän näimme sitä enemmän tuli tunteet mukaan. Kun hän sitten päätti noin vuosi sitten lopettaa ja oli selvinpäin rupesimme ensimmäisen kerran seurustelemaan. Siitä saakka onkin sitten elämä ollut pelkkaa vuoristorataa. Monta retkahdusta ja monta lopettamis yritystä. Retkahduksia milloin minkäkin asian takia. Kaksi kuntoutuslaitosta käyty läpi josta aina lähtenyt kesken pois. Ja joka lopettamis kerralla luvannut ja vannonut että enää ei huumeisiin koske. Ja innoissaan pitänyt lukua että kuinka monta päivää/viikkoa/kuukautta on selvinpäin jo mennyt. Kun retkahdus on taas tapahtunut olen aina pistänyt välit poikki. Silti joka kerta myös ottanut takaisin kun on tullut uuden yrityskerran aika. Rakastan häntä yli kaiken. Siis selvänä. Mutta välillä on voimat vähissä. Toisaalta joka kerta kun otan puhelimen käteen ja päätän soittaa lääkäriin ja pyytää apua niin tulee sellainen olo että äh. Että enhän se minä ole ketä käyttää ja apua tarvii. Ja että kyllä varmasti on ihmisiä ketkä tarvitsee apua enemmän kuin minä. Että ehkä olen vain liian heikko. Kavereillekkaan en osaa puhua koska heistä ketään ei ole ikinä missään lähellekkään vastaavassa tilanteessa ollut. Ja useimmiten kun jotain kerron saan vastaukseksi silmien pyöritystä ja “no just”. Nyt sitten tuli viikko sitten puhelu vankilasta. Sinne oli mies joutunut. Ensin olin onnellinen. Ei tarvinnut murehtia ympäri vuorokauden missä on ja missä kunnossa. Sanoi että yrittää kaikki tuomiot saada istuttua yhdellä kertaa niin tulisi oltua mahdollisimman pitkään selvinpäin ennen ulos pääsyä jotta se onnistuisi sitten täälläkin. Siitä olen varma että haluaa oikeasti lopettaa. Mutta onhan se jo vuoden halunnut oikeasti lopettaa eikä ole onnistunut. Mistä sen sitten voi tietää että koska se toinen siihen oikeasti pystyy? Tai miten pystyy auttamaan siinä? Olen myös lukenut että suurin osa huumeriippuvaisista jotka tekevät itsemurhan tekevät sen vasta lopettamisen jälkeen? Olisi mukava kuulla kokemuksia ja tarinoita samankaltaisista aiheista.

Heips!

Mä näin entisenä käyttäjänä pistän vain pari pointtia mitkä on tosi hyviä tässä ajassa juuri nyt… Sun rakas on vankilassa, sieltä ei pääse pois kuten hoito-laitoksesta… Impulsiivinen ihminen lähtee helposti pois kun hoito vapaa-ehtoista (kuten mä itse tein myös), vankilassa saa huumeita mutta suurin osa käyttäjistä ei käytä; hinnat moninkertaiset eikä voi olla varma koska kamaa saa… Mun entisistä tutuista ketkä ovat vankilassa istuneet (10-20hlö about), kukaan ei ole säännöllisesti käyttänyt kamaa; pari kertaa korkeintaan ovat ottaneet. Eli hänen on nyt PAKKO miettiä mitä elämältä haluaa…

Rakkaus on kannuste, ei syy lopettaa. Mä itse laskin päiviä. Myöhemmin tajusin pedanneeni retkahdusta kun tietty aika oli kulunut. Nyt sekä sinun, että miehen ketä rakastat raittiina, on molempien mietittävä mitä elämältä tahtoo. Mikäli mies on raitis vankilassa ja molemmat tahtovat jatkaa sen jälkeen suhdetta on varmasti paras vaihtaa kaupunkia! Miehen pitäisi tajuta että kertaakaan ei voi enää “kokeilla” jos tahtoo kuivilla pysyä. Tajuta että tämä on hänen tilaisuus. Sun pitää olla tiukempi, vähintään oma asunto jos retkahtaa… Tietää ainakin mitä menettää… Siksi tämä linna-reissu on varmasti teille molemmille se käännekohta, jonka jälkeen jatkatte joko erikseen tai yhdessä…

Voimia, saat varmasti vastauksia ja mun teksti on tosi lyhyt ja epäselvä (yhden tekstin perusteella on aika hatara tehdä selkeitä päätelmiä) mut on mentävä koisii samantien… Täältä löydät vertaistukea varmasti. Lisäksi saat mielipiteitä ja näkökulmia tilanteesta ja löydät tod. näk. itsestäsi uusia asioita… Tervetuloa, ite menen koisaamaan, öitä :slight_smile:

Moikka! Kiva kun vastailit…Luulen että enemmän tarvinkin juurikin näkökulmaa sieltä suunnalta. Eli joltain ketä on kokenut asian “toiselta kantilta”. Saa ehkä realistisemman kuvan kaikesta ja jopa taottua sen omaankin päähän. Kaikkien ongelmien kieltäminen kun yleensä on niin paljon helpompaa. Luin uudelleen oman kirjoitukseni ja olinpa kirjoittanut jotenkin hölmösti että rakastan häntä selvänä. Eihän se rakkaus todellisuudessa mihinkään tietenkään katoa vaikka toinen retkahtaakin. Sehän se paha paikka siinä onkin. Tarkoitin vaan sitä, että selvinpäin hän on se ihminen kenen kanssa voisin kuvitella viettäväni vaikka lopun elämääni, mutta niin kauan kun huumeet on kuvioissa niin suhteella ei voi olla mitään tulevaisuutta. Onneksi hän siellä vankilassa sen puoli vuotta taitaa viettää, ni on aikaa sitten kummallakin miettiä mitä haluaa. Itse ehkä pitää miettiä riittääkö voimat enään, jos kuitenkin vielä retkahtaa. Ja pelkkä liika pelko retkahtamisesta voi sen suhteen myös pilata jos ei pysty olemaan koko ajan epäilemättä toista. Ja tosiaan hänen pitää sitä miettiä jaksaako todella elää tälläistä “tavallista harmaata arkea” ilman päihteiden tuomaa jännitystä. Saanko kysyä että kuinka kauan itse olet ollut käyttämättä? Tai miten itse ymmärsit että on tullut aika lopettaa?

Heips!

Mä olen itse vielä pienellä annoksella korvaushoidossa. Käytin kamaa reilu 10v putkeen (jos ei laske alkoholia tai kokeiluja ala-ikäisenä) ja tuosta ajasta reilu 7v iv:sti. Mulla meni todella pitkään niin, että mä tahdoin lopettaa, mutta olin kokoajan joko viekkareissa tai putki päällä. Lupasin asiaa vuosikaudet, mutta kun en itse uskonut että voisin päästä eroon; enhän mä voinut luottaa itseeni kun vaikka kuinka yritin eroon, en päässyt. Asiaa ei paljon helpottanut että lopetin varmaan 100 lupauksen jälkeen amfen, essot ja bubrea kovemmat opiaatit (kontit ja herskan) itsekseni. Tuo onnistui psyykkaamalla itseä pitkään, lähinnä stimulantit olivat mun viha-rakkaus aineet; kovien oppareiden viekkareita pelkäsin niin paljon että se päätös oli helpompi… Siitä meni vielä reilu 4v erilaisilla lääkkeillä joilla korvattiin bubre-riippuvuutta ja en enää itsekään luottanut itseeni pätkääkään kun sen vajaan viikon jaksoi olla melkein 3v:n loppu-aikana omilla lääkkeillä (+kadulta lisää), mutta sit taas retkahti. Mikäli oikein tsemppasi, saattoi pärjätä 2vkoa tai jopa kk:den, mutta silloin oli kodeiinia tai tramalia sellaiset määrät että lääkäri ei niitä kirjoittaisi kenellekään… 5pv oli max. jonka pärjäsi niillä lääkärin kirjoittamilla määrillä, siinä vaiheessa oli jo niin kipeä ja pää oli niin hajoamispisteessä että oli pakko retkahtaa; ajattelin aina että täytyy olla helvetin huono tahdonvoima, olin kuitenkin vuosia aiemmin lopettanut useampia kertoja seinään jopa ilman mitään lääkkeitä. :unamused: :neutral_face:

Itselläni oli 5v raitis poikaystävä vierellä, mutta kun loppuivat tekosyyt kieltäytyä hoidosta niin tilanne olikin jo se, että ero voi tulla vaikka kuivilla onnistuisin olemaankin. Mä olin itse kuitenkin saanut niin tarpeekseni jatkuvasta on-off-käytöstä, että tein kaikkeni pysyäkseni laitoksessa sen määrätyn ajan. Eipä mua katkollekaan enää huolittu, joten mä pidin tuota viimeisenä mahdollisuutena; mä en olisi enää jaksanut elää kovin pitkään jatkuvaa retkahtelua, riitelyä avokin kanssa sekä koulujen ja töiden lopettamista…

Laitoksesta päästyäni mä tiesin vastuun olevan itselläni, samoin sen että mun velvollisuus oli näyttää muille että olen lopettanut ja otan hoidon tosissani. Tuota korvaustakin mietin useampaan otteeseen, mutta kerta-retkahdus olisi tietänyt takuuvarmaa putkea jolloin koko hoito olisi ollut turha. Jouduin itse vielä liian pienen aloitusannoksen takia joskus hakemaan entisiltä “ystäviltä” pienen määrän lisää lääkettä, koska annoksen vaikutus loppui ja parin tunnin päästä; heidän asenteensa sai mut entistä varmemmin pysymään omassa päätöksessäni ja kun sain oikean annoksen, en pitänyt yhteyttä ihmisiin ketkä esim. piikittivät mun nähden tai käyttivät muutakaan kamaa. Jos olen retkahtanut, se on aina ollut kamala kokemus, koska olen päättänyt elää ilman. Tiedän mitä käyttäminen on ja tahdon oppia sitä oikeaa elämää ennemmin.

Mä itse olen myös lähtenyt aina ennen laitoksesta hetkessä. Osittain kyse on ollut pelosta, muutoksesta tai ei ole vain ollut tarpeeksi pohjalla. Vankilassa en ole ollut, mutta monelle se on pakkopaikka miettiä asioita. Samoin se aika tulee varmasti sullekin tarpeeseen, koska olet ollut niin lähellä toista että olet varmasti unohtanut omat tarpeesi… Mulla muuten auttoi se, että mies ei puhunut mitään (vittuili korkeintaan), mikäli olin jotain käyttänyt. Ei sitä asiaa tarvitse edes kytätä jos toisen tuntee. Retkahdukset kuuluvat toipumiseen, mutta niiden ei tulisi olla positiivisia kokemuksia…

Mikäli olet vielä tuon linnareissun jälkeen samaa mieltä että tahdot elää miehen kanssa niin pyydä häntä vaihtamaan numero (hävittämään vanhat käyttäjä-kavereiden numerot), vaihtakaa osoite ja käyttäjien kanssa on erittäin vaikea oleskella käyttämättä itse. Mikäli näihin suostuu, voi olettaa ihmisen olevan melko tosissaan lopettamisen suhteen. Monet jättävät “hätä-numeroita” joka on ± nolla. Sitä kautta kun saa ne loputkin numerot jos tarvitsee. Myös se äänensävy tai esitystapa jolla huumeista puhutaan, kertoo paljon. Haittojen vähättely, aineen ylistäminen jne. Ei voi kokeilla sitä “yhtä kertaa” mikäli kokee hyötyjen olevan haittoja suuremmat. Itse olin NIIN kyllästynyt siihen jatkuvaan on-off-suhteeseen kaman kanssa, että mä päätin todellakin elää raittiina (=ottaa lääkkeet oikein ja vähentää niitä tasaiseen tahtiin) tai että en elä lainkaan enää. Ikää tulee lisää ja elämä junnaa samassa kohtaa vuodesta toiseen. Nyt mä olen 1½v:dessa pudottanut xone-annoksen alle kolmannekseen mitä se oli alussa, vuoden päästä on tarkoitus vetää nollille annos. Samoin lääkkeet menevät tod. minimi-määrällä ja ennen meni nykyiseen verrattuna n. 20krt määrä/pv rauhoittavia ja unilääkkeitä.

Muista kuitenkin että ihmisen on lopetettava itsensä takia… Mulla kesti 3kk että mun avopuoliso alkoi luottamaan muhun. 1. viikon kun olin tullut laitoksesta, hän vain pelasi. Vanhemmilla kesti ½v, sisarilla hiukan enemmän. Vieläkin etenkin avopuoliso saattaa epäillä mun ottaneen jotain joka rasittaa etenkin mikäli ei usko vaikka en olisi mitään ottanut; silti se on melko harvinaista… Mulla mielialat vaihtelevat niin paljon että lähinnä jos oon hiukan maaninen, epäilee pillereiden syömistä; harvemmin muulloin. Äiti taas epäilee jos on pitkään ollut masentunut ja sanoo jotain jonka epäilee liittyvän aiheeseen… Erittäin harvoin. Mä koen että se on mun tehtävä joka tapauksessa näyttää heille että muhun voi luottaa. Itselläni oikeastaan alkoi asiat menemään paremmin vasta kun aloin olemaan rehellinen muille ja itselleni. Aluksi pari pv jälkikäteen, nykyään puhun jo asioista jotka vaivaavat koska tiedän, että pystyn petaamaan retkahduksen jopa täysin ilman että huomaan mitään itse…

Mä todella toivon että tämä vankilareissu avaa miehesi silmät että mikäli jatkaa tuota elämää; lisää on tulossa samaa sarjaa. Mikäli hänelle tuo linnareissu on “oma pohja” (kaikille ei riitä sekään), hänellä olisi mahdollisuus valita toisenlainen elämä jos vain hänet takaisin otat. Mikäli mä olisin sun tilanteessa niin tekisin erittäin selväksi että molempia hän ei voi saada… Pystytkö itse suunnittelemaan perhettä miehen kanssa jossa sun omat lapset näkisivät huumeidenkäyttöä, petettyjä lupauksia yms? Nyt miehesi voi tehdä mitä tahtoo, koska hän uskoo että sä et tule lähtemään. Sekään ei silti kaikille käyttäjille riitä… Kannattaa kuitenkin lukea nuo neuvot miten ei mahdollista huumeiden käyttöä. Narkomaanit kun eivät kuitenkaan ole tyhmiä vaan manipuloivat ja syyllistävät ihmisiä monesti saadakseen rahaa käyttöön…

Jaksamisia sulle… <3

PS. Tuolla Kuivaushuoneen puolella on useita keskusteluja jossa ihmiset ketkä tahtovat aineista irti, ovat kirjoitelleet. Sieltä voit käydä katsomassa kuinka paljon kaikkia kysymyksiä ja vaikeuksia tulee kun aloittaa raitista elämää. Vertaistuki on siihenkin hyvä tukikeino… Itsekin olen kirjoitellut sinne alusta asti… Nyt tosin paljon vähemmän… :wink: :slight_smile:

PPS. Mä olen tässä 2 vuoden aikana retkahtanu 1 kerran amfetamiiniin viime syksynä (2krt ottanut 6v:n aikana ja todennut että no thanks!) ja muutaman kerran vuodessa olen piikkiin retkahtanut. Tosin vähenevässä päin ja sekin ollut itsetuhoisuutta (diagnisoitu epävakaa/rajatila, tosin nyt epäilevät 2 suuntaista :unamused: ); viiltelystä tulee näkyvät arvet joita on jo ennestään nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta :blush::confused: Muutaman kerran vuodessa olen myös ottanut ahdistukseen ylimääräisiä rauhoittavia yleensä 2-3vkon aikana muutamia kertoja, kunnes jälleen olen huomannut että se aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ottamatta jättäminen… Henkisesti olen kasvanut todella paljon ja olen esim. toista vuotta koulussa (se 1. vuosi oli raskas koska ennen jäi koulut kesken). Samalla yllättäen nuo retkahdukset vähentyneet, koska se on todella vanha toimintamalli johon palaan vain mikäli tuntuu että mikään ei auta (tiedän ettei retkahduskaan auta, mutta se on yleensä se asia joka herättää todellisuuteen että kaikki voisi olla PALJON huonommin). Onneksi pääsin harjoittelemaan uusia toimintamalleja… :slight_smile: Mä olen selvittänyt asiat joiden takia mä aloin käyttämään aineita, nyt kun tiedostan kuinka helposti jään koukkuun ja mitkä asiat aiheuttavat taka-pakkia; tiedän mitä tulee varoa. Ei voi kehittyä henkilönä ellei ole selvänä ja arvosta itseään tarpeeksi vaatiakseen sitä itseltään…